Lykätäänpä perään vielä musiikkinäyte, joita minulla on ollut tapana käyttää argumenttieni havainnollistamiseksi. Oheinen Pamela-biisi kuultiin Porissakin, ja se on oiva esimerkki Toton lyömättömästä groovesta.
Voisin käyttää jälleen reilusti palstatilaa eritelläkseni, mitkä fillit ja jännistä paikoista löytyvät korostetut iskut ovat erityisen maukkaita. Se tuskin kiinnostaa ketään, joten tyydyn tekemään muutaman yleisemmän huomion. Meillähän on tässä popbiisi, joka ei sävellyksellisesti tarjoile mitään kummallista; vain hyvät melodiat, jotka vievät mukanaan. Hommaa vauhdittaa Toton usein käyttämä kolmimuunteinen komppi sekä basistin suuri rooli säkeistön säestyksessä. Kitara ja koskettimet lähinnä maustavat bassovetoista menoa. Simon Phillips rummuissa esittää aika makeaa takapotkumeininkiä haikalla, mikä tuo heti lisäarvoa biisille. Säkeistön groove paljastaa auttamatta omat musiikilliset mieltymykseni: jos bassolle annetaan kitaran alle hautautuvan pohjasävelautomaatin pestiä enemmän tilaa, muuttuu touhu heti kiinnostavammaksi.
Kertsi on sitten paljon suoraviivaisempi: basso alkaa paukuttaa neljäsosia ja pääosa annetaan komealle laulumelodialle. Ehkä äitelää stadionkamaa, mutta kuulostaa vain niin syntisen hyvältä.
Sooloista ja lopun free-häröilystä ei edes kannata kirjoittaa sen enempää. Menee muuten liiaksi kikkailuksi. Lopputulos kuitenkin on, että meikäläinen diggaa kybällä, ja tahtoisi ihan mahdottomasti kuulla syitä ajatella toisin. Mielellään sellaisia, jotka liittyvät lähinnä musiikkiin.
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Mikä hyvässä popissa oikein risoo?
Pori Jazz on nyt nähty ja festivaali oli kokonaisuutena paras moneen vuoteen, mistä vielä kiitos uusille pääjehuille. Tunnelmiani torstain, perjantain sekä lauantain ja sunnuntain konserteista voi lukea tarkemmin Noisen blogista.
Jazzien yhteydessä törmäsin erääseen tuttuun ilmiöön, joka täyttää minut pyhällä vihalla ja pakottaa kirjoittamaan blogientryn pitkästä aikaa. Luvassa on tunteellista ja kiihkoilevaa vuodatusta, joka ei sovi virallisemmille foorumeille, mutta jota en pysty pidättelemään. Onneksi en ole ensimmäinen – enkä edes kiihkoilevin – musiikkikirjoittaja, joka vuodattaa aiheesta. Tosin olen mielipiteineni väärällä puolella jakolinjaa.
Jo etukäteen oli selvää, että Toton esiintyminen Pori Jazzissa ei saa kiitosta musiikkilehdistöltä. Vuotuinen tapahan on teilata pääesiintyjät ja murehtia sitä, kuinka jazzeilla ei kuule jazzia, vaikka reippaasti yli puolet festarin ohjelmistosta sitä onkin. Toton kaltaista paljon radiosoittoa saanutta 80-luvun jäännettä kehumalla ei myöskään saa minkäänlaisia uskottavuuspisteitä. Silti keikan arviointi mediassa oli paljon tympeämpää ja yksisilmäisempää kuin olisin ikinä osannut odottaa.
Luulisi, että musiikkikriitikoiden ammattiylpeys pakottaisi kiinnittämään argumentaatiossa huomiota myös musiikkiin. Siihen ei kuitenkaan näytä olevan tarvetta, jos vastassa on yhteinen vihollinen ja tukena vahva jaettu mielipide. Muutamat kirjoittajat tuomitsivat Toton aikansa eläneeksi flopiksi pelkästään yhtyeen kuuntelijaprofiilin ja musiikkigenren sekä omien ennakkokäsitystensä vuoksi – eivät musiikin tai edes arvioitavana olleen keikan perusteella. Soittolistoilla pyörivä pehmorock on kuuntelematta kuraa ja sillä hyvä. Kritiikitkin olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa viikkoa ennen keikkaa, ja sisältö olisi ollut sama lukuunottamatta Joseph Williamsin Converseille naureskelua.
Tätä blogia lukeneet varmasti tietävät, että ulkomusiikillisiin seikkoihin tarttuminen ja itse musiikin sivuuttaminen saa minut näkemään punaista. Kun lynkattavana on vielä suhteellisen korkealle arvostamani bändi, alkaa sappi herkästi kiehua. Minun on ilmeisesti jatkettava taisteluani hyvän musiikin tunnustamisen puolesta, sillä en pidä trendejä seuraavien toimittajien tavasta sanella, mikä musiikki on oikeaa ja arvokasta. Loppujen lopuksi kyse taitaa olla ikuisuusongelmasta, jossa trendit ja kriitikot eivät vain suostu tunnustamaan massojen makua. On kuitenkin huvittavaa, että tämän yleisen mielipiteen varjolla voi esittää jo melkein miten ala-arvoista argumentaatiota tahansa.
