Mistä tiedät, että Lars Ulrich on ovesi takana?
-Hän kiilaa koputtaessaan.
Tanskalaisten rumpalien teemapäivät jatkuvat. Vain viikko Stefan Pasborgin jälkeen Poriin saapui huomattavasti nimekkäämpi mutta myös suurpiirteisempi patteristi, Lars Ulrich. Mukana seurasi nostalgianhuuruisia muistoja teinivuosilta.
Metallica on erikoislaatuinen yhtye, muutenkin kuin valtavan suosionsa kannalta. Sen jäsenten soittotaidot nimittäin kyseenalaistetaan ankarammin kuin minkään muun vakiintuneen maailmantähden. Kirk Hammetin töpeksintä sooloissa ja Lars Ulrichin yleishutilointi ovat aina erityisessä syynissä. Ja usein täysin oikeutetusti. Onhan se hieman kummallista, että maailman suurimman metalliyhtyeen soolokitaristi tekee helppoja näppäilyvirheitä ja rumpali kiirehtii filleissä eikä pysty edes säilyttämään tempoa kompin vaihtuessa.
Soittopuolen epätarkkuus on nostettu esiin lähes jokaisessa Sonisphere-keikan arvostelussa. Heti seuraavassa lauseessa muistetaan kuitenkin mainita, että kokonaisuutena Metallican keikka potki helkkarin kovaa. Toisinajattelija sisälläni protestoi, mutta joudun olemaan täysin samaa mieltä muiden arvostelijoiden kanssa: Metallica oli mieletön elämys, jälleen kerran.
Lahjattomat sählääjät eivät yleensä myy 100 miljoonaa levyä maailmanlaajuisesti. Metallica häviää monelle yhtyeelle livetiukkuudessa, mutta se sovittaa saman tien syntinsä lavakarismallaan ja biisimateriaalin ylittämättömällä laadulla. Blackenedin, Batteryn ja Master of Puppetsin vimmaiset thrash-riffit eivät ole menettäneet tehoaan vuosien saatossa. Paikoin progressiivisiksikin yltyvät kappalerakenteet ovat niin ikään palkitsevaa kuunneltavaa. Fade to Blackin soolon alkutahdit kuuluvat musiikin historian merkkihetkiin. Näitä biisejä diggailtiin varmaan aikoinaan siksi, että niin tekivät kaikki, mutta ne myös nostivat ihokarvat pystyyn.
Metallica esiintyi myös Porissa kylmien väreiden arvoisesti. James Hetfield on harmaantunut, mutta taitaa edelleen downpickingin ja yleisön huudatuksen. Kirjurinluodolla 60 000 henkeä vastasi kiitettävästi. Vaikka onkin hieman surullista kuulla, kuinka Lars Ulrich huitoo tärkeät iskut aivan pihalla timestä, on miehen riehumista hauska seurata. Ulrich on fiiliskannuttajien aatelia ja ihailtavan innokas fillaaja. Hänen tavaramerkkinsä, half tempo -kompit, tomimyrkytykset ja crashien hakkaaminen kakkoselle ja neloselle erottuvat kauas. Ilman niitä ja Kirk Hammetin hapuilevia wah-sooloja Metallica ei olisi Metallica. Se on varmaan sitä inhimillisyyttä ja aitoutta, jota monet kaipaavat teknisyyden tilalle. Minä olin ainakin täysin myyty, vaikka aktiiviset Metallica-vuodet ovatkin jo takanapäin.
maanantai 27. heinäkuuta 2009
tiistai 21. heinäkuuta 2009
Innovaation voitto perinteestä
Jazzin parissa jatketaan vielä yhden entryn verran. Lauantaipäivältä löytyi ainakin kaksi mainitsemisen arvoista aktia. Molemmat antoivat aihetta pohtia, mitä oikeastaan odotan musiikilta. Vaikka korostan usein sitä, että innovatiivisuus ei ole mikään itseisarvo, otti kokeilevuus tällä kertaa selkävoiton genreuskollisuudesta.
Brian Setzer Orchestra, Kirjurinluoto, 18.7.
Uumoilin jo ennen jazzeja, että en ole otollisinta maaperää Brian Setzerin rokkikukkoilulle. En ole koskaan kuunnellut rockabilly-musiikkia systemaattisesti ja minulla on tiettyjä ennakkoluuloja koko genreä ja siihen liittyvää fiftarikulttuuria kohtaan. Päätin kuitenkin antaa legendalle mahdollisuuden; ehkä iso bändi ja vauhdikas show saisivat unohtamaan materiaalin yksipuolisuuden. Valitettavasti Setzer ryssi saumansa totaalisesti soittamalla 90 minuuttia kliseistä rokkenrollipötköä. Tilaisuus oli pitkästyttävin miesmuistiin. Tätä ei varmaan missään tapauksessa kannattaisi huudella julkisesti.
Älkää käsittäkö väärin; perinteiseen blueskaavaan pohjautuva rock ’n’ roll on sinällään kelpo musaa, joka pieninä annoksina sopii tanssittavaksi tunnelmankohottajaksi. Mitta täyttyy kuitenkin nopeasti, koska tempo on joka biisissä kutakuinkin sama, erilaisia komppivaihtoehtoja noin kolme kappaletta ja breikitkin aina samoissa paikoissa. Kokoillan keikalla tylsistyminen ei ole mitenkään vältettävissä.
Oli Setzerin esiintymisessä paljon hyvääkin. Show-meininki, puhallinsektio ja jämpti rumpali. Heti kärkeen tuutattu Batman-tunnari nosti odotukset kattoon, mutta arki koitti nopeasti. Näissä tapauksissa vikaa pitäisi etsiä ensin kuuntelijasta, mutta minkäs minä sille voin, jos kappaleet kuulostavat aivan samanlaisilta. Toisaalta, en yleensä jaksa kuunnella bluesiakaan yhtä settiä pidempään, ellei kitaristi ole todellinen tekijämies. Tällä kertaa sekään osasto ei aivan vakuuttanut. Voin sentään lohduttautua sillä, että muut 15 000 katsojaa saivat lauantaina tasan sitä, mitä olivat tulleet hakemaankin.
Stefan Pasborg’s Odessa 5, Ultra Music Nights, 18.7.
Setzerin lopetettua minun oli pakko saada shuffle-kompit jotenkin ulos päästäni. Lähdin siis rauhoittumaan jazzien salaperäisimmälle iltaklubille, Ultra Music Nightsiin Puuvillatehtaalle. Siellä kokoontuvat vuosittain kaiken maailman free-hörhöt ja muut kokeelliset kolistelijat. Aina pieni riskivalinta meikäläiselle, jota ei niinkutsuttu atonaalinen paska hirveästi kiinnosta.
Tällä kertaa Ultra-vierailuni osui kuitenkin nappiin. Tanskalaisen Stefan Pasborgin Odessa 5 -yhtye ampui sellaisen täyslaidallisen progeilevaa kansanmusiikkijatsia, että korvat soivat vieläkin. Atonaaliset introt ja väliosatkin olivat nyt pelkästään hyvää viihdettä. Bändin neljä puhaltajaa ja vieraileva trumpetisti Kalevi Louhivuori rakensivat toinen toistaan upeampia melodiakudelmia ja rumpali Pasborg antoi hommalle vahvan selkärangan. Julkeaa komppausta kupuun ja pitelemättömiä tomivyörytyksiä, niistä on tämän kaverin groove tehty. Taitavia rumpaleita kiitellään usein musikaalisuudesta tietämättä täysin, mitä sanalla edes tarkoitetaan. Pasborgin kohdalla käsite on kuitenkin paikallaan, sen verran melodisesti mies kannujaan ja lehmänkellojaan naputteli.
Odessa 5 muistutti myös siitä, että matalien taajuuksien tuottamiseen ei tarvita aina basistia. Sousafonisti Jakob Munckilta irtosi niin perinteinen walking bass kuin veikeät balkanilaisrytmitkin, ja takuulla erottuvalla soundilla.
Hengästyttävän keikan loppupuolella bändi soitti vielä kaksi medleytä, jotka oli omistettu jazzin rakastetuimmille toisinajattelijoille, Charles Mingusille ja Ornette Colemanille. Avantgardistien vaikutus kuului myös Pasborgin omissa kappaleissa, jotka eivät vielä yllä aivan samaan nerokkuuteen. Tanskalainen hyppäsi kuitenkin omissa kirjoissani tämän hetken kiinnostavimpien rumpaleiden kastiin, joten hänen tekemisiään täytynee alkaa seurata tarkemmin.
Brian Setzer Orchestra, Kirjurinluoto, 18.7.
Uumoilin jo ennen jazzeja, että en ole otollisinta maaperää Brian Setzerin rokkikukkoilulle. En ole koskaan kuunnellut rockabilly-musiikkia systemaattisesti ja minulla on tiettyjä ennakkoluuloja koko genreä ja siihen liittyvää fiftarikulttuuria kohtaan. Päätin kuitenkin antaa legendalle mahdollisuuden; ehkä iso bändi ja vauhdikas show saisivat unohtamaan materiaalin yksipuolisuuden. Valitettavasti Setzer ryssi saumansa totaalisesti soittamalla 90 minuuttia kliseistä rokkenrollipötköä. Tilaisuus oli pitkästyttävin miesmuistiin. Tätä ei varmaan missään tapauksessa kannattaisi huudella julkisesti.
