Guaraldia ei valitettavasti löydy Youtubesta, joten joudumme tyytymään astetta nimekkäämmän Oscar Petersonin tulkintaan. Hieno rubato-fiilis silti tässäkin versiossa. Tämän diashow'n myötä toivotankin oikein letkeää joulua kaikille. Toivottavasti pukki tuo paljon levyjä!
keskiviikko 23. joulukuuta 2009
Joulun toivotukset!
Jaska Jokusen joulu on mielestäni eräs parhaista joulupiirretyistä. Erityisen ansiokkaan siitä tekevät taustalla soivat joululaulujen jazz-versiot, etenkin ihanan ilmava Oi kuusipuu. Tässä kuussa olen kuunnellut Vince Guaraldi Trion upeaa Tenavat-soundtrackia jatkuvasti, koska satuin löytämään sen Spotifysta. Vinkin tarjosi eräs brittipopista pitävä ystäväni. Miettikääpä sitä.
Guaraldia ei valitettavasti löydy Youtubesta, joten joudumme tyytymään astetta nimekkäämmän Oscar Petersonin tulkintaan. Hieno rubato-fiilis silti tässäkin versiossa. Tämän diashow'n myötä toivotankin oikein letkeää joulua kaikille. Toivottavasti pukki tuo paljon levyjä!
Guaraldia ei valitettavasti löydy Youtubesta, joten joudumme tyytymään astetta nimekkäämmän Oscar Petersonin tulkintaan. Hieno rubato-fiilis silti tässäkin versiossa. Tämän diashow'n myötä toivotankin oikein letkeää joulua kaikille. Toivottavasti pukki tuo paljon levyjä!
lauantai 12. joulukuuta 2009
Vain muusikoille?
Olen tällä hetkellä työssä, jossa saa kuunnella musiikkia. iPod on kuitenkin jäänyt päivittämättä viime aikoina, koska kotona kuuntelen Spotifyta. Blogin joulukuu painottuu siis vanhojen suosikkien esittelyyn, mutta onneksi niitä sentään riittää!
Eilen kuuntelin Steely Dania, laulaja/kosketinsoittaja Donald Fagenin ja kitaristi Walter Beckerin kuulua 70-luvun hifistelyprojektia, jota ei juuri studion ulkopuolella näkynyt. Bändi lopetti keikkailun parin levyn jälkeen, tekaisi vielä muutaman huippukiekon ja lähti tosissaan tien päälle vasta uuden vuosituhannen puolella.
Steely Dan kuuluu samaan "muusikoilta muusikoille" -osastoon kuin esimerkiksi Toto. Kyseessä on siis loistavaa poprockia tekevä, maailman ykköskorin sessiomuusikoista koostuva porukka, jota alan harrastajien on yksinkertaisesti pakko diggailla. Tämä aiheuttaa usein vastareaktioita tietyissä piireissä, joille musiikillisella ammattimaisuudella ei ole niin positiivista kaikua. Hienoisen kyseenalaista on myös se, että Steely Dania täytyisi ehkä kuunnella parin tonnin hifi-vehkeillä, jotta päiväkausia viilatut kitarasoundit pääsisivät parhaiten oikeuksiinsa.
Skeptikoille on aina vaikea väittää vastaan, mutta heitä voi yrittää ohjailla ulkomusiikillisuuden parista tärkeämpien asioiden äärelle. Faktahan nimittäin on, että Steely Danin musiikki on helvetin hyvää. Tuotannon raamit on otettu perinteistä bluesrockista, mutta miedot jazz-mausteet, hassut soinnut, hävyttömän toimivat sävellykset ja tekijäkaksikon armoton perfektionismi studiossa tekevät projektista täysin uniikin tapauksen.
Kid Charlemagne on luultavasti Steely Danin parhaita biisejä. Sävellys tarttuu, soittajat kutovat todella stimuloivaa komppia (Huom. esim. kitara kakkoselle ja neloselle!) ja taustalaulut ynnä puhaltimetkin hyppäävät esiin sopivan härskisti. Kaiken hyvän lisäksi biisin kitarasoolo on vakiokamaa kaikkien aikojen kovimpia sooloja listatessa. Itse asiassa soolopaikkoja on kaksi, mutta ehkä ne lasketaan yhteen listoja laadittaessa. Tälläkin videolla Jon Heringtonin vetämät soolot kuulostavat hiton hyviltä, vaikka eivät albumiversiota täysin noudatakaan.
Lienee sanomattakin selvää, että Steely Danin esiintyminen Pori Jazzissa 2007 kuuluu kovimpien koskaan näkemieni keikkojen joukkoon. Niin jäätävää groovea ja osaamisen tasoa ei pääse usein todistamaan. Tutustukaa ihmeessä.
Eilen kuuntelin Steely Dania, laulaja/kosketinsoittaja Donald Fagenin ja kitaristi Walter Beckerin kuulua 70-luvun hifistelyprojektia, jota ei juuri studion ulkopuolella näkynyt. Bändi lopetti keikkailun parin levyn jälkeen, tekaisi vielä muutaman huippukiekon ja lähti tosissaan tien päälle vasta uuden vuosituhannen puolella.
Steely Dan kuuluu samaan "muusikoilta muusikoille" -osastoon kuin esimerkiksi Toto. Kyseessä on siis loistavaa poprockia tekevä, maailman ykköskorin sessiomuusikoista koostuva porukka, jota alan harrastajien on yksinkertaisesti pakko diggailla. Tämä aiheuttaa usein vastareaktioita tietyissä piireissä, joille musiikillisella ammattimaisuudella ei ole niin positiivista kaikua. Hienoisen kyseenalaista on myös se, että Steely Dania täytyisi ehkä kuunnella parin tonnin hifi-vehkeillä, jotta päiväkausia viilatut kitarasoundit pääsisivät parhaiten oikeuksiinsa.
Skeptikoille on aina vaikea väittää vastaan, mutta heitä voi yrittää ohjailla ulkomusiikillisuuden parista tärkeämpien asioiden äärelle. Faktahan nimittäin on, että Steely Danin musiikki on helvetin hyvää. Tuotannon raamit on otettu perinteistä bluesrockista, mutta miedot jazz-mausteet, hassut soinnut, hävyttömän toimivat sävellykset ja tekijäkaksikon armoton perfektionismi studiossa tekevät projektista täysin uniikin tapauksen.