Tehdäänpä siis pieni katsaus Toton keikan arvioihin.
Rumban Timo Nordlundin mielestä Toto oli ”surkuhupaisaa seurattavaa.” Nordlund käytti viiltävän analyysinsä tueksi seuraavat argumentit:
1. Ei kuulu jazzeille -kortti
2. Steve Lukatherin kitarointi on mautonta
3. Väärä (keski-ikäinen ja -luokkainen) kuulijakunta
Viimeisessä argumentissaan Nordlund sivalsi Toton ystäviä niin nokkelasti, että lainaus on ansaittu:
”Totolle voisikin suositella pikaista eläköitymistä. Näin he säästäisivät insinöörien ja paikallisradiota vuodesta toiseen kuuntelevien ”musadiggareiden” rahat Kanarian matkaan, missä Suomi-baari tarjoaisi Toto-lipun hintaan lihapullat ja perunamuusin koko perheelle sekä vielä mahdollisesti isännälle salmaripaukun tortun päälle.”
Sanattomaksi vetää.
”Setämäiseksi pehmorockhupailuksi” Toton keikkaa tituleerannut Satakunnan Kansan Mikko I. Elo oli Nordlundia suopeampi, vaikka samat argumentit vilahtivat hänenkin tekstissään: Lukather ei ymmärrä nyansseja ja ”kyseenalaisina kohokohtina kuultavat Pamela ja Stop Loving You lyövät kuin lekalla päähän niitä kotiäitejä, joille Bon Jovi on liian rajua musaa.” Positiiviseksi puoleksi Elo löysi pontevan rytmiryhmän, joten hän selvästi tietää, miksi Totoa tietyissä piireissä arvostetaan. Kertosäkeet ovat kuitenkin Elon mielestä äiteliä ja kireäksi pingotettuja, eikä kirjoittaja oikein päässyt yli Toton soittolistastatuksesta. Pakkohan sellaiselle bändille on vähän naureskella.
Desibeli.netin Janne Kuusisen tekstiä lukiessa alkaa Lukatherin tilutuksen arvostelu haukotuttaa. Steve soitti kuitenkin Porissa oikein meneviä ja napakoita rokkisooloja, joten antaisitte kaverin jo olla. Kuusista huvitti myös hittiputki, johon kuuluivat ”Rosanna, Africa, Hold the Line, Africa, Rosanna, Hold the Line, Hold the Line, Rosanna, Africa, ja viimeisenä encorena sitten vihdoin se odotettu Hold the Line.” Myönnän, että minulle ja muille Toton tuotantoa tunteville keikka varmasti tarjosikin enemmän kuin mainitut kolme hittiä. Tunnettuus ei silti mitätöi näidenkään biisien ansioita.
Kuusinen on kuitenkin ymmärtänyt jotain, mitä moni muu ei. Hän on löytänyt keski-ikäisten ohella toisen ihmisryhmän, joka diggailee Totoa:
”Tämä konsepti on valloittanut paitsi radiosoittomusiikin kuluttajat, myös pop/jazz -linjalaiset ympäri maailman. Mikäli joku olisi tänään räjäyttänyt pommin Kirjurinluodolla, yli puolet ogelien ja arabioiden opiskelijoista olisi kuollut.”
Kuusinen osuu naulan kantaan todetessaan, että Totoa kuunnellaan siksi, että se ”on onnistunut vuosien mittaan upottamaan poppikseensa jonkin verran progemaisia elementtejä, maallikolle hankalia rytmiikoita, riffejä ja rumpurudimentteja, jotka kikkailijapiirit ovat adoptoineet erinomaisuusmittareikseen.”
Tässä vaiheessa jään tavallaan kiinni housut kintuissa. Joudun nimittäin toteamaan, että kuulun itsekin mainittuihin kikkailupiireihin, sikäli kuin se enää ketään yllättää. Syy Toto-diggailuuni ei kuitenkaan ole kikkailun väitetyssä itsetarkoituksellisuudessa, jonka kriitikot usein rakentavat olkinukekseen, vaan siinä, että Lukather ja kumppanit ainoastaan maustavat hienoja pop-sävellyksiään kikkailulla, mikä saa ne toimimaan entistä maukkaamin. Hyvin sävelletty pop on itsessään hyvää, mutta siitä tulee parempaa, jos siitä voi löytää pieniä neronleimauksia ja rytmillisiä kikkoja, joita esimerkiksi kaikilta kriitikoilta synninpäästön saaneen John Fogertyn 4/4-pötkörokista pitää etsiä kissojen ja koirien kanssa. Kyse on kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, että Toton biiseissä on tarttuvien melodioiden lisäksi usein niin jäätävän hyvä funk-elementeillä vauhditettu groove, ettei sitä voi olla rakastamatta.
Kuusinenkin jättää lopulta selittämättä, mikä Toton musiikissa on niin kovin ikävää. Tekstistä paistaa läpi lähinnä periaatteellinen vastustus Toton muusikkofaneja ja heidän edustamaansa ajattelutapaa kohtaan. Odotan edelleen mielenkiinnolla, mitä musiikillisia perusteita voidaan löytää melodista, hävyttömän groovaavaa ja rytmillisesti inspiroivaa rockia vastaan. Kuusinen yrittää vähätellä Totoa vertaamalla sitä mustaan rytmimusiikkiin, vaikka luonnollisempi kohde olisi jälleen vaikkapa rock-muusikko Fogerty, jonka Toton jannut pesevät musiikillisesti mennen tullen. Molemmat ovat tehneet loistavia sävellyksiä, mutta Toton nostaa omaan luokkaansa nimenomaan groove ja rytmillinen kiinnostavuus.