Älkää käsittäkö väärin; perinteiseen blueskaavaan pohjautuva rock ’n’ roll on sinällään kelpo musaa, joka pieninä annoksina sopii tanssittavaksi tunnelmankohottajaksi. Mitta täyttyy kuitenkin nopeasti, koska tempo on joka biisissä kutakuinkin sama, erilaisia komppivaihtoehtoja noin kolme kappaletta ja breikitkin aina samoissa paikoissa. Kokoillan keikalla tylsistyminen ei ole mitenkään vältettävissä.
Oli Setzerin esiintymisessä paljon hyvääkin. Show-meininki, puhallinsektio ja jämpti rumpali. Heti kärkeen tuutattu Batman-tunnari nosti odotukset kattoon, mutta arki koitti nopeasti. Näissä tapauksissa vikaa pitäisi etsiä ensin kuuntelijasta, mutta minkäs minä sille voin, jos kappaleet kuulostavat aivan samanlaisilta. Toisaalta, en yleensä jaksa kuunnella bluesiakaan yhtä settiä pidempään, ellei kitaristi ole todellinen tekijämies. Tällä kertaa sekään osasto ei aivan vakuuttanut. Voin sentään lohduttautua sillä, että muut 15 000 katsojaa saivat lauantaina tasan sitä, mitä olivat tulleet hakemaankin.
Stefan Pasborg’s Odessa 5, Ultra Music Nights, 18.7.
Setzerin lopetettua minun oli pakko saada shuffle-kompit jotenkin ulos päästäni. Lähdin siis rauhoittumaan jazzien salaperäisimmälle iltaklubille, Ultra Music Nightsiin Puuvillatehtaalle. Siellä kokoontuvat vuosittain kaiken maailman free-hörhöt ja muut kokeelliset kolistelijat. Aina pieni riskivalinta meikäläiselle, jota ei niinkutsuttu atonaalinen paska hirveästi kiinnosta.
Tällä kertaa Ultra-vierailuni osui kuitenkin nappiin. Tanskalaisen Stefan Pasborgin Odessa 5 -yhtye ampui sellaisen täyslaidallisen progeilevaa kansanmusiikkijatsia, että korvat soivat vieläkin. Atonaaliset introt ja väliosatkin olivat nyt pelkästään hyvää viihdettä. Bändin neljä puhaltajaa ja vieraileva trumpetisti Kalevi Louhivuori rakensivat toinen toistaan upeampia melodiakudelmia ja rumpali Pasborg antoi hommalle vahvan selkärangan. Julkeaa komppausta kupuun ja pitelemättömiä tomivyörytyksiä, niistä on tämän kaverin groove tehty. Taitavia rumpaleita kiitellään usein musikaalisuudesta tietämättä täysin, mitä sanalla edes tarkoitetaan. Pasborgin kohdalla käsite on kuitenkin paikallaan, sen verran melodisesti mies kannujaan ja lehmänkellojaan naputteli.
Odessa 5 muistutti myös siitä, että matalien taajuuksien tuottamiseen ei tarvita aina basistia. Sousafonisti Jakob Munckilta irtosi niin perinteinen walking bass kuin veikeät balkanilaisrytmitkin, ja takuulla erottuvalla soundilla.
Hengästyttävän keikan loppupuolella bändi soitti vielä kaksi medleytä, jotka oli omistettu jazzin rakastetuimmille toisinajattelijoille, Charles Mingusille ja Ornette Colemanille. Avantgardistien vaikutus kuului myös Pasborgin omissa kappaleissa, jotka eivät vielä yllä aivan samaan nerokkuuteen. Tanskalainen hyppäsi kuitenkin omissa kirjoissani tämän hetken kiinnostavimpien rumpaleiden kastiin, joten hänen tekemisiään täytynee alkaa seurata tarkemmin.
maanantai 20. heinäkuuta 2009
Soulin uusi tuleminen
Kuten odottaa saattoi, reaaliaikainen tilanneseuranta oli pakko unohtaa jazzien jälkipuoliskolla. Tässä kuitenkin yhteenvetoa parista tilaisuudesta, joita ehdin loppuviikosta katsastaa. Tämän vuoden festarista tuli oikeastaan melkoinen Pori Soul.
Kirjurinluoto, to 16.7.
Kirjurinluodon perinteinen nuorisopäivä osui tänä vuonna torstaille. Kauden hittiartistit houkuttelivat paikalle arviolta 17 000 katsojaa ja tarjoilivat joukolle oikein menevää soul-musiikkia. Retrosouliksi ne sitä väittävät, ehkä erotuksena neo-souliin tai R&B:hen. Kuinka vain, olen pelkästään iloinen, että vanhakantainen soul on palannut näyttävästi hittilistoille ja suurille areenoille.
Päivän sielukkaimman esiintyjän titteli meni kirkkaasti Raphael Saadiqille. Kypsällä iällä starbaksi heittäytynyt mies hoiti homman vastustamattomalla karismalla. Eläväinen artisti hurmasi paitsi laulullaan, myös kitaran- ja bassonsoitollaan. Suurimmat hittibiisit kajahtivat heti kärkeen, mutta herkkuja piisasi loppuun asti. Nautinnon takasi Saadiqin osaava bändi, joka intoutui jopa hurjiin hard rock -rypistyksiin. 70-luvun tyyliin, totta kai.
Keikan loppupuolella intensiteetti uhkasi hiukan hiipua yleisönhuudatukseen ja looppina veivattuun grooveen. Silti Raphael Saadiq toi luodolle parasta meininkiä pitkään aikaan. Soul on ihan kivaa taustamusiikkia, mutta sen arvo punnitaan vasta, kun päästään tositoimiin. Tämä soul-veli läpäisi testin kirkkaasti.
Lisää uusvanhaa soulia esitti debyyttilevyllään huikean suosion saavuttanut Duffy. Walesin tyttönen veti tarkkaan puntaroidun keikan, joka ei liikuttanut ahteria aivan samalla voimalla kuin Saadiqin esitys. Biisit ovat toki loistavia ja tyylilleen uskollisia, mutta lisää rosoa niihin kaivattaisiin. Duffyn persoonallinen, nariseva ääni ei aivan riitä, kun bändikin pysyi niin tiukasti ruodussa. Mutta oli se silti komea kuulla Warwick Avenue ja Mercy ihan elävinä. Kyllä ne ison rahan säveltäjätkin aina välillä kehittävät pahuksen makoisan kuuloisia trendejä.
Otava Factory, pe 17.7.
Otavassa oli tänä vuonna teemana Motown, tuo rytmimusiikkia julkaisseista levy-yhtiöistä groovyin. Paikalle oli rahdattu esimerkiksi iäkkäistä Motown-veteraaneista koostuva Jr Walker’s Allstar Band. Tuollaisilta seitsemääkymppiä lähenteleviltä sediltä on yleensä lupa odottaa vähän väsähtänyttä menoa, mutta yllättäen joukkio svengasi kuin mikä. Lauteilla oli kenties paras koskaan näkemäni bilebändi.
Mitä tahansa soundia on suhteellisen helppo jäljitellä, mutta alkuperäistä on lähes mahdoton tavoittaa kokonaisuudessaan. Soulissa meno tuntuu heti kertaluokkaa aidommalta, jos muusikot ovat tummahipiäisiä. Jotenkin rumpalin touhu vaikuttaa luontevammalta ja basistikin saa ruimakamman pörinän aikaiseksi huippurennolla sormityöskentelyllään. Monet muutkin kuriositeetit olivat kohdallaan Motown-miesten soittaessa hittikimaraansa läpi. Marvin Gayen, Smokey Robinsonin ja The Supremesin biisit vedettiin hurjalla pappaenergialla ja hilpeillä saksofonisooloilla höystettynä. Kuulinpa myös kesän parhaan version Billie Jeanista. Kun seuraavan kerran järjestän isot bileet, en tilaa sinne Boston Promenadea, vaan mustia muusikoita suoraan Detroitista. Hinnasta viis!
Kellon lähennellessä kolmea lavalle nousi vielä eräs Suomen kovimmista retrosoul-pumpuista, Miss Saana & The Missionaries. Yhtye vakuuttaa vaativimmankin soulinystävän muhkealla soinnillaan, johon on annosteltu reilulla kädellä puhaltimia ja taustalaulua. Rehevä-ääninen Miss Saana on uskottava keulakuva ja biisit on tehty selvästi solistin ehdoilla. Soitannollinen vetovastuu on usein Rocka Merilahden kitaralla. Bändi ei pääse turhia sooloilemaan, mutta silti energiataso pysyy huipussaan. Ehkä tällä kertaa vähän liikaakin, sillä pieni kuunteluväsymys alkoi iskeä. Saattoi johtua myös fyysisestä väsymyksestä, mutta kovinkaan moni kappaleista ei noussut massasta. Selkeimpiä huippubiisejä ovat tarttuvat Slowly ja Fool’s Game. Miss Saana & The Missionaries on tyylillisesti täysi kymppi ja loistavaa bailumusaa, mutta sävellyksiin kaivataan vielä hippasen enemmän variaatioita.
Kirjurinluoto, to 16.7.
Kirjurinluodon perinteinen nuorisopäivä osui tänä vuonna torstaille. Kauden hittiartistit houkuttelivat paikalle arviolta 17 000 katsojaa ja tarjoilivat joukolle oikein menevää soul-musiikkia. Retrosouliksi ne sitä väittävät, ehkä erotuksena neo-souliin tai R&B:hen. Kuinka vain, olen pelkästään iloinen, että vanhakantainen soul on palannut näyttävästi hittilistoille ja suurille areenoille.