Kid Charlemagne on luultavasti Steely Danin parhaita biisejä. Sävellys tarttuu, soittajat kutovat todella stimuloivaa komppia (Huom. esim. kitara kakkoselle ja neloselle!) ja taustalaulut ynnä puhaltimetkin hyppäävät esiin sopivan härskisti. Kaiken hyvän lisäksi biisin kitarasoolo on vakiokamaa kaikkien aikojen kovimpia sooloja listatessa. Itse asiassa soolopaikkoja on kaksi, mutta ehkä ne lasketaan yhteen listoja laadittaessa. Tälläkin videolla Jon Heringtonin vetämät soolot kuulostavat hiton hyviltä, vaikka eivät albumiversiota täysin noudatakaan.
Lienee sanomattakin selvää, että Steely Danin esiintyminen Pori Jazzissa 2007 kuuluu kovimpien koskaan näkemieni keikkojen joukkoon. Niin jäätävää groovea ja osaamisen tasoa ei pääse usein todistamaan. Tutustukaa ihmeessä.
lauantai 5. joulukuuta 2009
Progressive = Good
Olen puhunut tässä blogissa hämmentävän vähän progesta siihen nähden, miten paljon sitä on vuosien saatossa tullut kuunneltua. Nyt laiminlyöntiä täytyy vähän paikkailla, kun satuin eilen pitkästä aikaa kuuntelemaan Spock's Beardin tuoreinta albumia.
Spock's Beardhan on pahamaineinen ysäriprogebändi. Ei aivan yhtä julmaa metallitilutusta kuin Dream Theater (joka kyllä sekin on edelleen loistoyhtye), mutta kuuluu kuitenkin jossain määrin samaan kaveriporukkaan. Eräänlainen vedenjakaja Beardin uralla oli laulaja/kosketinsoittaja Neal Morsen lähtö vuonna 2002. Bändi sai kasattua sen jälkeen rivinsä kunnialla ja tämä uusin, vuonna 2006 julkaistu lätty kuuluu ehkä hieman yllättäen porukan parhaimmistoon.
On a Perfect Day on Spock's Beard -levyn avausbiisi ja iskee välittömästi murealla riffillään. Harmi, että tämä on ainoa Youtubesta löytyvä hyvälaatuinen livepätkä, koska oikeasti biisi on levyn kehnoimpia. Puolivälissä on aivan liikaa löysää sooloilua ja maalailua. Samalta kiekolta löytyy monta kompaktimpaa ja paremmin sävellettyä rehellistä rock- ja pop-vetoa. No, riffi on kuitenkin upea ja laulumelodiakin toimii. Loppupuolella on myös erittäin makeaa variointia ja paisutusta. Kannattaa katsoa läpi, jos proge ei pelota.
Spock's Beardhan on pahamaineinen ysäriprogebändi. Ei aivan yhtä julmaa metallitilutusta kuin Dream Theater (joka kyllä sekin on edelleen loistoyhtye), mutta kuuluu kuitenkin jossain määrin samaan kaveriporukkaan. Eräänlainen vedenjakaja Beardin uralla oli laulaja/kosketinsoittaja Neal Morsen lähtö vuonna 2002. Bändi sai kasattua sen jälkeen rivinsä kunnialla ja tämä uusin, vuonna 2006 julkaistu lätty kuuluu ehkä hieman yllättäen porukan parhaimmistoon.
On a Perfect Day on Spock's Beard -levyn avausbiisi ja iskee välittömästi murealla riffillään. Harmi, että tämä on ainoa Youtubesta löytyvä hyvälaatuinen livepätkä, koska oikeasti biisi on levyn kehnoimpia. Puolivälissä on aivan liikaa löysää sooloilua ja maalailua. Samalta kiekolta löytyy monta kompaktimpaa ja paremmin sävellettyä rehellistä rock- ja pop-vetoa. No, riffi on kuitenkin upea ja laulumelodiakin toimii. Loppupuolella on myös erittäin makeaa variointia ja paisutusta. Kannattaa katsoa läpi, jos proge ei pelota.
perjantai 4. joulukuuta 2009
Yksi monessa liemessä marinoitu fonisti, kiitos!
Tökkäänpä tänne heti toisen pätkän funkahtavaa jazzia. Tällä videolla seikkaileva Maceo Parker kuuluu legendaaristen saksofonistien joukkoon. Kaveri on soittanut pitkään esimerkiksi James Brownin bändissä, mutta soolotuotantokin on hyvää ja laajaa. Jos tästä biisistä pitää taas nostaa jotain yksityiskohtia esiin, niin taidan mainita rumpalin, joka soittaa erästä suosikkikomppiani, kuudestoistaosia haikkaan yhdellä kädellä. Käsien määrällä on todellakin väliä, sillä tällä tavoin touhu groovaa ihan eri tavalla kuin vuorokäsin vedetyssä diskokompissa. Parkerin upean kirkas fonisoundi ansainnee myös noston.
Sitten taas pieni triviaosuus: tiedättekö mitä yhteistä on Maceo Parkerilla ja eilisen videon Brecker-veljeksillä? Varmasti paljon muutakin, mutta ainakin kaikki kolme soittivat George Clintonin Parliamentissa levyillä Mothership Connection ja Clones of Dr. Funkenstein. Pienetkö piirit?
Sitten taas pieni triviaosuus: tiedättekö mitä yhteistä on Maceo Parkerilla ja eilisen videon Brecker-veljeksillä? Varmasti paljon muutakin, mutta ainakin kaikki kolme soittivat George Clintonin Parliamentissa levyillä Mothership Connection ja Clones of Dr. Funkenstein. Pienetkö piirit?
torstai 3. joulukuuta 2009
Fuusiota ysärisoundeilla
Tekee taas pitkästä aikaa mieli postailla videoita, ja mikäpä sopisi näin joulukuun alkuun paremmin kuin kesäinen jatsimeininki. Brecker Brothers on ehdottomia suosikkejani jazzfunk-osastolta, ja näitä pätkiä riittäisi enemmänkin jaettavaksi.
Sponge on ihan ok biisi, mutta Barry Finnertyn skebasooloilu tekee tästä versiosta erityisen kovan. Huomaako muuten kukaan muu, että pitkät äänet, joita mies vetää teemaan, kuulostavat aivan Mike Oldfieldin lurittelulta Pekka Pohjolan Keesojen lehto -levyllä? Harmi vain, että tämä biisi on sävelletty aiemmin.
