Anssi lesoo!

Kun viime kerralla päästiin jo suht hyvään hevimeininkiin kiinni, niin nostanpa vielä esiin lisää Ritchie Blackmoren elämäntyölle kumartelevaa kamaa. Tämä pätkä on TV2:n Haaveiden ilta -ohjelmasta, jossa julkkikset ilmeisesti pääsivät toteuttamaan haaveitaan. Anssi Kela tahtoi soittaa Rainbow'ta.

Jos olette joskus törmänneet kulttimainetta saavuttaneeseen Peukkulyseo-videoon, tiedätte, että Kela tosiaan osaa soittaa. En tiedä kertooko viime aikojen näyttämistarve heikentyneestä itsetunnosta vai mistä, mutta pakkohan se on kunnioittaa kaveria, joka tekee hyvää poppia JA soittaa Blackmoren sooloja yksi yhteen. Ja vielä jäätävällä tatsilla. Seuratkaapa vaikka niitä bendejä taas; tässä ei ole kyse pelkästä sorminäppäryydestä.

Lisähauskaa tässä videossa: en olisi uskonut, että Lenni-Kalle Taipaleesta kuoriutuu noin uskottava hevikiipparisti!

Nostalgiapeikko iskee jälleen

Heti Musen keikkaa seuraavana päivänä törmäsin yllätyksekseni yhteen koko syksyn riemastuttavimmista bändituttavuuksista. Menin parin vanhan kaverin kanssa katsastamaan Zero Ninea Virgin Oiliin, ja vaikka pohjoisen hard rock -papat veivasivatkin todella viriilisti, sykähdytti lämppärinä esiintynyt hevipumppu MoonMadness vielä astetta enemmän. Sydäntä lämmitti alusta asti porukan retroileva meininki, taitava soitanta ja loistavat power metal -sävellykset.

Lopullisesti minut herätti kuitenkin ohessakin kuultava biisi Ain't No Angel. Intron pärähdettyä käyntiin ajattelin, että jumankauta, onko Jon Lord palannut eläkepäiviltä. Näin autenttista Deep Purple -riffiä nimittäin harvoin kuulee. Niin simppeliä, mutta perkeleen tarttuvaa. Urkujen ja kitaran yhteispeli toimii koko biisin ajan saumattomasti, ja onhan kepittäjälläkin aika lailla Ritchie Blackmoren elkeitä. Säkeistön hölmöt synasoundit ovat nolo mutta anteeksiannettava tyylirikko. Ah, tätä kuunnellessa tulevat taas ne nuoruuden huolettomat hevipäivät mieleen.

Koreaa kuorta, suttuista sisältöä

Muse, Hartwall Areena, 22.10.

Lavarakennelmaa hallitseviin kolmeen pilariin heijastetaan kuvia, joissa valot syttyvät ikkunoihin ja kasvoton massa raahustaa ylös portaita. Mahtipontinen intronauha pyörii ja eriväriset valonsäteet suihkivat ympäri areenaa. Lopulta esiriput putoavat paljastaen kolme korskeaa soittajasankaria, ja samassa polkaistaan käyntiin uusin hittishuffle. Tähdet korokkeillaan, yleisö haltioissaan. Tulevaisuus on jo tänään.

Musen keikka areenassa oli loistava hypermoderni show. Jokaiselle kappaleelle oli suunniteltu oma visuaalinen ilme ja elämystä vahvisti yhtyeen intensiivinen esiintyminen. Etenkin Matthew Bellamyn poukkoilu ja temppuilu oli juuri niin raivokasta kuin videoilla on tottunnut näkemään. Muse myös soitti käytännössä kaikki biisit, joita saattoi toivoa. Se, että pari ihan hyvää rallia jäi pois settilistasta, ei hittikimaraa heikentänyt.

Miksi en siis ole täysin pähkinöinä ja ylistä viime torstain iltapuhdetta parhaaksi keikaksi koskaan? Hesarin Aleksi Kinnunen ei osannut vastata kysymykseen tyhjentävästi, enkä osaa itsekään. Jostain syystä fiilis vain jäi valjuksi.

Äkkiseltään pystyn keksimään kaksi tekijää, jotka saattoivat osaltaan latistaa tunnelmaa. Ensimmäinen on miksaus. Niin banaalia kuin keikkojen soundeista valittaminen onkin, nyt se on pakko tehdä. Musen kaltainen riffivetoinen bändi ei vain kerta kaikkiaan voi lähteä maailmankiertueelle sellaisella äänikuvalla, joka sotkee kitaran ja basson, korkeat ja matalat taajuudet yhdeksi mössöksi. Ajoittain tilanne oli siedettävä, ja etenkin loppua kohden paraneva. Pitkät pätkät saatiin silti kuunnella tismalleen samaa veivausta kuin levyillä, mutta kehnommilla soundeilla. Se ei vastaa käsitystäni loistokeikasta.

Siirtyäkseni siihen toiseen heikkouteen, Muse tosiaan veti biisinsä melko varman päälle ja albumiversioita mukaillen. Kun aika suuri osa musiikista vielä tuotetaan koneellisesti, jää yllätyksille hyvin vähän sijaa. En osaa sanoa, olisivatko pojat voineet oikeasti tehdä mitään parantaakseen vaikutelmaa ainutkertaisesta tulkinnasta. Ehkä sorrun uskomaan typeriin myytteihin vaatiessani konserttitilanteeseen jotain soitannollisesti uutta. Odotin kenties turhaan huikeaa sooloa kohottamaan istumapaikkojen tunnelmaa, kun olisi vain pitänyt painua kentälle eturiviin ja takoa nyrkkiä ilmaan.

Onneksi Muse on aina yli-inhimillisen taitava ja tiukka bändi. Yksikään biisi ei pettänyt, ja kuultiin kaiken tutun ja turvallisen väliin sentään maukas rumpu-basso-doodle pyörivältä alustalta. Myös Resistance-inhokkini, United States of Eurasia, toimi huomattavasti paremmin, kun pääsi konkreettisesti seuraamaan Bellamyn flyygelityöskentelyä. Sen jälkeen jäikin askarruttamaan, miksei Nocturne tullut perään. Loppuikohan Mattilta rutiini?

Kotikutoinen meno

Kaverini vinkkasi minulle tällaisen pariskunnan, joka tekee sympaattisia covereita kotistudiossa ja esittelee niitä Youtube-kanavallaan. Päättäkää itse onko tämä ihastuttavaa vai ällöttävää, mutta ainakin tyttö laulaa ihan kivalla soundilla. Pakko antaa propsit myös käsinukesta basarinuijassa. Hervotonta!

Valkoista funkkia

Youtuben soul- ja funk-klassikoiden kavalkadi jatkukoon vielä toistaiseksi. Juuri nyt tuntui tarpeelliselta esitellä legendaarinen skotlantilaispoppoo, Average White Band. Pick up the Piecesin pitäisi olla sellainen biisi, johon moni on törmännyt aiemminkin. Itse pidän enemmän esimerkiksi Cut the Cakesta, mutta valitsin tämän videon Hamish Stuartin kiltin takia. AWB:n tavaramerkit, maailman tiukin funk-kitarakomppi ja loistavat foniteemat löytyvät kyllä tästäkin palasta.

Bassohyökkäys!

Kuulin viikonloppuna aika hauskan jutun, kun olin soittelemassa. Basisti alkoi yhtäkkiä veivata Super Mario Brosin viemäriteemaa ja veti väliin aivan jäätäviä Larry Graham -bendejä sun muita fillejä. Siitä johtui mieleeni tällainen vanha videohelmi.

Larry Grahamiahan on väitetty släppäyksen isäksi. Niin tai näin, on tällä Sly & the Family Stonesta soolouralle ponnistaneella basistilla kyllä aika hyvä tatsi soittimeensa. Vaikka oheinen video liikkuu tiukasti camp-huumorin alueella, ovat esimerkiksi jodlausosuuksista paluut erittäin tiukkoja. Ja kuka nyt voisi muutenkaan vastustaa näin rehtiä 70-luvun meininkiä. Jengi joraa tuolla "diskossa" ihan tosissaan!

Isoa hifistelyä

Huh, tällä hetkellä on sen verran monta rautaa tulessa, että en ole ehtinyt analysoimaan musiikkia yli viikkoon. Täytynee keskittyä ainakin toistaiseksi Youtube-tarjonnan poimintaan, sillä hommat eivät ainakaan hetkeen vähene.

Tässä olisi nyt ainakin oivaa studioliveä Jamiroquailta. Saman session biisejä löytyy tuubista pari muutakin. Soundi + sovitukset ovat melkeinpä parempia kuin alkuperäislevytyksissä! Tästä biisistä kannattaa nostaa esiin ainakin äärimaukas bassogroove, ja ovathan nuo jousiarritkin aika lesot.

Sitä saa mitä tilaa, joskin varmistellen

Paramore - Brand New Eyes



Jenkkilän teinisensaatio Paramore tunnetaan luultavasti parhaiten laulaja Hayley Williamsin liekehtivänpunaisista hiuksista. Heti kakkosena tulevat porukan tarttuvat ja välillä erikoisemmilla tahtilajeillakin paiskatut pop-punk -rallit. Tuotteistus on onnistunut, mutta taustalla on myös ihan oikeita ansioita. Tällä hetkellä jännittävintä on bändin tuleva suunta. Jäädäänkö tähän vai jatketaanko eteenpäin?

Paramoren menestysreseptiä ei ole ainakaan vielä lähdetty turhia sotkemaan. Taktiikka on täysin ymmärrettävä, kun hiomattoman esikoislevyn jälkeen löydettiin lähes täydellinen soundi. Tyyliä varmistellessa ei saisi kuitenkaan unohtaa tärkeintä, eli musiikkia. Nyt vahinko on ollut lähellä. Brand New Eyes kuulostaa lähes samalta kuin kahden vuoden takainen Riot!, mutta biisimateriaali on heikompaa ja tasapaksumpaa. Misery Businessin tai That’s What You Getin kaltaisia koukuttavariffisiä täysosumia ei ole tälle kiekolle eksynyt.

Pääosin liikutaan kuitenkin tiukasti ok-tasolla. Sinkkubiisi Ignorancessa on mukavasti draivia ja suurin osa matskusta toimii samalla dempattu säkeistö vs. riehakas kertsi -dynamiikalla. Ja kyllähän Paramoren kertovärssyt pesiytyvät edelleen kuulijan päähän aika pitkiksi periodeiksi. Levyn heikompaa osastoa edustavat hitaammat vedot The Only Exception ja All I Wanted. Jälkimmäisessä tavoitellaan suuria, mutta kovin junnaavaksi jää.

Koviksi nousseiden kehitystoiveiden jälkeen Brand New Eyes jää väkisinkin pettymykseksi, mutta platta sisältää silti hyvän annoksen tarttuvaa nuorta energiaa. Sitähän Hayleylta ja pojilta kaivataankin. Pöhkön popin tarve tyydyttyy, eikä sitä Riotiakaan jatkuvalla syötöllä jaksa kuunnella.

Kun nyt vielä pelattiin varman päälle, niin ehkä seuraavalle levylle uskalletaan sisällyttää enemmän uutta kikkaa. Tai vaikka uusvanhaakin. Henkilökohtaisesti nimittäin toivoisin, että rumpali Zac Farro lakkaisi pelkäämästä kakkosta ja nelosta. Virpalla on hyvä varioida, ettei kuulosta tylsältä, mutta varomattomasti harjoitettuna sellainen toiminta tappaa sykkeen yllättävän tehokkaasti. Toki tämä on vain konservatiivin mielipide.