Keskustelun voisi aina päättää siihen, että kyse on mieltymyksistä, eikä niitä pysty koskaan täysin selittämään. Mieltymykset vain tuppaavat olemaan niin sosiaalisesti määräytyneitä, että niitä tekee mieli moukaroida. Totosta pitävät musiikkia vähän kuuntelevat ihmiset sekä monet musiikkia itse soittavat. Molemmat ryhmät ovat käteviä vihollisia musiikkilehdistön ja -trendien valtavirtaa edustavalle hipster-porukalle. Vallitseva mielipide on, että musiikki ei saa olla ”itsetarkoituksellisen” hyvin soitettua eikä toisaalta myöskään musiikista ymmärtämättömien heiniä.
Lopuksi esitän uskaliaan hypoteesin. Se, ettei pidä Totosta tai vastaavista yhtyeistä, on malliesimerkki opitusta mieltymyksestä. Tarttuvat melodiat ja groove ovat nimittäin kuin karkki: niistä pitää luonnostaan. Tämän todistaa jo se, että musiikkia vähän ymmärtävät tuntuvat intuitiivisesti pitävän niistä.
Jossain vaiheessa musiikkia enemmän kuunteleva henkilö saattaa kuitenkin keksiä, että melodia ja groove eivät enää riitäkään, jos musiikin motiiveissa tai sosiaalisissa merkityksissä on jotain pielessä. Soittolistamusiikin ja taitavien soittajien inhoaminen kertoo ennen kaikkea halusta kuulua tiettyyn viiteryhmään, ei siitä, että musiikki sinänsä tuntuisi vastenmieliseltä. Ilmiö, jossa hyvältä musiikilta viedään sen ansaitsema tunnustus, tuntuu järjenvastaiselta. Lopettaisitko sinä karkinsyönnin pelkästään siksi, että se on epätrendikästä?
Jazzien yhteydessä törmäsin erääseen tuttuun ilmiöön, joka täyttää minut pyhällä vihalla ja pakottaa kirjoittamaan blogientryn pitkästä aikaa. Luvassa on tunteellista ja kiihkoilevaa vuodatusta, joka ei sovi virallisemmille foorumeille, mutta jota en pysty pidättelemään. Onneksi en ole ensimmäinen – enkä edes kiihkoilevin – musiikkikirjoittaja, joka vuodattaa aiheesta. Tosin olen mielipiteineni väärällä puolella jakolinjaa.
Jo etukäteen oli selvää, että Toton esiintyminen Pori Jazzissa ei saa kiitosta musiikkilehdistöltä. Vuotuinen tapahan on teilata pääesiintyjät ja murehtia sitä, kuinka jazzeilla ei kuule jazzia, vaikka reippaasti yli puolet festarin ohjelmistosta sitä onkin. Toton kaltaista paljon radiosoittoa saanutta 80-luvun jäännettä kehumalla ei myöskään saa minkäänlaisia uskottavuuspisteitä. Silti keikan arviointi mediassa oli paljon tympeämpää ja yksisilmäisempää kuin olisin ikinä osannut odottaa.
Luulisi, että musiikkikriitikoiden ammattiylpeys pakottaisi kiinnittämään argumentaatiossa huomiota myös musiikkiin. Siihen ei kuitenkaan näytä olevan tarvetta, jos vastassa on yhteinen vihollinen ja tukena vahva jaettu mielipide. Muutamat kirjoittajat tuomitsivat Toton aikansa eläneeksi flopiksi pelkästään yhtyeen kuuntelijaprofiilin ja musiikkigenren sekä omien ennakkokäsitystensä vuoksi – eivät musiikin tai edes arvioitavana olleen keikan perusteella. Soittolistoilla pyörivä pehmorock on kuuntelematta kuraa ja sillä hyvä. Kritiikitkin olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa viikkoa ennen keikkaa, ja sisältö olisi ollut sama lukuunottamatta Joseph Williamsin Converseille naureskelua.
Tätä blogia lukeneet varmasti tietävät, että ulkomusiikillisiin seikkoihin tarttuminen ja itse musiikin sivuuttaminen saa minut näkemään punaista. Kun lynkattavana on vielä suhteellisen korkealle arvostamani bändi, alkaa sappi herkästi kiehua. Minun on ilmeisesti jatkettava taisteluani hyvän musiikin tunnustamisen puolesta, sillä en pidä trendejä seuraavien toimittajien tavasta sanella, mikä musiikki on oikeaa ja arvokasta. Loppujen lopuksi kyse taitaa olla ikuisuusongelmasta, jossa trendit ja kriitikot eivät vain suostu tunnustamaan massojen makua. On kuitenkin huvittavaa, että tämän yleisen mielipiteen varjolla voi esittää jo melkein miten ala-arvoista argumentaatiota tahansa.
Tehdäänpä siis pieni katsaus Toton keikan arvioihin.
Rumban Timo Nordlundin mielestä Toto oli ”surkuhupaisaa seurattavaa.” Nordlund käytti viiltävän analyysinsä tueksi seuraavat argumentit:
1. Ei kuulu jazzeille -kortti
2. Steve Lukatherin kitarointi on mautonta
3. Väärä (keski-ikäinen ja -luokkainen) kuulijakunta
Viimeisessä argumentissaan Nordlund sivalsi Toton ystäviä niin nokkelasti, että lainaus on ansaittu:
”Totolle voisikin suositella pikaista eläköitymistä. Näin he säästäisivät insinöörien ja paikallisradiota vuodesta toiseen kuuntelevien ”musadiggareiden” rahat Kanarian matkaan, missä Suomi-baari tarjoaisi Toto-lipun hintaan lihapullat ja perunamuusin koko perheelle sekä vielä mahdollisesti isännälle salmaripaukun tortun päälle.”
Sanattomaksi vetää.
”Setämäiseksi pehmorockhupailuksi” Toton keikkaa tituleerannut Satakunnan Kansan Mikko I. Elo oli Nordlundia suopeampi, vaikka samat argumentit vilahtivat hänenkin tekstissään: Lukather ei ymmärrä nyansseja ja ”kyseenalaisina kohokohtina kuultavat Pamela ja Stop Loving You lyövät kuin lekalla päähän niitä kotiäitejä, joille Bon Jovi on liian rajua musaa.” Positiiviseksi puoleksi Elo löysi pontevan rytmiryhmän, joten hän selvästi tietää, miksi Totoa tietyissä piireissä arvostetaan. Kertosäkeet ovat kuitenkin Elon mielestä äiteliä ja kireäksi pingotettuja, eikä kirjoittaja oikein päässyt yli Toton soittolistastatuksesta. Pakkohan sellaiselle bändille on vähän naureskella.
Desibeli.netin Janne Kuusisen tekstiä lukiessa alkaa Lukatherin tilutuksen arvostelu haukotuttaa. Steve soitti kuitenkin Porissa oikein meneviä ja napakoita rokkisooloja, joten antaisitte kaverin jo olla. Kuusista huvitti myös hittiputki, johon kuuluivat ”Rosanna, Africa, Hold the Line, Africa, Rosanna, Hold the Line, Hold the Line, Rosanna, Africa, ja viimeisenä encorena sitten vihdoin se odotettu Hold the Line.” Myönnän, että minulle ja muille Toton tuotantoa tunteville keikka varmasti tarjosikin enemmän kuin mainitut kolme hittiä. Tunnettuus ei silti mitätöi näidenkään biisien ansioita.
Kuusinen on kuitenkin ymmärtänyt jotain, mitä moni muu ei. Hän on löytänyt keski-ikäisten ohella toisen ihmisryhmän, joka diggailee Totoa:
”Tämä konsepti on valloittanut paitsi radiosoittomusiikin kuluttajat, myös pop/jazz -linjalaiset ympäri maailman. Mikäli joku olisi tänään räjäyttänyt pommin Kirjurinluodolla, yli puolet ogelien ja arabioiden opiskelijoista olisi kuollut.”
Kuusinen osuu naulan kantaan todetessaan, että Totoa kuunnellaan siksi, että se ”on onnistunut vuosien mittaan upottamaan poppikseensa jonkin verran progemaisia elementtejä, maallikolle hankalia rytmiikoita, riffejä ja rumpurudimentteja, jotka kikkailijapiirit ovat adoptoineet erinomaisuusmittareikseen.”
Tässä vaiheessa jään tavallaan kiinni housut kintuissa. Joudun nimittäin toteamaan, että kuulun itsekin mainittuihin kikkailupiireihin, sikäli kuin se enää ketään yllättää. Syy Toto-diggailuuni ei kuitenkaan ole kikkailun väitetyssä itsetarkoituksellisuudessa, jonka kriitikot usein rakentavat olkinukekseen, vaan siinä, että Lukather ja kumppanit ainoastaan maustavat hienoja pop-sävellyksiään kikkailulla, mikä saa ne toimimaan entistä maukkaamin. Hyvin sävelletty pop on itsessään hyvää, mutta siitä tulee parempaa, jos siitä voi löytää pieniä neronleimauksia ja rytmillisiä kikkoja, joita esimerkiksi kaikilta kriitikoilta synninpäästön saaneen John Fogertyn 4/4-pötkörokista pitää etsiä kissojen ja koirien kanssa. Kyse on kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, että Toton biiseissä on tarttuvien melodioiden lisäksi usein niin jäätävän hyvä funk-elementeillä vauhditettu groove, ettei sitä voi olla rakastamatta.
Kuusinenkin jättää lopulta selittämättä, mikä Toton musiikissa on niin kovin ikävää. Tekstistä paistaa läpi lähinnä periaatteellinen vastustus Toton muusikkofaneja ja heidän edustamaansa ajattelutapaa kohtaan. Odotan edelleen mielenkiinnolla, mitä musiikillisia perusteita voidaan löytää melodista, hävyttömän groovaavaa ja rytmillisesti inspiroivaa rockia vastaan. Kuusinen yrittää vähätellä Totoa vertaamalla sitä mustaan rytmimusiikkiin, vaikka luonnollisempi kohde olisi jälleen vaikkapa rock-muusikko Fogerty, jonka Toton jannut pesevät musiikillisesti mennen tullen. Molemmat ovat tehneet loistavia sävellyksiä, mutta Toton nostaa omaan luokkaansa nimenomaan groove ja rytmillinen kiinnostavuus.