Mutta unohdetaan nippelitieto ja naureskellaan mieluummin Randy Breckerin (trumpetisti) efektipelleilylle ja videon ohjaajalle, joka keskittyy loppupuolella vesiurheiluun musiikin sijasta. Voi sitä 90-lukua!
Sponge on ihan ok biisi, mutta Barry Finnertyn skebasooloilu tekee tästä versiosta erityisen kovan. Huomaako muuten kukaan muu, että pitkät äänet, joita mies vetää teemaan, kuulostavat aivan Mike Oldfieldin lurittelulta Pekka Pohjolan Keesojen lehto -levyllä? Harmi vain, että tämä biisi on sävelletty aiemmin.
Mutta unohdetaan nippelitieto ja naureskellaan mieluummin Randy Breckerin (trumpetisti) efektipelleilylle ja videon ohjaajalle, joka keskittyy loppupuolella vesiurheiluun musiikin sijasta. Voi sitä 90-lukua!
lauantai 21. marraskuuta 2009
Minäkö mainonnan uhri?
Hyvä etten ole vielä mainosroskaan tuskastuneena tilannut maksullista Spotifyta. Tänään joka suunnasta hyökkäävät pop-upit nimittäin piristivät päivääni puffaamalla Jason Mrazin livelevyä. Jos ette tunne taikka muista kyseistä herraa, kannattaa vilkaista tämän blogin ihka ensimmäistä postausta. Kyseessä on epäilemättä eräs aikamme kiinnostavimmista popmuusikoista!
Nyt on vielä pakko liittää yksi video Jasonilta, sen verran tuon uuden kiekon kuuleminen sykähdytti. Butterfly on luultavasti Mrazin menevin ja puhaltimekkain kappale. Tämä versio ei ole aivan yhtä onnistunut kuin livelevylle eksynyt, mutta aika kivasti groovaa kuitenkin. Itse ainakin diggailen biisin lattarivibaa ja koukkuisaa soitantaa. Oikea-aikaiset yhteisiskut ja tyylikkäät puhallinstemmat ovat jälleen avain menestykseen, vaikka biisi lähtisi lentoon pelkän akustisen kitarankin kanssa.
Nyt on vielä pakko liittää yksi video Jasonilta, sen verran tuon uuden kiekon kuuleminen sykähdytti. Butterfly on luultavasti Mrazin menevin ja puhaltimekkain kappale. Tämä versio ei ole aivan yhtä onnistunut kuin livelevylle eksynyt, mutta aika kivasti groovaa kuitenkin. Itse ainakin diggailen biisin lattarivibaa ja koukkuisaa soitantaa. Oikea-aikaiset yhteisiskut ja tyylikkäät puhallinstemmat ovat jälleen avain menestykseen, vaikka biisi lähtisi lentoon pelkän akustisen kitarankin kanssa.
tiistai 17. marraskuuta 2009
Walesin tiikeri karjahtaa
Näin tiistaiaamun kunniaksi voisikin kuunnella vähän Tomppaa. Ja koska kaikki tuntevat seuraavan biisin, kuten myös herra Jonesin huikean äänen, pyydän kiinnittämään huomiota miehen loistavaan bändiin.
Minä arvostan aivan hulluna kivenkovia ammattimuusikoita, jotka soittavat maailmantähtien taustayhtyeissä. Yksinkertaisesti siksi, että tällaiset hemmot tietävät miten groovataan. Koska kaikki lähtee kompista, tässä vedossa osuu ensin korvaan letkeä rumpali. Äijä pistelee hervottoman hyviä fillejä samanlaisella rutiinilla, jolla perusjamppa keittää kahvit aamuisin. Basisti möyrii pahuksen matalalta ja demppaa joka nuotin niinsanotusti suoraan taskuun ilman pienintäkään suurpiirteisyyttä.
Koko muu bändi osallistuu grooven rakentamiseen myös kiitettävästi, ja biisin sovitus on erinomainen. Puhallinsektion isku sinne, pari haikanavausta tänne, ja parasta funk-kitaraa koko matkalle. Onko mitään makoisampaa?
Jos lukija ei aivan pääse jyvälle siitä, mitä oikeastaan hehkutan tässä, niin samat kiksit saa helpommin muistelemalla Suomen MM-kultaa tämän biisin tahtiin. Mutta kannattaa silti kuunnella myös rumpalin ghost noteja!
Minä arvostan aivan hulluna kivenkovia ammattimuusikoita, jotka soittavat maailmantähtien taustayhtyeissä. Yksinkertaisesti siksi, että tällaiset hemmot tietävät miten groovataan. Koska kaikki lähtee kompista, tässä vedossa osuu ensin korvaan letkeä rumpali. Äijä pistelee hervottoman hyviä fillejä samanlaisella rutiinilla, jolla perusjamppa keittää kahvit aamuisin. Basisti möyrii pahuksen matalalta ja demppaa joka nuotin niinsanotusti suoraan taskuun ilman pienintäkään suurpiirteisyyttä.
Koko muu bändi osallistuu grooven rakentamiseen myös kiitettävästi, ja biisin sovitus on erinomainen. Puhallinsektion isku sinne, pari haikanavausta tänne, ja parasta funk-kitaraa koko matkalle. Onko mitään makoisampaa?
Jos lukija ei aivan pääse jyvälle siitä, mitä oikeastaan hehkutan tässä, niin samat kiksit saa helpommin muistelemalla Suomen MM-kultaa tämän biisin tahtiin. Mutta kannattaa silti kuunnella myös rumpalin ghost noteja!
torstai 12. marraskuuta 2009
That's What I Call Great Pop!
Kuulin eilen jonkun puhuvan Maxïmo Parkin Books from Boxes -kappaleesta. Muistin, että sehän oli muuten harvinaisen onnistunut pop-biisi!
En ole perinteisesti ollut mikään suuri brittipopin ystävä. Osin asenteeni on johtunut lapsellisesta auktoriteettien (musiikkilehdistön) ja trendien vastustamisesta. Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt päästä tähänkin genreen paremmin sisään, jotta ymmärtäisin mistä kaikki kaverini vaahtoavat. En vieläkään täysin ymmärrä, mikä saarivaltion poppiksessa oikeastaan viehättää, mutta jos britpop-biisit olisivat keskimäärin läheskään yhtä toimivia kuin tämä Books from Boxes, juoksisin kiljuen ostamaan kaikki Smithsin ja Oasiksen levyt.
