En tunnu saavan tarpeekseni tämän kesän musiikkitapahtumista. Viime viikonloppuna oli taas lähdettävä katsastamaan erästä nostalgista suosikkia. Vakuutuin samalla siitä, että onnistuneeseen suveen kuuluu ainakin yksi hyvän mielen suomipop-päivä.
Ankkarockissa oli tänä vuonna kaksi pakko nähdä -tason bändiä: Tehosekoitin ja TV on the Radio. Kumpaakaan en ollut aiemmin elävänä nähnyt. Harvinaisen herkullinen tilanne suomalaisilla festareilla, mutta tällä kertaa en voinut saada molempia. Valitsin siis rationaalisesti sen yhtyeen, jota olen diggaillut pidempään, ja joka kaiken lisäksi on ”lopullisella jäähyväiskiertueella”. Eikä Tehiksen järjestämään yhteishuutotilaisuuteen todellakaan tarvinnut pettyä.
Tehosekoitin on yksi parhaista jutuista, mitä suomalaiselle musiikille 90-luvulla tapahtui. Itse löysin bändin valitettavan myöhäisessä vaiheessa. Olin leimannut sen jonkinlaiseksi Apulannan retroserkuksi ja siksi päästänyt suurimman osan poikien touhuista ohi korvien. Ennakkoluuloni karisivat vasta, kun minulle pakkosyötettiin Golden Greats -kokoelmalevyä eräällä automatkalla. Tehosekoitin ei ollutkaan yllätyksetön roketiroll-bändi, kuten olin luullut, vaan se oli myöhemmällä iällään siirtynyt hienostuneeseen, hiukan vanhanaikaiseen poppiin. Viimeistään kokoelman kakkosraita, Maailma on sun, sai minut totaalisesti koukkuun rikkaalla sovituksellaan. Piano ja viulu nivoutuivat täydellisesti yhteen höttöromanttisen tunnelman kanssa.
Korsossa Tehosekoittimen äänimaisema ei ollut yhtä hienostunut. Soundi pääsi puuroutumaan aika pahastikin. Jouduin kerrankin unohtamaan soittajien yksilösuoritusten seuraamisen. Oli ihan virkistävää keskittyä kerrankin musiikin kokonaisuuteen ja laulaa itselleen kunnon viskibasso seuraavaksi päiväksi. Yhteislaulutilaisuutena keikka olikin kesän paras. Pakko päästä pois, Asfaltti polttaa, Valonkantaja ja muut unohtumattomat rallit irrottivat yleisöstä kivasti meteliä. Tunnelmaa kohotti myös Tehosekoittimen tasokas lavariehunta. Siinä bändi voi edelleen näyttää esimerkkiä muille rock-henkeä tavoitteleville. Kevyt tyriminen annetaan tässäkin konseptissa anteeksi, kun biisit ja show on tehty taidokkaasti.
Jos Tehosekoitin täytti odotukseni, niin iltapäivällä esiintynyt Scandinavian Music Group ylitti ne kirkkaasti. Yhtyeen kahta edellistä levyähän on kiitelty vuolaasti oman soundin löytämisestä. Minun korvaani ne ovat kuulostaneet vähän turhan leijailevilta, vaikka sävellykset toki nättejä ovatkin. Ankkarockissa SMG muistutti, että live on jotain aivan muuta kuin levy. Jälleen kerran joudun kumartamaan komppiosaston suuntaan. En kerta kaikkiaan pysty vastustamaan hyväntuulista, tarttuvaa poppia, joka rullaa vaivattomasti ja pursuaa pieniä koukkuja. Jos alkaa tuntua, että nyt vähän junnaa, niin Antti Lehtinen livauttaa väliin röyhkeän hirviöfillin, ja taas hymyilyttää.
SMG:n uusi soundi ihastutti myös. On varmaan jonkinasteinen urotyö tehdä kantrista kiinnostavaa. Lap steelin ja banjon käyttö tuo biiseihin kiireetöntä rajaseutujen tunnelmaa. Näin minä vihellän matkallani kuulostaa jo aivan Johnny Cashilta. Kun popimmat vanhat biisit sopivat hyvin tuoreempien rinnalle ja Terhi Kokkosen huolettomat sanoituksetkin olivat oikeastaan aika sympaattisia, voi keikkaa pitää lähes napakymppinä. Taas yksi yhtye, jonka löydän aivan jälkijunassa.
SMG jätti syvemmätkin jälkensä: Casablanca ja Huutelen pimeään soivat edelleen päässäni ja sekoittuvat iloisesti toisiinsa. Niiden kertosäkeistä löytyy ainakin yksi yhteinen nimittäjä. Kirottu Anssi Växby ja hänen pirteäntarttuva bassonpomputtelunsa!
Suomipop-päivän täydensivät Maija Vilkkumaa ja Egotrippi. Edellinen oli ihan kiva, jälkimmäinen tosi jees!
Loistavaa analysointia! Helppo samaistua ankkarockin keikkatunnelmaan, liekö osasyy kuitenkin siinä että olin itsekin paikalla.
VastaaPoistaKerrankin oli pakkosyötöllä tulosta. Kuka lienee sitten tämä pakkosyöttäjä, ja missä tämä salaperäinen automatka on tapahtunut jos siinä koko Tehiksen tuplalevyn ehtii kuunnella, jäänee meille kaikille mysteeriksi.