Päivän sielukkaimman esiintyjän titteli meni kirkkaasti Raphael Saadiqille. Kypsällä iällä starbaksi heittäytynyt mies hoiti homman vastustamattomalla karismalla. Eläväinen artisti hurmasi paitsi laulullaan, myös kitaran- ja bassonsoitollaan. Suurimmat hittibiisit kajahtivat heti kärkeen, mutta herkkuja piisasi loppuun asti. Nautinnon takasi Saadiqin osaava bändi, joka intoutui jopa hurjiin hard rock -rypistyksiin. 70-luvun tyyliin, totta kai.
Keikan loppupuolella intensiteetti uhkasi hiukan hiipua yleisönhuudatukseen ja looppina veivattuun grooveen. Silti Raphael Saadiq toi luodolle parasta meininkiä pitkään aikaan. Soul on ihan kivaa taustamusiikkia, mutta sen arvo punnitaan vasta, kun päästään tositoimiin. Tämä soul-veli läpäisi testin kirkkaasti.
Lisää uusvanhaa soulia esitti debyyttilevyllään huikean suosion saavuttanut Duffy. Walesin tyttönen veti tarkkaan puntaroidun keikan, joka ei liikuttanut ahteria aivan samalla voimalla kuin Saadiqin esitys. Biisit ovat toki loistavia ja tyylilleen uskollisia, mutta lisää rosoa niihin kaivattaisiin. Duffyn persoonallinen, nariseva ääni ei aivan riitä, kun bändikin pysyi niin tiukasti ruodussa. Mutta oli se silti komea kuulla Warwick Avenue ja Mercy ihan elävinä. Kyllä ne ison rahan säveltäjätkin aina välillä kehittävät pahuksen makoisan kuuloisia trendejä.
Otava Factory, pe 17.7.
Otavassa oli tänä vuonna teemana Motown, tuo rytmimusiikkia julkaisseista levy-yhtiöistä groovyin. Paikalle oli rahdattu esimerkiksi iäkkäistä Motown-veteraaneista koostuva Jr Walker’s Allstar Band. Tuollaisilta seitsemääkymppiä lähenteleviltä sediltä on yleensä lupa odottaa vähän väsähtänyttä menoa, mutta yllättäen joukkio svengasi kuin mikä. Lauteilla oli kenties paras koskaan näkemäni bilebändi.
Mitä tahansa soundia on suhteellisen helppo jäljitellä, mutta alkuperäistä on lähes mahdoton tavoittaa kokonaisuudessaan. Soulissa meno tuntuu heti kertaluokkaa aidommalta, jos muusikot ovat tummahipiäisiä. Jotenkin rumpalin touhu vaikuttaa luontevammalta ja basistikin saa ruimakamman pörinän aikaiseksi huippurennolla sormityöskentelyllään. Monet muutkin kuriositeetit olivat kohdallaan Motown-miesten soittaessa hittikimaraansa läpi. Marvin Gayen, Smokey Robinsonin ja The Supremesin biisit vedettiin hurjalla pappaenergialla ja hilpeillä saksofonisooloilla höystettynä. Kuulinpa myös kesän parhaan version Billie Jeanista. Kun seuraavan kerran järjestän isot bileet, en tilaa sinne Boston Promenadea, vaan mustia muusikoita suoraan Detroitista. Hinnasta viis!
Kellon lähennellessä kolmea lavalle nousi vielä eräs Suomen kovimmista retrosoul-pumpuista, Miss Saana & The Missionaries. Yhtye vakuuttaa vaativimmankin soulinystävän muhkealla soinnillaan, johon on annosteltu reilulla kädellä puhaltimia ja taustalaulua. Rehevä-ääninen Miss Saana on uskottava keulakuva ja biisit on tehty selvästi solistin ehdoilla. Soitannollinen vetovastuu on usein Rocka Merilahden kitaralla. Bändi ei pääse turhia sooloilemaan, mutta silti energiataso pysyy huipussaan. Ehkä tällä kertaa vähän liikaakin, sillä pieni kuunteluväsymys alkoi iskeä. Saattoi johtua myös fyysisestä väsymyksestä, mutta kovinkaan moni kappaleista ei noussut massasta. Selkeimpiä huippubiisejä ovat tarttuvat Slowly ja Fool’s Game. Miss Saana & The Missionaries on tyylillisesti täysi kymppi ja loistavaa bailumusaa, mutta sävellyksiin kaivataan vielä hippasen enemmän variaatioita.
keskiviikko 15. heinäkuuta 2009
Klassikkolevyt lavalla
Pori Jazzin suuret konserttipäivät lähestyvät ja Etelärannan kuhina sakenee. Mbar stage on vetänyt ohjelmistollaan onnistuneinta linjaa tähän asti. Teltassa on saanut kuulla kotimaisen jazzin huippuosaajia jo kolmena iltana peräkkäin. Samaan aikaan perinteisemmällä ilmaislavalla ovat veuhkanneet kaikenkarvaiset bilebändit.
Jazzissa jos missä biisit elävät omaa elämäänsä. Myös Olli Ahvenlahti antoi The Poetin uustulkinnassa yhtyeelleen yllin kyllin tilaa. Välillä alkoi näkyä jopa mammuttitaudin oireita biisien venyessä yli kymmenminuuttisiksi. Sisäistä dynamiikkaa oli kiitettävästi, mutta ei sooloja tarvitsisi silti aivan niin avokätisesti jaella. Sen sijaan Ahvenlahti olisi voinut ulvottaa Rhodesia vähän rohkeammin. Keikka toimi kuitenkin vauhtiin päästyään erinomaisesti ja parivaljakko Timo Hirvonen-Jussi Lehtonen esitti armottominta komppausta miesmuistiin. Varsinkin Grandma’s Rocking Chair sai arvoisensa käsittelyn; herraisä mikä etenemisen energia. Siinä oli muiden taas hyvä paisutella niitä sooloja.
Tiistaina palattiin hiukan lisää ajassa taaksepäin, kun Verneri Pohjolan ja Joonas Riipan kvartetti soitti Christian Schwindtin levyn For Friends and Relatives. Suomessa tehtiin nähtävästi jo vuonna -65 maailmanluokan free jazzia. En ollut koskaan kuullut kiekkoa, joten materiaalin kokeilevuus tuli hieman puskista. Poljento oli huomattavan orgaaninen ja kelluva – täydellinen vastakohta Ahvenlahden ja kumppanien sähköiselle suoruudelle. Slovareissa fiilis meni jo niin eteeriseksi, että teltta alkoi tuntua liian avaralta. Sellainen tunnelmointi kuuluisi yön pimeisiin tunteihin ja mahdollisimman savuiselle klubille.
Kahden keikan mittainen kurkistus Suomi-Jazzin historiaan sai kaipaamaan lisää samanlaisia kokonaisuuksia. Olisikohan mbarilla rahkeita järkätä tuollaisia keikkoja pääkallonpaikalla lasipalatsissa?
Jazzissa jos missä biisit elävät omaa elämäänsä. Myös Olli Ahvenlahti antoi The Poetin uustulkinnassa yhtyeelleen yllin kyllin tilaa. Välillä alkoi näkyä jopa mammuttitaudin oireita biisien venyessä yli kymmenminuuttisiksi. Sisäistä dynamiikkaa oli kiitettävästi, mutta ei sooloja tarvitsisi silti aivan niin avokätisesti jaella. Sen sijaan Ahvenlahti olisi voinut ulvottaa Rhodesia vähän rohkeammin. Keikka toimi kuitenkin vauhtiin päästyään erinomaisesti ja parivaljakko Timo Hirvonen-Jussi Lehtonen esitti armottominta komppausta miesmuistiin. Varsinkin Grandma’s Rocking Chair sai arvoisensa käsittelyn; herraisä mikä etenemisen energia. Siinä oli muiden taas hyvä paisutella niitä sooloja.
Tiistaina palattiin hiukan lisää ajassa taaksepäin, kun Verneri Pohjolan ja Joonas Riipan kvartetti soitti Christian Schwindtin levyn For Friends and Relatives. Suomessa tehtiin nähtävästi jo vuonna -65 maailmanluokan free jazzia. En ollut koskaan kuullut kiekkoa, joten materiaalin kokeilevuus tuli hieman puskista. Poljento oli huomattavan orgaaninen ja kelluva – täydellinen vastakohta Ahvenlahden ja kumppanien sähköiselle suoruudelle. Slovareissa fiilis meni jo niin eteeriseksi, että teltta alkoi tuntua liian avaralta. Sellainen tunnelmointi kuuluisi yön pimeisiin tunteihin ja mahdollisimman savuiselle klubille.
Kahden keikan mittainen kurkistus Suomi-Jazzin historiaan sai kaipaamaan lisää samanlaisia kokonaisuuksia. Olisikohan mbarilla rahkeita järkätä tuollaisia keikkoja pääkallonpaikalla lasipalatsissa?
maanantai 13. heinäkuuta 2009
Fuusiota ilmassa
Ensimmäiset oikeat keikat on nyt katseltu ja jazztunnelma alkaa kohota. Tässä pikaiset impressiot sunnuntain tarjonnasta.