Keskustelun voisi aina päättää siihen, että kyse on mieltymyksistä, eikä niitä pysty koskaan täysin selittämään. Mieltymykset vain tuppaavat olemaan niin sosiaalisesti määräytyneitä, että niitä tekee mieli moukaroida. Totosta pitävät musiikkia vähän kuuntelevat ihmiset sekä monet musiikkia itse soittavat. Molemmat ryhmät ovat käteviä vihollisia musiikkilehdistön ja -trendien valtavirtaa edustavalle hipster-porukalle. Vallitseva mielipide on, että musiikki ei saa olla ”itsetarkoituksellisen” hyvin soitettua eikä toisaalta myöskään musiikista ymmärtämättömien heiniä.
Lopuksi esitän uskaliaan hypoteesin. Se, ettei pidä Totosta tai vastaavista yhtyeistä, on malliesimerkki opitusta mieltymyksestä. Tarttuvat melodiat ja groove ovat nimittäin kuin karkki: niistä pitää luonnostaan. Tämän todistaa jo se, että musiikkia vähän ymmärtävät tuntuvat intuitiivisesti pitävän niistä.
Jossain vaiheessa musiikkia enemmän kuunteleva henkilö saattaa kuitenkin keksiä, että melodia ja groove eivät enää riitäkään, jos musiikin motiiveissa tai sosiaalisissa merkityksissä on jotain pielessä. Soittolistamusiikin ja taitavien soittajien inhoaminen kertoo ennen kaikkea halusta kuulua tiettyyn viiteryhmään, ei siitä, että musiikki sinänsä tuntuisi vastenmieliseltä. Ilmiö, jossa hyvältä musiikilta viedään sen ansaitsema tunnustus, tuntuu järjenvastaiselta. Lopettaisitko sinä karkinsyönnin pelkästään siksi, että se on epätrendikästä?
lauantai 10. huhtikuuta 2010
Mutta missä on jazz?
Viimeksi julistamani "uuden alun" jälkeen on taas ehtinyt kulua melkein kaksi kuukautta ilman postauksia. Olen kompastunut pahemman kerran jokaiselle bloggarille tuttuun alkuinnostuksen hiipumiseen. Kuherruskuukaudet ovat auttamatta ohi, eikä uusia entryjä jaksa jatkuvasti miettiä. Tässä vaiheessa menestyvät ne, jotka puristavat ideoita väkisin ulos, vaikka kuinka olisi tärkeämpää tekemistä. Siihen pitäisi varmaan pyrkiä, sillä mikään ei ole säälittävämpää kuin heitteille jätetty keskenkasvuinen blogi.
Tällä kertaa on pakko kommentoida lyhyesti mutta äärimmäisen subjektiivisesti Pori Jazzin esiintyjäkiinnityksiä. Etukäteen hieman askarrutti, millaista festaria Tuomas Kallio ja kumppanit ovat kasaamassa, mutta eipä tarvinnut hirveästi pettyä. Lopputulos on tekijöidensä näköinen ja sisältää runsaasti kiinnostavia akteja. Toto ja Jeff Beck ovat ensi kesänä Suomessa konsertoivista isoista nimistä ylivoimaisesti kovimmat, ja "nuorisolta" saadaan sopivasti nyhdettyä lippurahat Tori Amosilla ja Massive Attackilla. Hatunnoston arvoista on myös väkevän comebackin tehneen Gil Scott-Heronin saaminen Poriin. Lisäksi mukana on retrosoulia muodikkaaksi tehnyt Sharon Jones & the Dap-Kings, jota en parin vuoden takaisella jazzvierailulla ehtinyt näkemään.
Äskeinen lista herättää kuitenkin tutun kysymyksen: missä jazz? Samaa ihmetellään joka vuosi, ja yleensä vastaus on "pienemmillä klubeilla". Tällä kertaa jazz-anti vaikuttaa kuitenkin heikoimmalta miesmuistiin. Onhan Café Jazzissa ja Suomalaisella klubilla joka ilta silkkaa jaskaa, ja runsaasti suomalaista, kuten uudet taustapirut lupailivatkin. Sen sijaan kansainvälinen rosteri vaikuttaa ohuelta ja potentiaaliset yllättäjät loistavat poissaolollaan. Kovat nimet ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Kyllä minulle Tomasz Stanko ja Lee Konitz kelpaavat, mutta trendi on huolestuttava. Tiedä sitten johtuuko heikko jazzpanostus järjestäjien tietoisesta valinnasta vai kiertueaikataulujen asettamista rajoituksista. Kyllä maailmalla ainakin isoja jazznimiä vielä liikkuu: North Sea Jazzissa pääsisi kuulemaan Herbie Hancockia, McCoy Tyneria ja John Scofieldia.
Kaikesta huolimatta Pori Jazz on jälleen kesän odotuslistani kärjessä. Festari on kasvattanut minusta uskollisen kannattajan ja tarjoaa vuodesta toiseen mahdollisuuden nähdä livenä legendoja, joita ei rock-tapahtumissa yhytä. Tänäkin suvena muset ja greendayt jäävät kakkoseksi, kun on mahdollista päästä kuulemaan, mitä Jeff Beckin kitara juttelee. Toivottavasti jotenkin tähän tyyliin:
Tällä kertaa on pakko kommentoida lyhyesti mutta äärimmäisen subjektiivisesti Pori Jazzin esiintyjäkiinnityksiä. Etukäteen hieman askarrutti, millaista festaria Tuomas Kallio ja kumppanit ovat kasaamassa, mutta eipä tarvinnut hirveästi pettyä. Lopputulos on tekijöidensä näköinen ja sisältää runsaasti kiinnostavia akteja. Toto ja Jeff Beck ovat ensi kesänä Suomessa konsertoivista isoista nimistä ylivoimaisesti kovimmat, ja "nuorisolta" saadaan sopivasti nyhdettyä lippurahat Tori Amosilla ja Massive Attackilla. Hatunnoston arvoista on myös väkevän comebackin tehneen Gil Scott-Heronin saaminen Poriin. Lisäksi mukana on retrosoulia muodikkaaksi tehnyt Sharon Jones & the Dap-Kings, jota en parin vuoden takaisella jazzvierailulla ehtinyt näkemään.
Äskeinen lista herättää kuitenkin tutun kysymyksen: missä jazz? Samaa ihmetellään joka vuosi, ja yleensä vastaus on "pienemmillä klubeilla". Tällä kertaa jazz-anti vaikuttaa kuitenkin heikoimmalta miesmuistiin. Onhan Café Jazzissa ja Suomalaisella klubilla joka ilta silkkaa jaskaa, ja runsaasti suomalaista, kuten uudet taustapirut lupailivatkin. Sen sijaan kansainvälinen rosteri vaikuttaa ohuelta ja potentiaaliset yllättäjät loistavat poissaolollaan. Kovat nimet ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Kyllä minulle Tomasz Stanko ja Lee Konitz kelpaavat, mutta trendi on huolestuttava. Tiedä sitten johtuuko heikko jazzpanostus järjestäjien tietoisesta valinnasta vai kiertueaikataulujen asettamista rajoituksista. Kyllä maailmalla ainakin isoja jazznimiä vielä liikkuu: North Sea Jazzissa pääsisi kuulemaan Herbie Hancockia, McCoy Tyneria ja John Scofieldia.
Kaikesta huolimatta Pori Jazz on jälleen kesän odotuslistani kärjessä. Festari on kasvattanut minusta uskollisen kannattajan ja tarjoaa vuodesta toiseen mahdollisuuden nähdä livenä legendoja, joita ei rock-tapahtumissa yhytä. Tänäkin suvena muset ja greendayt jäävät kakkoseksi, kun on mahdollista päästä kuulemaan, mitä Jeff Beckin kitara juttelee. Toivottavasti jotenkin tähän tyyliin:
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
Uuden alun kunniaksi... progea!
Tämän blogin joululoma on venynyt jo luvattoman pitkäksi, mutta nyt se vihdoin katkeaa. Siviilielämän kiireet ja viime aikojen vähäinen musiikinkuunteluni eivät riitä syyksi siihen, etten jaksa uhrata viittä minuuttia päivästä hauskan videon postaamiseen. Jatkossa taas paremmin!
Voisin myös sanoa, että en ole ehtinyt kirjoitella, koska piti ensin kuunnella Grass for Bladesin soolot loppuun. Nostan jälleen hattua, jos jotakuta lukijoista oikeasti kiinnostaa katsoa oheinen video kokonaan. Minulle tämä biisi kolahti jo lukioiässä, jolloin musiikkimakuni noudatti karkeasti ottaen periaatetta: "mitä enemmän sooloja, sitä ansiokkaampaa". En ole täysin päässyt ajattelutavasta irti vieläkään.
Grass for Bladesissahan on hauskaa se, että biisi oli alunperin pariminuuttinen tunnelmapala Jim Pembroken ensimmäisellä soololevyllä. Wigwamin ohjelmistossa kappaleen kylkeen lätkäistiin sitten reilusti sooloaikaa. Hieno sävellys on kuitenkin kyseessä, siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Tärppinä huomautan tällä kertaa kosketinsoolosta. Sorminäppäryysesitys selventää, mitä Pedro Hietanen teki ennen kuin alkoi viihtyä kissapuvussa. Ja Rekku Rechardt komppaa kitaralla niin maukkaasti, ettei ole tosikaan!
Voisin myös sanoa, että en ole ehtinyt kirjoitella, koska piti ensin kuunnella Grass for Bladesin soolot loppuun. Nostan jälleen hattua, jos jotakuta lukijoista oikeasti kiinnostaa katsoa oheinen video kokonaan. Minulle tämä biisi kolahti jo lukioiässä, jolloin musiikkimakuni noudatti karkeasti ottaen periaatetta: "mitä enemmän sooloja, sitä ansiokkaampaa". En ole täysin päässyt ajattelutavasta irti vieläkään.
Grass for Bladesissahan on hauskaa se, että biisi oli alunperin pariminuuttinen tunnelmapala Jim Pembroken ensimmäisellä soololevyllä. Wigwamin ohjelmistossa kappaleen kylkeen lätkäistiin sitten reilusti sooloaikaa. Hieno sävellys on kuitenkin kyseessä, siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Tärppinä huomautan tällä kertaa kosketinsoolosta. Sorminäppäryysesitys selventää, mitä Pedro Hietanen teki ennen kuin alkoi viihtyä kissapuvussa. Ja Rekku Rechardt komppaa kitaralla niin maukkaasti, ettei ole tosikaan!
keskiviikko 23. joulukuuta 2009
Joulun toivotukset!
Jaska Jokusen joulu on mielestäni eräs parhaista joulupiirretyistä. Erityisen ansiokkaan siitä tekevät taustalla soivat joululaulujen jazz-versiot, etenkin ihanan ilmava Oi kuusipuu. Tässä kuussa olen kuunnellut Vince Guaraldi Trion upeaa Tenavat-soundtrackia jatkuvasti, koska satuin löytämään sen Spotifysta. Vinkin tarjosi eräs brittipopista pitävä ystäväni. Miettikääpä sitä.
Guaraldia ei valitettavasti löydy Youtubesta, joten joudumme tyytymään astetta nimekkäämmän Oscar Petersonin tulkintaan. Hieno rubato-fiilis silti tässäkin versiossa. Tämän diashow'n myötä toivotankin oikein letkeää joulua kaikille. Toivottavasti pukki tuo paljon levyjä!
Guaraldia ei valitettavasti löydy Youtubesta, joten joudumme tyytymään astetta nimekkäämmän Oscar Petersonin tulkintaan. Hieno rubato-fiilis silti tässäkin versiossa. Tämän diashow'n myötä toivotankin oikein letkeää joulua kaikille. Toivottavasti pukki tuo paljon levyjä!
lauantai 12. joulukuuta 2009
Vain muusikoille?
Olen tällä hetkellä työssä, jossa saa kuunnella musiikkia. iPod on kuitenkin jäänyt päivittämättä viime aikoina, koska kotona kuuntelen Spotifyta. Blogin joulukuu painottuu siis vanhojen suosikkien esittelyyn, mutta onneksi niitä sentään riittää!
Eilen kuuntelin Steely Dania, laulaja/kosketinsoittaja Donald Fagenin ja kitaristi Walter Beckerin kuulua 70-luvun hifistelyprojektia, jota ei juuri studion ulkopuolella näkynyt. Bändi lopetti keikkailun parin levyn jälkeen, tekaisi vielä muutaman huippukiekon ja lähti tosissaan tien päälle vasta uuden vuosituhannen puolella.
Steely Dan kuuluu samaan "muusikoilta muusikoille" -osastoon kuin esimerkiksi Toto. Kyseessä on siis loistavaa poprockia tekevä, maailman ykköskorin sessiomuusikoista koostuva porukka, jota alan harrastajien on yksinkertaisesti pakko diggailla. Tämä aiheuttaa usein vastareaktioita tietyissä piireissä, joille musiikillisella ammattimaisuudella ei ole niin positiivista kaikua. Hienoisen kyseenalaista on myös se, että Steely Dania täytyisi ehkä kuunnella parin tonnin hifi-vehkeillä, jotta päiväkausia viilatut kitarasoundit pääsisivät parhaiten oikeuksiinsa.
Skeptikoille on aina vaikea väittää vastaan, mutta heitä voi yrittää ohjailla ulkomusiikillisuuden parista tärkeämpien asioiden äärelle. Faktahan nimittäin on, että Steely Danin musiikki on helvetin hyvää. Tuotannon raamit on otettu perinteistä bluesrockista, mutta miedot jazz-mausteet, hassut soinnut, hävyttömän toimivat sävellykset ja tekijäkaksikon armoton perfektionismi studiossa tekevät projektista täysin uniikin tapauksen.
Kid Charlemagne on luultavasti Steely Danin parhaita biisejä. Sävellys tarttuu, soittajat kutovat todella stimuloivaa komppia (Huom. esim. kitara kakkoselle ja neloselle!) ja taustalaulut ynnä puhaltimetkin hyppäävät esiin sopivan härskisti. Kaiken hyvän lisäksi biisin kitarasoolo on vakiokamaa kaikkien aikojen kovimpia sooloja listatessa. Itse asiassa soolopaikkoja on kaksi, mutta ehkä ne lasketaan yhteen listoja laadittaessa. Tälläkin videolla Jon Heringtonin vetämät soolot kuulostavat hiton hyviltä, vaikka eivät albumiversiota täysin noudatakaan.
Lienee sanomattakin selvää, että Steely Danin esiintyminen Pori Jazzissa 2007 kuuluu kovimpien koskaan näkemieni keikkojen joukkoon. Niin jäätävää groovea ja osaamisen tasoa ei pääse usein todistamaan. Tutustukaa ihmeessä.
Eilen kuuntelin Steely Dania, laulaja/kosketinsoittaja Donald Fagenin ja kitaristi Walter Beckerin kuulua 70-luvun hifistelyprojektia, jota ei juuri studion ulkopuolella näkynyt. Bändi lopetti keikkailun parin levyn jälkeen, tekaisi vielä muutaman huippukiekon ja lähti tosissaan tien päälle vasta uuden vuosituhannen puolella.
Steely Dan kuuluu samaan "muusikoilta muusikoille" -osastoon kuin esimerkiksi Toto. Kyseessä on siis loistavaa poprockia tekevä, maailman ykköskorin sessiomuusikoista koostuva porukka, jota alan harrastajien on yksinkertaisesti pakko diggailla. Tämä aiheuttaa usein vastareaktioita tietyissä piireissä, joille musiikillisella ammattimaisuudella ei ole niin positiivista kaikua. Hienoisen kyseenalaista on myös se, että Steely Dania täytyisi ehkä kuunnella parin tonnin hifi-vehkeillä, jotta päiväkausia viilatut kitarasoundit pääsisivät parhaiten oikeuksiinsa.
Skeptikoille on aina vaikea väittää vastaan, mutta heitä voi yrittää ohjailla ulkomusiikillisuuden parista tärkeämpien asioiden äärelle. Faktahan nimittäin on, että Steely Danin musiikki on helvetin hyvää. Tuotannon raamit on otettu perinteistä bluesrockista, mutta miedot jazz-mausteet, hassut soinnut, hävyttömän toimivat sävellykset ja tekijäkaksikon armoton perfektionismi studiossa tekevät projektista täysin uniikin tapauksen.
Kid Charlemagne on luultavasti Steely Danin parhaita biisejä. Sävellys tarttuu, soittajat kutovat todella stimuloivaa komppia (Huom. esim. kitara kakkoselle ja neloselle!) ja taustalaulut ynnä puhaltimetkin hyppäävät esiin sopivan härskisti. Kaiken hyvän lisäksi biisin kitarasoolo on vakiokamaa kaikkien aikojen kovimpia sooloja listatessa. Itse asiassa soolopaikkoja on kaksi, mutta ehkä ne lasketaan yhteen listoja laadittaessa. Tälläkin videolla Jon Heringtonin vetämät soolot kuulostavat hiton hyviltä, vaikka eivät albumiversiota täysin noudatakaan.
Lienee sanomattakin selvää, että Steely Danin esiintyminen Pori Jazzissa 2007 kuuluu kovimpien koskaan näkemieni keikkojen joukkoon. Niin jäätävää groovea ja osaamisen tasoa ei pääse usein todistamaan. Tutustukaa ihmeessä.
lauantai 5. joulukuuta 2009
Progressive = Good
Olen puhunut tässä blogissa hämmentävän vähän progesta siihen nähden, miten paljon sitä on vuosien saatossa tullut kuunneltua. Nyt laiminlyöntiä täytyy vähän paikkailla, kun satuin eilen pitkästä aikaa kuuntelemaan Spock's Beardin tuoreinta albumia.
Spock's Beardhan on pahamaineinen ysäriprogebändi. Ei aivan yhtä julmaa metallitilutusta kuin Dream Theater (joka kyllä sekin on edelleen loistoyhtye), mutta kuuluu kuitenkin jossain määrin samaan kaveriporukkaan. Eräänlainen vedenjakaja Beardin uralla oli laulaja/kosketinsoittaja Neal Morsen lähtö vuonna 2002. Bändi sai kasattua sen jälkeen rivinsä kunnialla ja tämä uusin, vuonna 2006 julkaistu lätty kuuluu ehkä hieman yllättäen porukan parhaimmistoon.
On a Perfect Day on Spock's Beard -levyn avausbiisi ja iskee välittömästi murealla riffillään. Harmi, että tämä on ainoa Youtubesta löytyvä hyvälaatuinen livepätkä, koska oikeasti biisi on levyn kehnoimpia. Puolivälissä on aivan liikaa löysää sooloilua ja maalailua. Samalta kiekolta löytyy monta kompaktimpaa ja paremmin sävellettyä rehellistä rock- ja pop-vetoa. No, riffi on kuitenkin upea ja laulumelodiakin toimii. Loppupuolella on myös erittäin makeaa variointia ja paisutusta. Kannattaa katsoa läpi, jos proge ei pelota.
Spock's Beardhan on pahamaineinen ysäriprogebändi. Ei aivan yhtä julmaa metallitilutusta kuin Dream Theater (joka kyllä sekin on edelleen loistoyhtye), mutta kuuluu kuitenkin jossain määrin samaan kaveriporukkaan. Eräänlainen vedenjakaja Beardin uralla oli laulaja/kosketinsoittaja Neal Morsen lähtö vuonna 2002. Bändi sai kasattua sen jälkeen rivinsä kunnialla ja tämä uusin, vuonna 2006 julkaistu lätty kuuluu ehkä hieman yllättäen porukan parhaimmistoon.
On a Perfect Day on Spock's Beard -levyn avausbiisi ja iskee välittömästi murealla riffillään. Harmi, että tämä on ainoa Youtubesta löytyvä hyvälaatuinen livepätkä, koska oikeasti biisi on levyn kehnoimpia. Puolivälissä on aivan liikaa löysää sooloilua ja maalailua. Samalta kiekolta löytyy monta kompaktimpaa ja paremmin sävellettyä rehellistä rock- ja pop-vetoa. No, riffi on kuitenkin upea ja laulumelodiakin toimii. Loppupuolella on myös erittäin makeaa variointia ja paisutusta. Kannattaa katsoa läpi, jos proge ei pelota.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