Tästä stygestähän ei tarvitse oikein muuta sanoa, kuin että sävellys on lähes täydellinen. Kitaramnelodiat tukevat laulua loistavasti ja rakenne taitaa noudattaa jonkinlaista popbiisin kultaista leikkausta. Myös säkeistön alkupuolen hi-hat-rytmi osuu maukkauden ytimeen. Naputtelin sen mukana tänään ostamallani halpistriangelilla!
En ole perinteisesti ollut mikään suuri brittipopin ystävä. Osin asenteeni on johtunut lapsellisesta auktoriteettien (musiikkilehdistön) ja trendien vastustamisesta. Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt päästä tähänkin genreen paremmin sisään, jotta ymmärtäisin mistä kaikki kaverini vaahtoavat. En vieläkään täysin ymmärrä, mikä saarivaltion poppiksessa oikeastaan viehättää, mutta jos britpop-biisit olisivat keskimäärin läheskään yhtä toimivia kuin tämä Books from Boxes, juoksisin kiljuen ostamaan kaikki Smithsin ja Oasiksen levyt.
Tästä stygestähän ei tarvitse oikein muuta sanoa, kuin että sävellys on lähes täydellinen. Kitaramnelodiat tukevat laulua loistavasti ja rakenne taitaa noudattaa jonkinlaista popbiisin kultaista leikkausta. Myös säkeistön alkupuolen hi-hat-rytmi osuu maukkauden ytimeen. Naputtelin sen mukana tänään ostamallani halpistriangelilla!
tiistai 10. marraskuuta 2009
Tohtori Funkenstein on täällä!
Tämäniltaista George Clintonin keikkaa odotellessa on hyvää aikaa katsella vanhoja Parliamentin videoita tuubista. Mothership Connection on oiva esimerkki funkin syvimmästä olemuksesta: yhtä riffiä voi jörniä vaikka 10 minuuttia, jos se groovaa tarpeeksi kovaa. Väliin sopii heittää bassosooloakin. Jännittävää nähdä, millainen on Clintonin 2000-luvulle päivitetty funk-karnevaali. Vieläkö sedässä mahtaa riittää potkua?
perjantai 6. marraskuuta 2009
Vuoden kovin riffi?
Ylistettyä indiepoppia on maailma pullollaan, mutta silti muutamasta tämän vuoden tyylikkäimmästä kitarapop-biisistä on vastannut vanha hardcore-poppoo AFI, jonka parilla viime levyllä on hyödynnetty häiritsevää gootti-estetiikkaa. Miksihän näin?
No, en valita. AFI on vienyt ulosantiaan neutraalimpaan suuntaan ja onnistunut tekaisemaan jokusen loistobiisin. Tämä Medicate ei ole edes poppia, vaan konstailematonta ja pahuksen toimivaa rokkipaahtoa. C-osan "I feel nothing at all" -vaikerrus nyt on ehkä hieman kyseenalaista, mutta olen silti luukuttanut tätä kappaletta tihenevään tahtiin viime päivinä. Mitä muutakaan sitä voisi tehdä näin iskevän sävellyksen kanssa? Minut on kyllä turhan helppo koukuttaa myös maukkaalla hi-hatin availulla ja tiukoilla breikeillä. Harmi, että Crash Love -levy ei ole kokonaisuutena yhtä timanttinen.
Mutta nyt kysynkin yleisön mielipidettä biisin simppelistä, mutta samalla niin nerokkaasta riffistä. Onko kyseessä kovin rykäisy 2009? Minun on ainakin vaikea äkkiseltään keksiä mitään onnistuneempaa tältä vuodelta.
No, en valita. AFI on vienyt ulosantiaan neutraalimpaan suuntaan ja onnistunut tekaisemaan jokusen loistobiisin. Tämä Medicate ei ole edes poppia, vaan konstailematonta ja pahuksen toimivaa rokkipaahtoa. C-osan "I feel nothing at all" -vaikerrus nyt on ehkä hieman kyseenalaista, mutta olen silti luukuttanut tätä kappaletta tihenevään tahtiin viime päivinä. Mitä muutakaan sitä voisi tehdä näin iskevän sävellyksen kanssa? Minut on kyllä turhan helppo koukuttaa myös maukkaalla hi-hatin availulla ja tiukoilla breikeillä. Harmi, että Crash Love -levy ei ole kokonaisuutena yhtä timanttinen.
Mutta nyt kysynkin yleisön mielipidettä biisin simppelistä, mutta samalla niin nerokkaasta riffistä. Onko kyseessä kovin rykäisy 2009? Minun on ainakin vaikea äkkiseltään keksiä mitään onnistuneempaa tältä vuodelta.
maanantai 2. marraskuuta 2009
Ilmoitusluontoista asiaa
Jos jollekulle aktiivisista lukijoistani (en ole vieläkään täysin vakuuttunut että sellaisia on) on viimeisen kuukauden aikana tullut ikävä blogin pidempiä analyyseja ja arvioita, niin minun täytynee tunnustaa, että olen laajentanut toimintakenttääni pariin nettilehteen. Noise.fi:stä löytyy jo muutama levyarvio ja esimerkiksi juttu viime viikonlopun Tampere Jazz Happeningista. Kohtapuoliin alan väsäillä arvioita myös desibeli.nettiin. Sitä odotellessa voi vaikka käydä lukemassa artikkelini Tower of Powerin klassisesta Urban Renewal -levystä.
Turha silti pelätä, että In Search of the Groove jäisi hunningolle. Youtubesta eivät videot lopu, ja kyllä niihin pidempiinkin juttuihin aina silloin tällöin tulee ideoita. Vielä pari viikkoa myös kandintutkielma haukkaa suuren osan keskittymiskyvystäni, mutta kuun loppupuolella on taas enemmän aikaa seikkailla musiikin maailmassa.
Ja tätä marraskuun alkua voisi juhlistaa vaikka Tampere Jazz Happeningissa vakuuttaneen Dave Douglasin biisillä. Kova äijä, kova sävellys!
Turha silti pelätä, että In Search of the Groove jäisi hunningolle. Youtubesta eivät videot lopu, ja kyllä niihin pidempiinkin juttuihin aina silloin tällöin tulee ideoita. Vielä pari viikkoa myös kandintutkielma haukkaa suuren osan keskittymiskyvystäni, mutta kuun loppupuolella on taas enemmän aikaa seikkailla musiikin maailmassa.
Ja tätä marraskuun alkua voisi juhlistaa vaikka Tampere Jazz Happeningissa vakuuttaneen Dave Douglasin biisillä. Kova äijä, kova sävellys!
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
Anssi lesoo!
Kun viime kerralla päästiin jo suht hyvään hevimeininkiin kiinni, niin nostanpa vielä esiin lisää Ritchie Blackmoren elämäntyölle kumartelevaa kamaa. Tämä pätkä on TV2:n Haaveiden ilta -ohjelmasta, jossa julkkikset ilmeisesti pääsivät toteuttamaan haaveitaan. Anssi Kela tahtoi soittaa Rainbow'ta.
Jos olette joskus törmänneet kulttimainetta saavuttaneeseen Peukkulyseo-videoon, tiedätte, että Kela tosiaan osaa soittaa. En tiedä kertooko viime aikojen näyttämistarve heikentyneestä itsetunnosta vai mistä, mutta pakkohan se on kunnioittaa kaveria, joka tekee hyvää poppia JA soittaa Blackmoren sooloja yksi yhteen. Ja vielä jäätävällä tatsilla. Seuratkaapa vaikka niitä bendejä taas; tässä ei ole kyse pelkästä sorminäppäryydestä.
Lisähauskaa tässä videossa: en olisi uskonut, että Lenni-Kalle Taipaleesta kuoriutuu noin uskottava hevikiipparisti!
Jos olette joskus törmänneet kulttimainetta saavuttaneeseen Peukkulyseo-videoon, tiedätte, että Kela tosiaan osaa soittaa. En tiedä kertooko viime aikojen näyttämistarve heikentyneestä itsetunnosta vai mistä, mutta pakkohan se on kunnioittaa kaveria, joka tekee hyvää poppia JA soittaa Blackmoren sooloja yksi yhteen. Ja vielä jäätävällä tatsilla. Seuratkaapa vaikka niitä bendejä taas; tässä ei ole kyse pelkästä sorminäppäryydestä.
Lisähauskaa tässä videossa: en olisi uskonut, että Lenni-Kalle Taipaleesta kuoriutuu noin uskottava hevikiipparisti!
maanantai 26. lokakuuta 2009
Nostalgiapeikko iskee jälleen
Heti Musen keikkaa seuraavana päivänä törmäsin yllätyksekseni yhteen koko syksyn riemastuttavimmista bändituttavuuksista. Menin parin vanhan kaverin kanssa katsastamaan Zero Ninea Virgin Oiliin, ja vaikka pohjoisen hard rock -papat veivasivatkin todella viriilisti, sykähdytti lämppärinä esiintynyt hevipumppu MoonMadness vielä astetta enemmän. Sydäntä lämmitti alusta asti porukan retroileva meininki, taitava soitanta ja loistavat power metal -sävellykset.
Lopullisesti minut herätti kuitenkin ohessakin kuultava biisi Ain't No Angel. Intron pärähdettyä käyntiin ajattelin, että jumankauta, onko Jon Lord palannut eläkepäiviltä. Näin autenttista Deep Purple -riffiä nimittäin harvoin kuulee. Niin simppeliä, mutta perkeleen tarttuvaa. Urkujen ja kitaran yhteispeli toimii koko biisin ajan saumattomasti, ja onhan kepittäjälläkin aika lailla Ritchie Blackmoren elkeitä. Säkeistön hölmöt synasoundit ovat nolo mutta anteeksiannettava tyylirikko. Ah, tätä kuunnellessa tulevat taas ne nuoruuden huolettomat hevipäivät mieleen.
Lopullisesti minut herätti kuitenkin ohessakin kuultava biisi Ain't No Angel. Intron pärähdettyä käyntiin ajattelin, että jumankauta, onko Jon Lord palannut eläkepäiviltä. Näin autenttista Deep Purple -riffiä nimittäin harvoin kuulee. Niin simppeliä, mutta perkeleen tarttuvaa. Urkujen ja kitaran yhteispeli toimii koko biisin ajan saumattomasti, ja onhan kepittäjälläkin aika lailla Ritchie Blackmoren elkeitä. Säkeistön hölmöt synasoundit ovat nolo mutta anteeksiannettava tyylirikko. Ah, tätä kuunnellessa tulevat taas ne nuoruuden huolettomat hevipäivät mieleen.
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Koreaa kuorta, suttuista sisältöä
Muse, Hartwall Areena, 22.10.
Lavarakennelmaa hallitseviin kolmeen pilariin heijastetaan kuvia, joissa valot syttyvät ikkunoihin ja kasvoton massa raahustaa ylös portaita. Mahtipontinen intronauha pyörii ja eriväriset valonsäteet suihkivat ympäri areenaa. Lopulta esiriput putoavat paljastaen kolme korskeaa soittajasankaria, ja samassa polkaistaan käyntiin uusin hittishuffle. Tähdet korokkeillaan, yleisö haltioissaan. Tulevaisuus on jo tänään.
Musen keikka areenassa oli loistava hypermoderni show. Jokaiselle kappaleelle oli suunniteltu oma visuaalinen ilme ja elämystä vahvisti yhtyeen intensiivinen esiintyminen. Etenkin Matthew Bellamyn poukkoilu ja temppuilu oli juuri niin raivokasta kuin videoilla on tottunnut näkemään. Muse myös soitti käytännössä kaikki biisit, joita saattoi toivoa. Se, että pari ihan hyvää rallia jäi pois settilistasta, ei hittikimaraa heikentänyt.
Miksi en siis ole täysin pähkinöinä ja ylistä viime torstain iltapuhdetta parhaaksi keikaksi koskaan? Hesarin Aleksi Kinnunen ei osannut vastata kysymykseen tyhjentävästi, enkä osaa itsekään. Jostain syystä fiilis vain jäi valjuksi.
Äkkiseltään pystyn keksimään kaksi tekijää, jotka saattoivat osaltaan latistaa tunnelmaa. Ensimmäinen on miksaus. Niin banaalia kuin keikkojen soundeista valittaminen onkin, nyt se on pakko tehdä. Musen kaltainen riffivetoinen bändi ei vain kerta kaikkiaan voi lähteä maailmankiertueelle sellaisella äänikuvalla, joka sotkee kitaran ja basson, korkeat ja matalat taajuudet yhdeksi mössöksi. Ajoittain tilanne oli siedettävä, ja etenkin loppua kohden paraneva. Pitkät pätkät saatiin silti kuunnella tismalleen samaa veivausta kuin levyillä, mutta kehnommilla soundeilla. Se ei vastaa käsitystäni loistokeikasta.
Siirtyäkseni siihen toiseen heikkouteen, Muse tosiaan veti biisinsä melko varman päälle ja albumiversioita mukaillen. Kun aika suuri osa musiikista vielä tuotetaan koneellisesti, jää yllätyksille hyvin vähän sijaa. En osaa sanoa, olisivatko pojat voineet oikeasti tehdä mitään parantaakseen vaikutelmaa ainutkertaisesta tulkinnasta. Ehkä sorrun uskomaan typeriin myytteihin vaatiessani konserttitilanteeseen jotain soitannollisesti uutta. Odotin kenties turhaan huikeaa sooloa kohottamaan istumapaikkojen tunnelmaa, kun olisi vain pitänyt painua kentälle eturiviin ja takoa nyrkkiä ilmaan.
Onneksi Muse on aina yli-inhimillisen taitava ja tiukka bändi. Yksikään biisi ei pettänyt, ja kuultiin kaiken tutun ja turvallisen väliin sentään maukas rumpu-basso-doodle pyörivältä alustalta. Myös Resistance-inhokkini, United States of Eurasia, toimi huomattavasti paremmin, kun pääsi konkreettisesti seuraamaan Bellamyn flyygelityöskentelyä. Sen jälkeen jäikin askarruttamaan, miksei Nocturne tullut perään. Loppuikohan Mattilta rutiini?
Lavarakennelmaa hallitseviin kolmeen pilariin heijastetaan kuvia, joissa valot syttyvät ikkunoihin ja kasvoton massa raahustaa ylös portaita. Mahtipontinen intronauha pyörii ja eriväriset valonsäteet suihkivat ympäri areenaa. Lopulta esiriput putoavat paljastaen kolme korskeaa soittajasankaria, ja samassa polkaistaan käyntiin uusin hittishuffle. Tähdet korokkeillaan, yleisö haltioissaan. Tulevaisuus on jo tänään.
Musen keikka areenassa oli loistava hypermoderni show. Jokaiselle kappaleelle oli suunniteltu oma visuaalinen ilme ja elämystä vahvisti yhtyeen intensiivinen esiintyminen. Etenkin Matthew Bellamyn poukkoilu ja temppuilu oli juuri niin raivokasta kuin videoilla on tottunnut näkemään. Muse myös soitti käytännössä kaikki biisit, joita saattoi toivoa. Se, että pari ihan hyvää rallia jäi pois settilistasta, ei hittikimaraa heikentänyt.
Miksi en siis ole täysin pähkinöinä ja ylistä viime torstain iltapuhdetta parhaaksi keikaksi koskaan? Hesarin Aleksi Kinnunen ei osannut vastata kysymykseen tyhjentävästi, enkä osaa itsekään. Jostain syystä fiilis vain jäi valjuksi.
Äkkiseltään pystyn keksimään kaksi tekijää, jotka saattoivat osaltaan latistaa tunnelmaa. Ensimmäinen on miksaus. Niin banaalia kuin keikkojen soundeista valittaminen onkin, nyt se on pakko tehdä. Musen kaltainen riffivetoinen bändi ei vain kerta kaikkiaan voi lähteä maailmankiertueelle sellaisella äänikuvalla, joka sotkee kitaran ja basson, korkeat ja matalat taajuudet yhdeksi mössöksi. Ajoittain tilanne oli siedettävä, ja etenkin loppua kohden paraneva. Pitkät pätkät saatiin silti kuunnella tismalleen samaa veivausta kuin levyillä, mutta kehnommilla soundeilla. Se ei vastaa käsitystäni loistokeikasta.
Siirtyäkseni siihen toiseen heikkouteen, Muse tosiaan veti biisinsä melko varman päälle ja albumiversioita mukaillen. Kun aika suuri osa musiikista vielä tuotetaan koneellisesti, jää yllätyksille hyvin vähän sijaa. En osaa sanoa, olisivatko pojat voineet oikeasti tehdä mitään parantaakseen vaikutelmaa ainutkertaisesta tulkinnasta. Ehkä sorrun uskomaan typeriin myytteihin vaatiessani konserttitilanteeseen jotain soitannollisesti uutta. Odotin kenties turhaan huikeaa sooloa kohottamaan istumapaikkojen tunnelmaa, kun olisi vain pitänyt painua kentälle eturiviin ja takoa nyrkkiä ilmaan.
Onneksi Muse on aina yli-inhimillisen taitava ja tiukka bändi. Yksikään biisi ei pettänyt, ja kuultiin kaiken tutun ja turvallisen väliin sentään maukas rumpu-basso-doodle pyörivältä alustalta. Myös Resistance-inhokkini, United States of Eurasia, toimi huomattavasti paremmin, kun pääsi konkreettisesti seuraamaan Bellamyn flyygelityöskentelyä. Sen jälkeen jäikin askarruttamaan, miksei Nocturne tullut perään. Loppuikohan Mattilta rutiini?
maanantai 19. lokakuuta 2009
Kotikutoinen meno
Kaverini vinkkasi minulle tällaisen pariskunnan, joka tekee sympaattisia covereita kotistudiossa ja esittelee niitä Youtube-kanavallaan. Päättäkää itse onko tämä ihastuttavaa vai ällöttävää, mutta ainakin tyttö laulaa ihan kivalla soundilla. Pakko antaa propsit myös käsinukesta basarinuijassa. Hervotonta!
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Valkoista funkkia
Youtuben soul- ja funk-klassikoiden kavalkadi jatkukoon vielä toistaiseksi. Juuri nyt tuntui tarpeelliselta esitellä legendaarinen skotlantilaispoppoo, Average White Band. Pick up the Piecesin pitäisi olla sellainen biisi, johon moni on törmännyt aiemminkin. Itse pidän enemmän esimerkiksi Cut the Cakesta, mutta valitsin tämän videon Hamish Stuartin kiltin takia. AWB:n tavaramerkit, maailman tiukin funk-kitarakomppi ja loistavat foniteemat löytyvät kyllä tästäkin palasta.
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
Bassohyökkäys!
Kuulin viikonloppuna aika hauskan jutun, kun olin soittelemassa. Basisti alkoi yhtäkkiä veivata Super Mario Brosin viemäriteemaa ja veti väliin aivan jäätäviä Larry Graham -bendejä sun muita fillejä. Siitä johtui mieleeni tällainen vanha videohelmi.
Larry Grahamiahan on väitetty släppäyksen isäksi. Niin tai näin, on tällä Sly & the Family Stonesta soolouralle ponnistaneella basistilla kyllä aika hyvä tatsi soittimeensa. Vaikka oheinen video liikkuu tiukasti camp-huumorin alueella, ovat esimerkiksi jodlausosuuksista paluut erittäin tiukkoja. Ja kuka nyt voisi muutenkaan vastustaa näin rehtiä 70-luvun meininkiä. Jengi joraa tuolla "diskossa" ihan tosissaan!
Larry Grahamiahan on väitetty släppäyksen isäksi. Niin tai näin, on tällä Sly & the Family Stonesta soolouralle ponnistaneella basistilla kyllä aika hyvä tatsi soittimeensa. Vaikka oheinen video liikkuu tiukasti camp-huumorin alueella, ovat esimerkiksi jodlausosuuksista paluut erittäin tiukkoja. Ja kuka nyt voisi muutenkaan vastustaa näin rehtiä 70-luvun meininkiä. Jengi joraa tuolla "diskossa" ihan tosissaan!
tiistai 13. lokakuuta 2009
Isoa hifistelyä
Huh, tällä hetkellä on sen verran monta rautaa tulessa, että en ole ehtinyt analysoimaan musiikkia yli viikkoon. Täytynee keskittyä ainakin toistaiseksi Youtube-tarjonnan poimintaan, sillä hommat eivät ainakaan hetkeen vähene.
Tässä olisi nyt ainakin oivaa studioliveä Jamiroquailta. Saman session biisejä löytyy tuubista pari muutakin. Soundi + sovitukset ovat melkeinpä parempia kuin alkuperäislevytyksissä! Tästä biisistä kannattaa nostaa esiin ainakin äärimaukas bassogroove, ja ovathan nuo jousiarritkin aika lesot.
Tässä olisi nyt ainakin oivaa studioliveä Jamiroquailta. Saman session biisejä löytyy tuubista pari muutakin. Soundi + sovitukset ovat melkeinpä parempia kuin alkuperäislevytyksissä! Tästä biisistä kannattaa nostaa esiin ainakin äärimaukas bassogroove, ja ovathan nuo jousiarritkin aika lesot.
sunnuntai 4. lokakuuta 2009
Sitä saa mitä tilaa, joskin varmistellen
Paramore - Brand New Eyes
Jenkkilän teinisensaatio Paramore tunnetaan luultavasti parhaiten laulaja Hayley Williamsin liekehtivänpunaisista hiuksista. Heti kakkosena tulevat porukan tarttuvat ja välillä erikoisemmilla tahtilajeillakin paiskatut pop-punk -rallit. Tuotteistus on onnistunut, mutta taustalla on myös ihan oikeita ansioita. Tällä hetkellä jännittävintä on bändin tuleva suunta. Jäädäänkö tähän vai jatketaanko eteenpäin?
Paramoren menestysreseptiä ei ole ainakaan vielä lähdetty turhia sotkemaan. Taktiikka on täysin ymmärrettävä, kun hiomattoman esikoislevyn jälkeen löydettiin lähes täydellinen soundi. Tyyliä varmistellessa ei saisi kuitenkaan unohtaa tärkeintä, eli musiikkia. Nyt vahinko on ollut lähellä. Brand New Eyes kuulostaa lähes samalta kuin kahden vuoden takainen Riot!, mutta biisimateriaali on heikompaa ja tasapaksumpaa. Misery Businessin tai That’s What You Getin kaltaisia koukuttavariffisiä täysosumia ei ole tälle kiekolle eksynyt.
Pääosin liikutaan kuitenkin tiukasti ok-tasolla. Sinkkubiisi Ignorancessa on mukavasti draivia ja suurin osa matskusta toimii samalla dempattu säkeistö vs. riehakas kertsi -dynamiikalla. Ja kyllähän Paramoren kertovärssyt pesiytyvät edelleen kuulijan päähän aika pitkiksi periodeiksi. Levyn heikompaa osastoa edustavat hitaammat vedot The Only Exception ja All I Wanted. Jälkimmäisessä tavoitellaan suuria, mutta kovin junnaavaksi jää.
Koviksi nousseiden kehitystoiveiden jälkeen Brand New Eyes jää väkisinkin pettymykseksi, mutta platta sisältää silti hyvän annoksen tarttuvaa nuorta energiaa. Sitähän Hayleylta ja pojilta kaivataankin. Pöhkön popin tarve tyydyttyy, eikä sitä Riotiakaan jatkuvalla syötöllä jaksa kuunnella.
Kun nyt vielä pelattiin varman päälle, niin ehkä seuraavalle levylle uskalletaan sisällyttää enemmän uutta kikkaa. Tai vaikka uusvanhaakin. Henkilökohtaisesti nimittäin toivoisin, että rumpali Zac Farro lakkaisi pelkäämästä kakkosta ja nelosta. Virpalla on hyvä varioida, ettei kuulosta tylsältä, mutta varomattomasti harjoitettuna sellainen toiminta tappaa sykkeen yllättävän tehokkaasti. Toki tämä on vain konservatiivin mielipide.
Jenkkilän teinisensaatio Paramore tunnetaan luultavasti parhaiten laulaja Hayley Williamsin liekehtivänpunaisista hiuksista. Heti kakkosena tulevat porukan tarttuvat ja välillä erikoisemmilla tahtilajeillakin paiskatut pop-punk -rallit. Tuotteistus on onnistunut, mutta taustalla on myös ihan oikeita ansioita. Tällä hetkellä jännittävintä on bändin tuleva suunta. Jäädäänkö tähän vai jatketaanko eteenpäin?
Paramoren menestysreseptiä ei ole ainakaan vielä lähdetty turhia sotkemaan. Taktiikka on täysin ymmärrettävä, kun hiomattoman esikoislevyn jälkeen löydettiin lähes täydellinen soundi. Tyyliä varmistellessa ei saisi kuitenkaan unohtaa tärkeintä, eli musiikkia. Nyt vahinko on ollut lähellä. Brand New Eyes kuulostaa lähes samalta kuin kahden vuoden takainen Riot!, mutta biisimateriaali on heikompaa ja tasapaksumpaa. Misery Businessin tai That’s What You Getin kaltaisia koukuttavariffisiä täysosumia ei ole tälle kiekolle eksynyt.
Pääosin liikutaan kuitenkin tiukasti ok-tasolla. Sinkkubiisi Ignorancessa on mukavasti draivia ja suurin osa matskusta toimii samalla dempattu säkeistö vs. riehakas kertsi -dynamiikalla. Ja kyllähän Paramoren kertovärssyt pesiytyvät edelleen kuulijan päähän aika pitkiksi periodeiksi. Levyn heikompaa osastoa edustavat hitaammat vedot The Only Exception ja All I Wanted. Jälkimmäisessä tavoitellaan suuria, mutta kovin junnaavaksi jää.
Koviksi nousseiden kehitystoiveiden jälkeen Brand New Eyes jää väkisinkin pettymykseksi, mutta platta sisältää silti hyvän annoksen tarttuvaa nuorta energiaa. Sitähän Hayleylta ja pojilta kaivataankin. Pöhkön popin tarve tyydyttyy, eikä sitä Riotiakaan jatkuvalla syötöllä jaksa kuunnella.
Kun nyt vielä pelattiin varman päälle, niin ehkä seuraavalle levylle uskalletaan sisällyttää enemmän uutta kikkaa. Tai vaikka uusvanhaakin. Henkilökohtaisesti nimittäin toivoisin, että rumpali Zac Farro lakkaisi pelkäämästä kakkosta ja nelosta. Virpalla on hyvä varioida, ettei kuulosta tylsältä, mutta varomattomasti harjoitettuna sellainen toiminta tappaa sykkeen yllättävän tehokkaasti. Toki tämä on vain konservatiivin mielipide.
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
Kaappini luurangot
Olen jo aika monesti joutunut aloittamaan entryn anteeksipyytelevään sävyyn.
"Tätäkään ei oikeastaan saisi diggailla, mutta yrittäkääpä nyt kuitenkin ymmärtää". Kuulostaako tutulta?
Sen sijaan, että jatkaisin pimeän puoleni valottamista tipoittain, kippaankin nyt koko törkylaarin pohjiaan myöten eteenne - avoimuuden ja läpinäkyvyyden hengessä. Siinä olisi esimerkkiä jopa maamme poliittiselle eliitille. Itse en kylläkään edes teeskentele katuvani musiikillisia nuoruudenhairahduksiani. Nautin edelleen kaikista seuraavaksi lueteltavista tyyleistä, kunhan itse musiikki vain on hyvää.
Valtavirtapop
Popista olen kirjoittanut jo aika paljon, eikä ole oikeastaan edes virallisesti väärin rakastaa hyviä radiohittejä. Jotenkin silti aina kainostelee myöntää, että Madonna, Robbie Williams ja Spice Girls ovat oikeasti ihan jees. Kaikkihan näistä pitävät - ja ovat aina pitäneet. Se kuuluu ihmisluontoon! Sitä paitsi pop-säveltäminen on hieno taiteenlaji ja täydellisen hitin metsästys aina yhtä jännittävää.
Dance / Trance
Kultaisella ysärillä eurodance oli kova juttu. Ja on sitä vieläkin, ainakin läpällä bileissä. Kyllä Aikakone, E-Type, Scooter ja kumppanit toimivat muutenkin, mutta eivät kyllä rehellisyyden nimissä kovin monen biisin ajan. Todellinen överi-trance onkin sitten jo aivan eri juttu!
Pop-punk / "Skeittipunk"
Oikean punkin kuuntelu olisi äärimmäisen katu-uskottavaa, mutta minäpä olen viehtynyt enemmän sen kevytversioon, jota joskus leikkisästi skeittipunkiksi kutsutaan. 90-luvulla Green Day, Offspring ja astetta aidompi Rancid rynnivät myös allekirjoittaneen nuoreen ja herkkään tajuntaan. Näiden jälkeen tuli vielä Blink 182:n tapaisia yrittäjiä, ja meno muuttui vieläkin hulppeammaksi. Good Charlotte, Paramore ja Avril Lavigne ovat jo lähes puhdasta poppia, mutta putoavat siitä huolimatta. Kaikkia näitä kuunnellessa voin nähdä sieluni silmin amerikkalaisen High Schoolin cheerleader-harjoitukset ja muut teini-ihanuudet.
Stadionrock / "Aikuisrock"
Tämäkään rikos ei ole järin raskauttava, sillä kukapa nyt ei U2:sta tykkäisi? Minusta 80-luku oli kuitenkin kokonaisuudessaan loistava vuosikymmen. Dire Straits, Genesis, Toto, Sting, Bruce... Täytyykö tätä nyt edes perustella sen enempää? Parhautta jok'ikinen.
Suomirock
Sekin on varmaan jo käynyt aika selväksi, että pidän kotimaisesta junttirockista. Sitäkin tuli tenavana kuunneltua. Nostalgian ja kotiseutuylpeyden vuoksi täytyy edelleen kannustaa Yötä ja Dingoa, mutta vasta varttuneemmalla iällä olen huomannut esimerkiksi Eppu Normaalin aidon erinomaisuuden. Pantsen ja Martin pumppu on parasta suomalaista kitarapoppia, eikä vertaaminen Dire Straitsiin ole lainkaan kaukaa haettua. Pidän minä kyllä Popedan pöhköstä äijäilystäkin. Ismo Alankohan onkin sitten jo sallittua kaikille.
Hard Rock / Heavy Metal
Joskus yläasteella huomasin, että rankka särökitara ja tarttuvat riffit kuulostavat perkeleen maukkailta. Aloin kuunnella metallimusiikin klassikoita. Deep Purple, Ozzy Osbourne ja Judas Priest tulivat hyvin tutuiksi. Pitkätukat iskevät edelleen: Iron Maiden on eräs kaikkien aikojen kovimmista ja omaperäisimmistä yhtyeistä genreen katsomatta. 80-luvun pop-vaikutteinen sukkahousuhevi - Van Halen, