Minäkö mainonnan uhri?

Hyvä etten ole vielä mainosroskaan tuskastuneena tilannut maksullista Spotifyta. Tänään joka suunnasta hyökkäävät pop-upit nimittäin piristivät päivääni puffaamalla Jason Mrazin livelevyä. Jos ette tunne taikka muista kyseistä herraa, kannattaa vilkaista tämän blogin ihka ensimmäistä postausta. Kyseessä on epäilemättä eräs aikamme kiinnostavimmista popmuusikoista!

Nyt on vielä pakko liittää yksi video Jasonilta, sen verran tuon uuden kiekon kuuleminen sykähdytti. Butterfly on luultavasti Mrazin menevin ja puhaltimekkain kappale. Tämä versio ei ole aivan yhtä onnistunut kuin livelevylle eksynyt, mutta aika kivasti groovaa kuitenkin. Itse ainakin diggailen biisin lattarivibaa ja koukkuisaa soitantaa. Oikea-aikaiset yhteisiskut ja tyylikkäät puhallinstemmat ovat jälleen avain menestykseen, vaikka biisi lähtisi lentoon pelkän akustisen kitarankin kanssa.

Walesin tiikeri karjahtaa

Näin tiistaiaamun kunniaksi voisikin kuunnella vähän Tomppaa. Ja koska kaikki tuntevat seuraavan biisin, kuten myös herra Jonesin huikean äänen, pyydän kiinnittämään huomiota miehen loistavaan bändiin.

Minä arvostan aivan hulluna kivenkovia ammattimuusikoita, jotka soittavat maailmantähtien taustayhtyeissä. Yksinkertaisesti siksi, että tällaiset hemmot tietävät miten groovataan. Koska kaikki lähtee kompista, tässä vedossa osuu ensin korvaan letkeä rumpali. Äijä pistelee hervottoman hyviä fillejä samanlaisella rutiinilla, jolla perusjamppa keittää kahvit aamuisin. Basisti möyrii pahuksen matalalta ja demppaa joka nuotin niinsanotusti suoraan taskuun ilman pienintäkään suurpiirteisyyttä.

Koko muu bändi osallistuu grooven rakentamiseen myös kiitettävästi, ja biisin sovitus on erinomainen. Puhallinsektion isku sinne, pari haikanavausta tänne, ja parasta funk-kitaraa koko matkalle. Onko mitään makoisampaa?

Jos lukija ei aivan pääse jyvälle siitä, mitä oikeastaan hehkutan tässä, niin samat kiksit saa helpommin muistelemalla Suomen MM-kultaa tämän biisin tahtiin. Mutta kannattaa silti kuunnella myös rumpalin ghost noteja!

That's What I Call Great Pop!

Kuulin eilen jonkun puhuvan Maxïmo Parkin Books from Boxes -kappaleesta. Muistin, että sehän oli muuten harvinaisen onnistunut pop-biisi!

En ole perinteisesti ollut mikään suuri brittipopin ystävä. Osin asenteeni on johtunut lapsellisesta auktoriteettien (musiikkilehdistön) ja trendien vastustamisesta. Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt päästä tähänkin genreen paremmin sisään, jotta ymmärtäisin mistä kaikki kaverini vaahtoavat. En vieläkään täysin ymmärrä, mikä saarivaltion poppiksessa oikeastaan viehättää, mutta jos britpop-biisit olisivat keskimäärin läheskään yhtä toimivia kuin tämä Books from Boxes, juoksisin kiljuen ostamaan kaikki Smithsin ja Oasiksen levyt.

Tästä stygestähän ei tarvitse oikein muuta sanoa, kuin että sävellys on lähes täydellinen. Kitaramnelodiat tukevat laulua loistavasti ja rakenne taitaa noudattaa jonkinlaista popbiisin kultaista leikkausta. Myös säkeistön alkupuolen hi-hat-rytmi osuu maukkauden ytimeen. Naputtelin sen mukana tänään ostamallani halpistriangelilla!

Tohtori Funkenstein on täällä!

Tämäniltaista George Clintonin keikkaa odotellessa on hyvää aikaa katsella vanhoja Parliamentin videoita tuubista. Mothership Connection on oiva esimerkki funkin syvimmästä olemuksesta: yhtä riffiä voi jörniä vaikka 10 minuuttia, jos se groovaa tarpeeksi kovaa. Väliin sopii heittää bassosooloakin. Jännittävää nähdä, millainen on Clintonin 2000-luvulle päivitetty funk-karnevaali. Vieläkö sedässä mahtaa riittää potkua?

Vuoden kovin riffi?

Ylistettyä indiepoppia on maailma pullollaan, mutta silti muutamasta tämän vuoden tyylikkäimmästä kitarapop-biisistä on vastannut vanha hardcore-poppoo AFI, jonka parilla viime levyllä on hyödynnetty häiritsevää gootti-estetiikkaa. Miksihän näin?

No, en valita. AFI on vienyt ulosantiaan neutraalimpaan suuntaan ja onnistunut tekaisemaan jokusen loistobiisin. Tämä Medicate ei ole edes poppia, vaan konstailematonta ja pahuksen toimivaa rokkipaahtoa. C-osan "I feel nothing at all" -vaikerrus nyt on ehkä hieman kyseenalaista, mutta olen silti luukuttanut tätä kappaletta tihenevään tahtiin viime päivinä. Mitä muutakaan sitä voisi tehdä näin iskevän sävellyksen kanssa? Minut on kyllä turhan helppo koukuttaa myös maukkaalla hi-hatin availulla ja tiukoilla breikeillä. Harmi, että Crash Love -levy ei ole kokonaisuutena yhtä timanttinen.

Mutta nyt kysynkin yleisön mielipidettä biisin simppelistä, mutta samalla niin nerokkaasta riffistä. Onko kyseessä kovin rykäisy 2009? Minun on ainakin vaikea äkkiseltään keksiä mitään onnistuneempaa tältä vuodelta.

Ilmoitusluontoista asiaa

Jos jollekulle aktiivisista lukijoistani (en ole vieläkään täysin vakuuttunut että sellaisia on) on viimeisen kuukauden aikana tullut ikävä blogin pidempiä analyyseja ja arvioita, niin minun täytynee tunnustaa, että olen laajentanut toimintakenttääni pariin nettilehteen. Noise.fi:stä löytyy jo muutama levyarvio ja esimerkiksi juttu viime viikonlopun Tampere Jazz Happeningista. Kohtapuoliin alan väsäillä arvioita myös desibeli.nettiin. Sitä odotellessa voi vaikka käydä lukemassa artikkelini Tower of Powerin klassisesta Urban Renewal -levystä.

Turha silti pelätä, että In Search of the Groove jäisi hunningolle. Youtubesta eivät videot lopu, ja kyllä niihin pidempiinkin juttuihin aina silloin tällöin tulee ideoita. Vielä pari viikkoa myös kandintutkielma haukkaa suuren osan keskittymiskyvystäni, mutta kuun loppupuolella on taas enemmän aikaa seikkailla musiikin maailmassa.

Ja tätä marraskuun alkua voisi juhlistaa vaikka Tampere Jazz Happeningissa vakuuttaneen Dave Douglasin biisillä. Kova äijä, kova sävellys!