Mbar stagella kuultiin trumpetistin tribuutti esikuvalleen, kun Jukka Eskola Quintet soitti pari settiä hiljan edesmenneen Freddie Hubbardin kappaleita. Eivätpä olisi nämä festarit voineet paljon paremmin alkaa, sikäli lennokasta ryhmän meno oli. Bändin fuusiogroove oli viritetty huippuunsa ja soolojen aikana turboruuvi kiristyi kuin varkain. Five Corners Quintetissa puhaltavilta Eskolalta ja Timo Lassylta sopikin odottaa laatua, mutta komppiryhmä sykähdytti myös. Iisalmen mies Timo Hirvonen veti aika vakuuttavat pohjat bassosoolojen kilpasarjassa. Ja huomenna samat jampat säestävät sitten Olli Ahvenlahtea. Mbar stage on muuten suht toimiva trenditeltta riippumattoineen ja nettipäätteineen.
Klubi Gardenissa oli tänään dixie night, mutta dixielandia en ehtinyt kuulla lainkaan. Lähempää liippasi turkkilaislaulajatar Ipek Dinc, joka veti Marian Petrescun ja Tomi Salesvuon säestyksellä ihan nättiä tunnelmajazzia. Tämän jälkeen lavalle nousikin kirgisialaissyntyisen Eldar Djangirovin trio. En olekaan sitten hetkeen törmännyt yhtä julman kuuloisiin Chick Corea -pastisseihin. Toinen biisi jaksoi vielä hymyilyttää, mutta kolmannen aikana piti lähteä kotiin. Ei sellainen asteikkojen sahaus varttia kauempaa viihdytä, vaikka tahtilaji jatkuvasti vaihtuisikin. Kumma kyllä, Djangirov on ilmeisesti aika arvostettu tekijä tuolla jenkkilän puolella.
Ja huomenna homma jatkuu. Ahvenlahtea ja Jyrki Kankaan kenkävalintaa jännityksellä odottaen.
Mbar stagella kuultiin trumpetistin tribuutti esikuvalleen, kun Jukka Eskola Quintet soitti pari settiä hiljan edesmenneen Freddie Hubbardin kappaleita. Eivätpä olisi nämä festarit voineet paljon paremmin alkaa, sikäli lennokasta ryhmän meno oli. Bändin fuusiogroove oli viritetty huippuunsa ja soolojen aikana turboruuvi kiristyi kuin varkain. Five Corners Quintetissa puhaltavilta Eskolalta ja Timo Lassylta sopikin odottaa laatua, mutta komppiryhmä sykähdytti myös. Iisalmen mies Timo Hirvonen veti aika vakuuttavat pohjat bassosoolojen kilpasarjassa. Ja huomenna samat jampat säestävät sitten Olli Ahvenlahtea. Mbar stage on muuten suht toimiva trenditeltta riippumattoineen ja nettipäätteineen.
Klubi Gardenissa oli tänään dixie night, mutta dixielandia en ehtinyt kuulla lainkaan. Lähempää liippasi turkkilaislaulajatar Ipek Dinc, joka veti Marian Petrescun ja Tomi Salesvuon säestyksellä ihan nättiä tunnelmajazzia. Tämän jälkeen lavalle nousikin kirgisialaissyntyisen Eldar Djangirovin trio. En olekaan sitten hetkeen törmännyt yhtä julman kuuloisiin Chick Corea -pastisseihin. Toinen biisi jaksoi vielä hymyilyttää, mutta kolmannen aikana piti lähteä kotiin. Ei sellainen asteikkojen sahaus varttia kauempaa viihdytä, vaikka tahtilaji jatkuvasti vaihtuisikin. Kumma kyllä, Djangirov on ilmeisesti aika arvostettu tekijä tuolla jenkkilän puolella.
Ja huomenna homma jatkuu. Ahvenlahtea ja Jyrki Kankaan kenkävalintaa jännityksellä odottaen.
lauantai 11. heinäkuuta 2009
Vuoden jazztärpit
Suomen kiinnostavin kesätapahtuma, Pori Jazz, törähti sitten tänään käyntiin. Odotettavissa on siis yhdeksän päivää hektistä rytmimusiikin diggailua. Jazzit tulevat näkymään myös tässä blogissa, mikäli ehdin töiltäni ja konserteissa luuhaamiselta mitään päivityksiä tekemään.
Näin alkajaisiksi ajattelin esitellä muutamia tiukkoja festaritärppejä. Kaikki tahtovat toki nähdä Duffyn, Erykah Badun ja Brian Setzerin, mutta hyvän musiikin perässä kannattaa seikkailla myös pienemmille areenoille. Jos on tarkkana, niillä saattaa kuulla myös sitä usein peräänkuulutettua oikeaa jazzia.
Jonas Kullhammar Quartet, Porin teatteri pe 17.7.
Eräs festivaalin mielenkiintoisimmista jazz-artisteista tulee tällä kertaa länsinaapurista. Saksofonisti Jonas Kullhammar tunnetaan energisenä ja taitavana modernin valtavirtajazzin tekijänä. Hänen musiikkinsa on sopiva sekoitus perinteistä bop-tyyliä ja uusia oivalluksia. Ruotsissa paljon tunnustusta saanut muusikko tuskin pettää teatterissakaan; tarjolla on pohjoismaista huippuosaamista perusjaskan ystäville.
Olli Ahvenlahti: The Poet, mbar stage, ma 13.7.
Tuoreempia soundeja esittelevällä mbar stagella tutustutaan parina iltana myös Suomi-jazzin historiaan. Teemaan liittyen pianisti Olli Ahvenlahti on lupautunut soittamaan läpi klassisen fuusiolevynsä The Poetin. Vuonna 1976 ilmestynyt albumi on kotimaisen jazzfunkin kulmakiviä; kuuden biisin verran maukasta, helposti sulavaa groovea. Alkuperäisellä levyllä soittivat legendaarisimmat jazzarimme Pekka Pohjolan ja Eero Koivistoisen johdolla, joten on mielenkiintoista nähdä, miten tämän päivän huipuista koostuva sekstetti tulkitsee Ahvenlahden mestariteoksen.
Nicola Conte Jazz Combo, LP44 ja Otava Factory, to 16.7.
Jo nyt voi todeta, että Nicola Conte on hyvin lähellä näiden festarien kovimman hissimusan palkintoa. Italialaisen kitaristi-DJ:n leppoisat loungerytmit saavat hengityksen tasaantumaan rankkojen festarirypistysten jälkeen. Bossa novaa ja elokuvatunnelmia yhdistellään torstaina kahdessa iltakonsertissa.
Älkääkä unohtako näitäkään...
Richard Galliano Quartet, Kirjurinluoto to 16.7.
Ranskalainen hanuristi ei välttämättä tällä kertaa vedä Piazzollaa, mutta vinkeää lattarijazzia on silti tiedossa.
Kim Clarke & Magnets, Café Jazz la 18.7. Kirjurinluoto su 19.7.
Defunktin basisti esittää takuukovaa kamaa funkin ja jazzrockin ystäville
Miss Saana & The Missionaries, Otava Factory pe 17.7.
Kotimaista perinnesoulia 12-henkisen orkesterin voimin. Sopii Otavan Motown-teemaan kuin stemmalaulu kertsiin.
Näin alkajaisiksi ajattelin esitellä muutamia tiukkoja festaritärppejä. Kaikki tahtovat toki nähdä Duffyn, Erykah Badun ja Brian Setzerin, mutta hyvän musiikin perässä kannattaa seikkailla myös pienemmille areenoille. Jos on tarkkana, niillä saattaa kuulla myös sitä usein peräänkuulutettua oikeaa jazzia.
Jonas Kullhammar Quartet, Porin teatteri pe 17.7.
Eräs festivaalin mielenkiintoisimmista jazz-artisteista tulee tällä kertaa länsinaapurista. Saksofonisti Jonas Kullhammar tunnetaan energisenä ja taitavana modernin valtavirtajazzin tekijänä. Hänen musiikkinsa on sopiva sekoitus perinteistä bop-tyyliä ja uusia oivalluksia. Ruotsissa paljon tunnustusta saanut muusikko tuskin pettää teatterissakaan; tarjolla on pohjoismaista huippuosaamista perusjaskan ystäville.
Olli Ahvenlahti: The Poet, mbar stage, ma 13.7.
Tuoreempia soundeja esittelevällä mbar stagella tutustutaan parina iltana myös Suomi-jazzin historiaan. Teemaan liittyen pianisti Olli Ahvenlahti on lupautunut soittamaan läpi klassisen fuusiolevynsä The Poetin. Vuonna 1976 ilmestynyt albumi on kotimaisen jazzfunkin kulmakiviä; kuuden biisin verran maukasta, helposti sulavaa groovea. Alkuperäisellä levyllä soittivat legendaarisimmat jazzarimme Pekka Pohjolan ja Eero Koivistoisen johdolla, joten on mielenkiintoista nähdä, miten tämän päivän huipuista koostuva sekstetti tulkitsee Ahvenlahden mestariteoksen.
Nicola Conte Jazz Combo, LP44 ja Otava Factory, to 16.7.
Jo nyt voi todeta, että Nicola Conte on hyvin lähellä näiden festarien kovimman hissimusan palkintoa. Italialaisen kitaristi-DJ:n leppoisat loungerytmit saavat hengityksen tasaantumaan rankkojen festarirypistysten jälkeen. Bossa novaa ja elokuvatunnelmia yhdistellään torstaina kahdessa iltakonsertissa.
Älkääkä unohtako näitäkään...
Richard Galliano Quartet, Kirjurinluoto to 16.7.
Ranskalainen hanuristi ei välttämättä tällä kertaa vedä Piazzollaa, mutta vinkeää lattarijazzia on silti tiedossa.
Kim Clarke & Magnets, Café Jazz la 18.7. Kirjurinluoto su 19.7.
Defunktin basisti esittää takuukovaa kamaa funkin ja jazzrockin ystäville
Miss Saana & The Missionaries, Otava Factory pe 17.7.
Kotimaista perinnesoulia 12-henkisen orkesterin voimin. Sopii Otavan Motown-teemaan kuin stemmalaulu kertsiin.
perjantai 10. heinäkuuta 2009
Parasta Porista?
Pori on tunnettu musiikkikaupunki – hyvässä ja pahassa. Siksipä minultakin aina toisinaan tiedustellaan parasta porilaista bändiä. Yleensä kysyjä saa kuulla tutun luettelon arvostettua marginaalimusiikkia Magyar Possesta ja Circlestä alkaen. Sen toistelu alkaa käydä vähän tylsäksi. Ensi kerralla voisinkin räväyttää, ja nimetä parhaaksi porilaisyhtyeeksi Bluesbonen.
Ei ole ihan tavallista, että nuoret ja lahjakkaat muusikot alkavat soittaa ikivanhaa bluesrockia ilman mitään kikkailua. Bluesbone on kuitenkin tämän tien valinnut ja myös pysynyt sillä jo kahden levyn verran. Biisit ovat perinteistäkin perinteisempää kauraa, mutta ammattimainen ote ja sopiva itseironia erottuvat edukseen. Erityisesti bändi toimii keikoilla, joilla kuullaan omien biisien lisäksi paljon covereita esimerkiksi Stevie Ray Vaughanilta ja Robben Fordilta. Trion timmi yhteissoitto vie helposti blues-ummikotkin mennessään ja saa tanssilattian täyttymään.
Näytteeksi valitsemani biisi, The Grill is Gone, on osoitus poikien kyvystä nauraa bluesin kliseille, mutta myös rakkaudesta genreä kohtaan. Jämäkkä, vapaasti hengittävä groove jättää tilaa laulaja-kitaristi Mikko Laakson tulkinnalle. Ääni voisi ehkä olla mustempi, mutta eläytymisellä pystyy paikkaamaan paljon. Katsokaa vaikka kaverin sooloilmeitä.
Ei ole ihan tavallista, että nuoret ja lahjakkaat muusikot alkavat soittaa ikivanhaa bluesrockia ilman mitään kikkailua. Bluesbone on kuitenkin tämän tien valinnut ja myös pysynyt sillä jo kahden levyn verran. Biisit ovat perinteistäkin perinteisempää kauraa, mutta ammattimainen ote ja sopiva itseironia erottuvat edukseen. Erityisesti bändi toimii keikoilla, joilla kuullaan omien biisien lisäksi paljon covereita esimerkiksi Stevie Ray Vaughanilta ja Robben Fordilta. Trion timmi yhteissoitto vie helposti blues-ummikotkin mennessään ja saa tanssilattian täyttymään.
Näytteeksi valitsemani biisi, The Grill is Gone, on osoitus poikien kyvystä nauraa bluesin kliseille, mutta myös rakkaudesta genreä kohtaan. Jämäkkä, vapaasti hengittävä groove jättää tilaa laulaja-kitaristi Mikko Laakson tulkinnalle. Ääni voisi ehkä olla mustempi, mutta eläytymisellä pystyy paikkaamaan paljon. Katsokaa vaikka kaverin sooloilmeitä.
keskiviikko 8. heinäkuuta 2009
Lajiopas, osa 2
Katsaus musadiggarien lajikirjoon jatkuu marginaalisemmilla ryhmillä. Luvassa siis lisää ankaraa stereotypioiden rakentamista.
Taiderokkari
Taiderokkarit ovat varsin vaikeasti määriteltävä ryhmä erilaisia oman tiensä kulkijoita. Heille tärkeintä on jatkuva uuden luominen ja kokeilu. He käyttävät genreissään post-etuliitettä, kavahtavat valtavirtaa ja tekevät musiikkia, joka kuulostaa tavallisen ihmisen korvaan usein pitkästyttävältä ja ahdistavan minimalistiselta.
Ydinosaaminen: Kaikenlainen suhina ja kolina, jota kaupallisuus ei ole vielä tahrannut.
Muut osaamisalueet: Voivat hyväksyä etäisiksi vaikuttimikseen esim. metallia, jazzia ja poppia, mutta eivät luo näihin genreihin liian voimakkaita tunnesiteitä.
Inhokit: Liian kaupallinen, liian suosittu ja liiaksi soittotaitoa korostava musiikki
Punkkari
Punkkari arvostaa musiikissa rämäpäistä asennetta ja aitoutta. Yleensä kovin kama löytyy rähjäisiltä klubeilta ja vanhoilta c-kaseteilta. Punkkareita ei valtavirta kiinnosta, mutta heilläkin on oma konsensuksensa siitä, mitä bändejä on pidettävä arvossa. Alalajeja löytyy tästäkin joukosta, mutta hc- ja ska-punkkarit saavat sopia niistä rauhassa keskenään.
Ydinosaaminen: 70-luvulla pinnalle nousseet ensimmäiset punk-yhtyeet ja niiden perilliset. Ramones, Sex Pistols, Social Distortion, Clash ja mitä niitä nyt oli...
Muut osaamisalueet: Osa punkkareista on hyvin lähellä valtavirtapoppareita, ja voi arvostaa joitakin pinnalla olevia ei-punk -yhtyeitä. Myös rockabilly tai sen sellainen saattaa upota.
Inhokit: Kaikki juntilta ja liian suositulta haiskahtava. Myös liika soittotaito on yleensä suuri turnoff.
Jazzari
Tällä kertaa tarkoitan jazzarilla yleisesti rytmimusiikin ystäviä. Heille ehdoton ykkösjuttu on USA:n etelävaltioissa muotonsa saanut ”musta” musiikki. Näitäkin yksilöitä on moneen junaan; osa suosii soulia, funkia ja lattaria. Itse jatsikin haarautuu vielä mm. swingiin, boppiin, avantgardeen, fuusioon ja nu-jazziin. Useimmat jazzarit pystyvät kuitenkin kuuntelemaan vaivatta kaikkia variaatioita. Jazz nauttii muusikkomusan mainetta, eikä ehkä aivan syyttä. Soul on astetta populaarimpaa.
Ydinosaaminen: Bluesista versonnut rytmimusiikki sekä Latinalaisen Amerikan musiikki.
Muut osaamisalueet: Rap, hiphop ja afrikkalainen musiikki. Myös popin tuntemus usein hyvää johtuen soulin ja popin vahvasta vuorovaikutuksesta. Konesoundit raivanneet tilaa nu-jazzin puolella.
Inhokit: Sama junttimusiikki kuin useimmilla muillakin musiikinharrastajilla. Listapop ja metalli vaikeita sulattaa. Myös tylsän kuuloinen indie ja taiderock saattaa jäädä väliin.
Hiphoppari
Hiphop rynni viimeistään 90-luvulla massamarkkinoille, mutta on silti säilyttänyt alakulttuuristatuksensa. Yhteiskunnallisesti valveutuneet räppärit yrittävät pitää turvallista hajurakoa MTV-veljiinsä, vaikka musiikilliset alkujuuret ovatkin samat. Hiphopparit arvostavat tiukkaa verbaliikkaa, oli taustalla sitten konebiitti tai elävä orkesteri.
Ydinosaaminen: Hiphop, rap yms.
Muut osaamisalueet: Soul, funk ja jazz, koska hiphop pohjautuu niihin. Vanhoista soulbiiseistä pitää myös osata kaivaa hyviä sampleja. Jonkinlainen poppikin saattaa käydä päinsä.
Inhokit: Ainakin listapaskaan ja metalliin kannattaa suhtautua kriittisesti, mikäli tahtoo säilyttää uskottavuutensa.
Klasari
Klassisen musiikin kuuntelijat liihottelevat jossakin tavallisten musiikillisten kiistojen yläpuolella. Heillä on aivan omat lehdet ja keskustelut. Näitä korkeakulturelleja kiinnostavat vain Shostakovitshin sinfoniat, Beethovenin sonaatit ja Kuhmon kamarimusiikkijuhlat. Populaarimusiikki on heille yhtä tärkeää kuin sarjakuvat kotimaisen kirjallisuuden professorille.
Ydinosaaminen: Länsimainen taidemusiikki, klassinen ja moderni.
Muut osaamisalueet: Kunnon klasari ei välttämättä tarvitse muita musiikkigenrejä. Jotkut saattavat kuunnella jazzia, poppia tai maailmanmusiikkia.
Inhokit: Kaikki rahvaanomainen, musiikin rappiota edustava.
Rannalle jäivät vielä ainakin konemusiikki-ihmiset, rockabillyt ja iskelmänkuuntelijat, mutta eiköhän tässä ole yleistetty jo aivan tarpeeksi. Tärkeänä havaintona luontokatsauksessa nousee esiin se, että lajien sekoittuminen on mennyt paikoin hyvinkin pitkälle. Luontaisia vihollisia on vaikea löytää varsinkaan pienten ryhmien väliltä. Suurimmat vihollisuudet syntyvät ”todellisten” musiikinharrastajien tuntemasta listapaskakammosta sekä jaosta metalliin ja muuhun musiikkiin. Kehitys vaikuttaa kuitenkin lupaavalta. Ehkä joskus vielä koittaa aika, jolloin kuka tahansa voi kuunnella mitä tahansa.
Taiderokkari
Taiderokkarit ovat varsin vaikeasti määriteltävä ryhmä erilaisia oman tiensä kulkijoita. Heille tärkeintä on jatkuva uuden luominen ja kokeilu. He käyttävät genreissään post-etuliitettä, kavahtavat valtavirtaa ja tekevät musiikkia, joka kuulostaa tavallisen ihmisen korvaan usein pitkästyttävältä ja ahdistavan minimalistiselta.
Ydinosaaminen: Kaikenlainen suhina ja kolina, jota kaupallisuus ei ole vielä tahrannut.
Muut osaamisalueet: Voivat hyväksyä etäisiksi vaikuttimikseen esim. metallia, jazzia ja poppia, mutta eivät luo näihin genreihin liian voimakkaita tunnesiteitä.
Inhokit: Liian kaupallinen, liian suosittu ja liiaksi soittotaitoa korostava musiikki
Punkkari
Punkkari arvostaa musiikissa rämäpäistä asennetta ja aitoutta. Yleensä kovin kama löytyy rähjäisiltä klubeilta ja vanhoilta c-kaseteilta. Punkkareita ei valtavirta kiinnosta, mutta heilläkin on oma konsensuksensa siitä, mitä bändejä on pidettävä arvossa. Alalajeja löytyy tästäkin joukosta, mutta hc- ja ska-punkkarit saavat sopia niistä rauhassa keskenään.
Ydinosaaminen: 70-luvulla pinnalle nousseet ensimmäiset punk-yhtyeet ja niiden perilliset. Ramones, Sex Pistols, Social Distortion, Clash ja mitä niitä nyt oli...
Muut osaamisalueet: Osa punkkareista on hyvin lähellä valtavirtapoppareita, ja voi arvostaa joitakin pinnalla olevia ei-punk -yhtyeitä. Myös rockabilly tai sen sellainen saattaa upota.
Inhokit: Kaikki juntilta ja liian suositulta haiskahtava. Myös liika soittotaito on yleensä suuri turnoff.
Jazzari
Tällä kertaa tarkoitan jazzarilla yleisesti rytmimusiikin ystäviä. Heille ehdoton ykkösjuttu on USA:n etelävaltioissa muotonsa saanut ”musta” musiikki. Näitäkin yksilöitä on moneen junaan; osa suosii soulia, funkia ja lattaria. Itse jatsikin haarautuu vielä mm. swingiin, boppiin, avantgardeen, fuusioon ja nu-jazziin. Useimmat jazzarit pystyvät kuitenkin kuuntelemaan vaivatta kaikkia variaatioita. Jazz nauttii muusikkomusan mainetta, eikä ehkä aivan syyttä. Soul on astetta populaarimpaa.
Ydinosaaminen: Bluesista versonnut rytmimusiikki sekä Latinalaisen Amerikan musiikki.
Muut osaamisalueet: Rap, hiphop ja afrikkalainen musiikki. Myös popin tuntemus usein hyvää johtuen soulin ja popin vahvasta vuorovaikutuksesta. Konesoundit raivanneet tilaa nu-jazzin puolella.
Inhokit: Sama junttimusiikki kuin useimmilla muillakin musiikinharrastajilla. Listapop ja metalli vaikeita sulattaa. Myös tylsän kuuloinen indie ja taiderock saattaa jäädä väliin.
Hiphoppari
Hiphop rynni viimeistään 90-luvulla massamarkkinoille, mutta on silti säilyttänyt alakulttuuristatuksensa. Yhteiskunnallisesti valveutuneet räppärit yrittävät pitää turvallista hajurakoa MTV-veljiinsä, vaikka musiikilliset alkujuuret ovatkin samat. Hiphopparit arvostavat tiukkaa verbaliikkaa, oli taustalla sitten konebiitti tai elävä orkesteri.
Ydinosaaminen: Hiphop, rap yms.
Muut osaamisalueet: Soul, funk ja jazz, koska hiphop pohjautuu niihin. Vanhoista soulbiiseistä pitää myös osata kaivaa hyviä sampleja. Jonkinlainen poppikin saattaa käydä päinsä.
Inhokit: Ainakin listapaskaan ja metalliin kannattaa suhtautua kriittisesti, mikäli tahtoo säilyttää uskottavuutensa.
Klasari
Klassisen musiikin kuuntelijat liihottelevat jossakin tavallisten musiikillisten kiistojen yläpuolella. Heillä on aivan omat lehdet ja keskustelut. Näitä korkeakulturelleja kiinnostavat vain Shostakovitshin sinfoniat, Beethovenin sonaatit ja Kuhmon kamarimusiikkijuhlat. Populaarimusiikki on heille yhtä tärkeää kuin sarjakuvat kotimaisen kirjallisuuden professorille.
Ydinosaaminen: Länsimainen taidemusiikki, klassinen ja moderni.
Muut osaamisalueet: Kunnon klasari ei välttämättä tarvitse muita musiikkigenrejä. Jotkut saattavat kuunnella jazzia, poppia tai maailmanmusiikkia.
Inhokit: Kaikki rahvaanomainen, musiikin rappiota edustava.
Rannalle jäivät vielä ainakin konemusiikki-ihmiset, rockabillyt ja iskelmänkuuntelijat, mutta eiköhän tässä ole yleistetty jo aivan tarpeeksi. Tärkeänä havaintona luontokatsauksessa nousee esiin se, että lajien sekoittuminen on mennyt paikoin hyvinkin pitkälle. Luontaisia vihollisia on vaikea löytää varsinkaan pienten ryhmien väliltä. Suurimmat vihollisuudet syntyvät ”todellisten” musiikinharrastajien tuntemasta listapaskakammosta sekä jaosta metalliin ja muuhun musiikkiin. Kehitys vaikuttaa kuitenkin lupaavalta. Ehkä joskus vielä koittaa aika, jolloin kuka tahansa voi kuunnella mitä tahansa.
tiistai 7. heinäkuuta 2009
Musiikinharrastajien lajiopas
Edellinen entryni sai minut pohtimaan hieman lisää kysymystä, mitä kenenkin kuuluu tietää musiikista. Kulttuuriset ja maantieteelliset rajoitukset ovat vielä jossain määrin luonnollisia, ja koskevat yhtä lailla kaikkia ihmisiä. Jokaisen henkilökohtainen soundtrack on sekoitus kansainvälistä ja paikallista musiikkia, sekä niiden välimuotoja. Sen sijaan eri musiikkigenrejen väliin piirretyt rajat ovat mielivaltaisempia ja usein myös vaikeampia ylittää.
Aiheesta innostuneena luonnostelen seuraavaksi muutamia musiikinkuuntelijan prototyyppejä. Jaottelun tarkoitus on lähinnä herättää ajatuksia. Vaikka se omasta mielestäni onkin hyvin todellisuuspohjainen, on eri ryhmien välillä niin paljon päällekkäisyyttä ja liikettä, että se kannattaa suosiolla ottaa pelkkänä teoriana.
Yksinkertaisimmillaan ihmiset jakutuvat niihin, jotka harrastavat musiikkia ja niihin jotka eivät. Harrastajien tyypittelyssä kyse onkin sitten vain siitä, kuinka monta eri kategoriaa jaksaa keksiä. Itse olen löytävinäni harrastajista kaksi suurta ryhmää ja joitakin merkittäviä pienempiä. Popin ja metallin syvä vastakohtaisuus näkyy paitsi katukuvassa myös siinä, että lähes jokaisessa musiikkimediassa on erikseen metallitoimittajat ja muut toimittajat. Nyt sitten uusinnan itse tätä vastakkainasettelua, mutta mitäs tilasitte!
Satunnainen musiikinkuuntelija
Ylivoimainen enemmistö ihmisistä on satunnaisia musiikinkuuntelijoita. He eivät juurikaan osta levyjä, etsi tietoisesti uutta musiikkia tai seuraa musiikkilehdistöä. He kuulevat musiikkinsa suurilta radiokanavilta, televisiosta ja muualta ympäristöstä. Satunnaisissa musiikinkuuntelijoissa piilee valtava potentiaalinen ostovoima, ja tämän vuoksi suuret levy-yhtiöt pyrkivät myymään tuotteitaan ensisijaisesti heille. Monet innostuvatkin toisinaan ostamaan hyvin esille tuotujen artistien levyjä tai liput Bruce Springsteenin keikalle.
Ydinosaaminen: Radiosoittoa saava pop ja rock, nykyään myös tärkeimmät metalliartistit.
Muut osaamisalueet: Riippuen ihmisestä, voi olla lähes mitä vain. Klubeilla viihtyville tanssi- ja konemusiikki, 70-luvulla eläneille progressiivinen rock, porilaisille jazz jne.
Inhokit: Riippuu myöskin täysin ihmisestä. Satunnaiset musiikinkuuntelijat eivät ole erityisen luokkatietoisia, joten heille ei ole muodostunut suurta yhteistä vihollista.
Trenditietoinen pop-yksilö
Nykyään on entistä vaikeampi löytää todellisista musiikinharrastajista minkäänlaista valtavirtasuuntausta. Uskaltaisin kuitenkin väittää sellaisen olevan olemassa, joskin erittäin suurpiirteisenä. Valtavirralle on aina tyypillistä musiikkimedian ja trendien tarkka seuraaminen. Se ostaa paljon levyjä ja sen suosimat bändit esiintyvät kesän suurimmilla festareilla. Nykyään nämä musiikin suurkuluttajat tahtovat korostaa valinnoillaan omaa persoonallisuuttaan ja vaativat kuuntelemiltaan artisteilta uusia ideoita ja omaleimaista tyyliä. Trenditietoiset kuuntelevat varsin laaja-alaisesti esimerkiksi indietä ja elektroa, mutta kaiken toiminnan ohjenuorana on popin suuri kaanon, joka kulkee Beatlesista ja Bob Dylanista Smithsin kautta Oasikseen ja Radioheadiin.
Ydinosaaminen: 60-luvun kitarapopista ja singer/songwriter-perinteestä ponnistava popmusiikki lukemattomine variaatioineen.
Muut osaamisalueet: Ensisijaisesti punk, konemusiikki sekä jazzin ja soulin keskeisimmät tuotokset. Yksilöstä riippuen myös listapop, raskaampi rock, ehkä jopa metalli.
Inhokit: Usein metalli, suomirock, listapop varauksin, sekä tietenkin iskelmä. Yleisemmin ottaen kaikenlainen junttileiman saanut musiikki.
Metallipää
Kuten kaikki tietävät, Suomi on hevin kultamaa. Metallistit ovat ylivoimaisesti näkyvin alakulttuuri ja toinen suurista musiikinkuuntelijoiden lajiryhmistä. Myös tämä ryhmä jakautuu lukemattomiin alakategorioihin. Moni on varmasti kuullut joskus pitkätukkien väittelevän kiivaasti blackista, deathista, doomista, folkista ja muista metalleista. Tästä huolimatta hevikansan voi huoletta niputtaa samaan kategoriaan. Tuskassa tavataan!
Ydinosaaminen: Metallimusiikki kaikissa muodoissaan.
Muut osaamisalueet: Hevareille sallittua musiikkia ovat ennen kaikkea vanhempi rock, proge ja rockabillyn johdannaiset. Vakuuttavilla perusteluilla jokin muukin saattaa mennä läpi.
Inhokit: Luontaisia vihollisia listapop ja iskelmä. Myös kaikenlainen hempeilevä indie ja häröilevä jazz. Konemusiikkikaan ei oikein nappaa.
Seuraavassa entryssä otan käsittelyyn pienemmät, mutta merkittävät musiikinkuuntelijaryhmät. Luvassa varmaan ainakin jazzaria, punkkaria, klasaria ynnä muuta. Pitäkäähän pöksyt jalassa.
Aiheesta innostuneena luonnostelen seuraavaksi muutamia musiikinkuuntelijan prototyyppejä. Jaottelun tarkoitus on lähinnä herättää ajatuksia. Vaikka se omasta mielestäni onkin hyvin todellisuuspohjainen, on eri ryhmien välillä niin paljon päällekkäisyyttä ja liikettä, että se kannattaa suosiolla ottaa pelkkänä teoriana.
Yksinkertaisimmillaan ihmiset jakutuvat niihin, jotka harrastavat musiikkia ja niihin jotka eivät. Harrastajien tyypittelyssä kyse onkin sitten vain siitä, kuinka monta eri kategoriaa jaksaa keksiä. Itse olen löytävinäni harrastajista kaksi suurta ryhmää ja joitakin merkittäviä pienempiä. Popin ja metallin syvä vastakohtaisuus näkyy paitsi katukuvassa myös siinä, että lähes jokaisessa musiikkimediassa on erikseen metallitoimittajat ja muut toimittajat. Nyt sitten uusinnan itse tätä vastakkainasettelua, mutta mitäs tilasitte!
Satunnainen musiikinkuuntelija
Ylivoimainen enemmistö ihmisistä on satunnaisia musiikinkuuntelijoita. He eivät juurikaan osta levyjä, etsi tietoisesti uutta musiikkia tai seuraa musiikkilehdistöä. He kuulevat musiikkinsa suurilta radiokanavilta, televisiosta ja muualta ympäristöstä. Satunnaisissa musiikinkuuntelijoissa piilee valtava potentiaalinen ostovoima, ja tämän vuoksi suuret levy-yhtiöt pyrkivät myymään tuotteitaan ensisijaisesti heille. Monet innostuvatkin toisinaan ostamaan hyvin esille tuotujen artistien levyjä tai liput Bruce Springsteenin keikalle.
Ydinosaaminen: Radiosoittoa saava pop ja rock, nykyään myös tärkeimmät metalliartistit.
Muut osaamisalueet: Riippuen ihmisestä, voi olla lähes mitä vain. Klubeilla viihtyville tanssi- ja konemusiikki, 70-luvulla eläneille progressiivinen rock, porilaisille jazz jne.
Inhokit: Riippuu myöskin täysin ihmisestä. Satunnaiset musiikinkuuntelijat eivät ole erityisen luokkatietoisia, joten heille ei ole muodostunut suurta yhteistä vihollista.
Trenditietoinen pop-yksilö
Nykyään on entistä vaikeampi löytää todellisista musiikinharrastajista minkäänlaista valtavirtasuuntausta. Uskaltaisin kuitenkin väittää sellaisen olevan olemassa, joskin erittäin suurpiirteisenä. Valtavirralle on aina tyypillistä musiikkimedian ja trendien tarkka seuraaminen. Se ostaa paljon levyjä ja sen suosimat bändit esiintyvät kesän suurimmilla festareilla. Nykyään nämä musiikin suurkuluttajat tahtovat korostaa valinnoillaan omaa persoonallisuuttaan ja vaativat kuuntelemiltaan artisteilta uusia ideoita ja omaleimaista tyyliä. Trenditietoiset kuuntelevat varsin laaja-alaisesti esimerkiksi indietä ja elektroa, mutta kaiken toiminnan ohjenuorana on popin suuri kaanon, joka kulkee Beatlesista ja Bob Dylanista Smithsin kautta Oasikseen ja Radioheadiin.
Ydinosaaminen: 60-luvun kitarapopista ja singer/songwriter-perinteestä ponnistava popmusiikki lukemattomine variaatioineen.
Muut osaamisalueet: Ensisijaisesti punk, konemusiikki sekä jazzin ja soulin keskeisimmät tuotokset. Yksilöstä riippuen myös listapop, raskaampi rock, ehkä jopa metalli.
Inhokit: Usein metalli, suomirock, listapop varauksin, sekä tietenkin iskelmä. Yleisemmin ottaen kaikenlainen junttileiman saanut musiikki.
Metallipää
Kuten kaikki tietävät, Suomi on hevin kultamaa. Metallistit ovat ylivoimaisesti näkyvin alakulttuuri ja toinen suurista musiikinkuuntelijoiden lajiryhmistä. Myös tämä ryhmä jakautuu lukemattomiin alakategorioihin. Moni on varmasti kuullut joskus pitkätukkien väittelevän kiivaasti blackista, deathista, doomista, folkista ja muista metalleista. Tästä huolimatta hevikansan voi huoletta niputtaa samaan kategoriaan. Tuskassa tavataan!
Ydinosaaminen: Metallimusiikki kaikissa muodoissaan.
Muut osaamisalueet: Hevareille sallittua musiikkia ovat ennen kaikkea vanhempi rock, proge ja rockabillyn johdannaiset. Vakuuttavilla perusteluilla jokin muukin saattaa mennä läpi.
Inhokit: Luontaisia vihollisia listapop ja iskelmä. Myös kaikenlainen hempeilevä indie ja häröilevä jazz. Konemusiikkikaan ei oikein nappaa.
Seuraavassa entryssä otan käsittelyyn pienemmät, mutta merkittävät musiikinkuuntelijaryhmät. Luvassa varmaan ainakin jazzaria, punkkaria, klasaria ynnä muuta. Pitäkäähän pöksyt jalassa.
perjantai 3. heinäkuuta 2009
Tieto ja tuska
Musiikillisesta nippelitiedosta tulee helposti pakkomielle. Kaikki vähänkin aktiivisemmin alaa harrastavat tietävät, että triviaa ei ole koskaan kylliksi. Tiedollisten velvollisuuksien laiminlyönnistä seuraa pahimmillaan sosiaalinen syöksykierre. Se, että nuoret pätijät muistavat levyjen ilmestymisvuodet ja yhtyeiden kokoonpanomuutokset kirkkaammin, on musaniilon pahin painajainen.
Katsoin tuossa männä viikolla kaikkien levyhamsterien suosikkileffan, High Fidelityn. Pätkä on näppärä romanttinen komedia, josta tulee periaatteessa aina hyvälle mielelle. Kuitenkin päällimmäinen tunne lopputekstien jälkeen oli painostava, irrationaalinen ahdistus. High Fidelityn päähenkilöt esittävät nimittäin välillä sellaista luovuutta soveltaessaan kevyen musiikin tuntemustaan, että parkkintuneempikin rokkipoliisi haukkoisi henkeään. Top 5 -listoja laaditaan vaivatta aiheesta kuin aiheesta, länsimaisen popmusiikin kenttä on täysin suvereenisti hallussa. Kuinka kaltaiseni keskinkertaisuus voisi koskaan yltää samaan?
Unohdetaanpa hetkeksi, että High Fidelity on fiktiota, ja yritetään purkaa ahdistusta muilla tavoin. Vaikka Rob Gordonin (John Cusack) ja kumppanien nippelitieto vakuuttavaa onkin, on eräs rajoitus kuitenkin varsin ilmeinen: päteäkseen ihan kybällä heidän ei tarvitse tuntea kuin angloamerikkalainen musiikki. Siis se, mitä kuunnellaan kaikkialla maailmassa. Toki jannujen underground-tietämys voi olla vähintään yhtä syvällistä, mutta silti heidän ei ole koskaan tarvinnut kuunnella nuottiakaan esimerkiksi suomalaista musiikkia. Meidän suomalaisten sitä vastoin oletetaan tietävän siitä aika paljonkin.
Yhtäkkiä en kadehdikaan fiktiivisen levykauppiaan lajitietoutta. En ikimaailmassa vaihtaisi kaikkia suomalaisen musiikin tarjoamia elämyksiä siihen, että olisinkin kuunnellut vähän enemmän Clashia ja Velvet Undergroundia. Väliin olisivat jääneet Eppu Normaalin ja Yön tunteikas valtavirtarock, 70-luvun rikkaat progevuodet ja Love Recordsin kulta-aika sekä nykyinen suomijazzin renessanssi Five Corners Quinteteineen ja Rhythm Funk Masterseineen. Puhumattakaan kaikista ihanista laulajattaristamme. Kansallisen musiikin tuntemus on suuri etuoikeus. Selatkoot jenkit ja britit rauhassa niitä 1001 Albums to hear before you die -opuksiaan.
Ahdistuspuuskan laannuttua voi vielä naureskella sille, että ylipäätään suhtautuu musiikkiin tällaisella hartaudella. Onhan se vähän hupsua, että maailmassa voi saada osakseen muiden ihailua tietämällä mikä bändi on innoittanut jotakin toista yhtä tuntematonta. Mutta pätemisentarve on selvästi syvällä geeneissä tai kulttuurissa, joten briljeeraan mieluummin jollain harmittomalla kuin vaikkapa aseiden ja koneiden tuntemuksella. Levyjen kuuntelu on paljon leppoisampaakin. Ja kuten Rob Gordon sanoisi, näillä jutuilla on väliä.
Katsoin tuossa männä viikolla kaikkien levyhamsterien suosikkileffan, High Fidelityn. Pätkä on näppärä romanttinen komedia, josta tulee periaatteessa aina hyvälle mielelle. Kuitenkin päällimmäinen tunne lopputekstien jälkeen oli painostava, irrationaalinen ahdistus. High Fidelityn päähenkilöt esittävät nimittäin välillä sellaista luovuutta soveltaessaan kevyen musiikin tuntemustaan, että parkkintuneempikin rokkipoliisi haukkoisi henkeään. Top 5 -listoja laaditaan vaivatta aiheesta kuin aiheesta, länsimaisen popmusiikin kenttä on täysin suvereenisti hallussa. Kuinka kaltaiseni keskinkertaisuus voisi koskaan yltää samaan?
Unohdetaanpa hetkeksi, että High Fidelity on fiktiota, ja yritetään purkaa ahdistusta muilla tavoin. Vaikka Rob Gordonin (John Cusack) ja kumppanien nippelitieto vakuuttavaa onkin, on eräs rajoitus kuitenkin varsin ilmeinen: päteäkseen ihan kybällä heidän ei tarvitse tuntea kuin angloamerikkalainen musiikki. Siis se, mitä kuunnellaan kaikkialla maailmassa. Toki jannujen underground-tietämys voi olla vähintään yhtä syvällistä, mutta silti heidän ei ole koskaan tarvinnut kuunnella nuottiakaan esimerkiksi suomalaista musiikkia. Meidän suomalaisten sitä vastoin oletetaan tietävän siitä aika paljonkin.
Yhtäkkiä en kadehdikaan fiktiivisen levykauppiaan lajitietoutta. En ikimaailmassa vaihtaisi kaikkia suomalaisen musiikin tarjoamia elämyksiä siihen, että olisinkin kuunnellut vähän enemmän Clashia ja Velvet Undergroundia. Väliin olisivat jääneet Eppu Normaalin ja Yön tunteikas valtavirtarock, 70-luvun rikkaat progevuodet ja Love Recordsin kulta-aika sekä nykyinen suomijazzin renessanssi Five Corners Quinteteineen ja Rhythm Funk Masterseineen. Puhumattakaan kaikista ihanista laulajattaristamme. Kansallisen musiikin tuntemus on suuri etuoikeus. Selatkoot jenkit ja britit rauhassa niitä 1001 Albums to hear before you die -opuksiaan.
Ahdistuspuuskan laannuttua voi vielä naureskella sille, että ylipäätään suhtautuu musiikkiin tällaisella hartaudella. Onhan se vähän hupsua, että maailmassa voi saada osakseen muiden ihailua tietämällä mikä bändi on innoittanut jotakin toista yhtä tuntematonta. Mutta pätemisentarve on selvästi syvällä geeneissä tai kulttuurissa, joten briljeeraan mieluummin jollain harmittomalla kuin vaikkapa aseiden ja koneiden tuntemuksella. Levyjen kuuntelu on paljon leppoisampaakin. Ja kuten Rob Gordon sanoisi, näillä jutuilla on väliä.
torstai 2. heinäkuuta 2009
Eternal Erection - Bandits
Angels and Bandits -levyn kakkosraita Bandits on oiva näyte Eternal Erectionin uudesta soulimmasta soundista. Jousisektio tuo rennosti soljuvaan biisiin oman värinsä. Mukana myös Riku Niemen vibrafoni!
Bilefunkista pornogrooveen
Eternal Erection - Angels and Bandits
Eternal Erection on luultavasti suomalaisen funkin tunnetuin ja suoritusvarmin nimi. Huikeista keikoistaan muistettava yhtye levyttää valitettavan harvakseltaan, mikä takaa lätyille tavallista suuremman odotusarvon. Keväällä ilmestynyttä Angels and Banditsia saatiin vartoilla neljä vuotta, mutta funkinystävien kärsivällisyys palkittiin tälläkin kertaa ruhtinaallisesti.
Eternal Erection siirtyy tuoreella albumillaan ilahduttavasti ajassa taaksepäin. Bändi on aina luottanut tanakkaan funk-grooveen George Clintonin ja James Brownin hengessä, mutta maustanut sitä nykyaikaisella tanssisoundilla. Angels and Banditsilla rinnalle on tullut myös luonnollisempaa soul-sointia. Höysteenä käytetään niin jousisektiota kuin runsasta taustakuoroakin.
Levy käynnistyy uskaliaasti kahdeksanminuuttisella kutubiisillä Deeper, jossa laulaja Sam Huber sukeltaa hyvinkin barrywhitemaisiin tunnelmiin. Kivasti pornoileva basso ja Riku Niemen jousisovitukset kruunaavat 70-lukuiset fiilikset. Vanhanaikainen meno jatkuu myös seuraavassa Bandits-biisissä. Angel taas pistää kunnon hölkkävaihdetta silmään ja jopa valtakunnan kovin peruskomppaaja Hemu Häsänen intoutuu villeihin filleihin. Platan pyöriessä eteenpäin alkaa tutumpi Eternal Erection -soundi puskea pintaan ja kappaleessa Huffin' meininki on jo lähes hiphoppaavaa.
Eternal Erection on jo 15 vuotta funkannut erittäinkin uskollisena esikuvilleen. Tyyli toimii paremmin livenä, jolloin tilaa jää hurjille torvisooloille ja slap-bassolle. Angels and Bandits on kuitenkin ehdottoman kuunneltavaa kesämusaa, etenkin rauhallisempien soul-biisiensä ansiosta. Uusi aluevaltaus nostaa levyn jopa bändin parhaaksi tähän asti. Angels and Bandits auttaa mainiosti menojalan oireiluun odotellessa Funky Busia omaan kaupunkiin saapuvaksi.
Eternal Erection on luultavasti suomalaisen funkin tunnetuin ja suoritusvarmin nimi. Huikeista keikoistaan muistettava yhtye levyttää valitettavan harvakseltaan, mikä takaa lätyille tavallista suuremman odotusarvon. Keväällä ilmestynyttä Angels and Banditsia saatiin vartoilla neljä vuotta, mutta funkinystävien kärsivällisyys palkittiin tälläkin kertaa ruhtinaallisesti.
Eternal Erection siirtyy tuoreella albumillaan ilahduttavasti ajassa taaksepäin. Bändi on aina luottanut tanakkaan funk-grooveen George Clintonin ja James Brownin hengessä, mutta maustanut sitä nykyaikaisella tanssisoundilla. Angels and Banditsilla rinnalle on tullut myös luonnollisempaa soul-sointia. Höysteenä käytetään niin jousisektiota kuin runsasta taustakuoroakin.
Levy käynnistyy uskaliaasti kahdeksanminuuttisella kutubiisillä Deeper, jossa laulaja Sam Huber sukeltaa hyvinkin barrywhitemaisiin tunnelmiin. Kivasti pornoileva basso ja Riku Niemen jousisovitukset kruunaavat 70-lukuiset fiilikset. Vanhanaikainen meno jatkuu myös seuraavassa Bandits-biisissä. Angel taas pistää kunnon hölkkävaihdetta silmään ja jopa valtakunnan kovin peruskomppaaja Hemu Häsänen intoutuu villeihin filleihin. Platan pyöriessä eteenpäin alkaa tutumpi Eternal Erection -soundi puskea pintaan ja kappaleessa Huffin' meininki on jo lähes hiphoppaavaa.
Eternal Erection on jo 15 vuotta funkannut erittäinkin uskollisena esikuvilleen. Tyyli toimii paremmin livenä, jolloin tilaa jää hurjille torvisooloille ja slap-bassolle. Angels and Bandits on kuitenkin ehdottoman kuunneltavaa kesämusaa, etenkin rauhallisempien soul-biisiensä ansiosta. Uusi aluevaltaus nostaa levyn jopa bändin parhaaksi tähän asti. Angels and Bandits auttaa mainiosti menojalan oireiluun odotellessa Funky Busia omaan kaupunkiin saapuvaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
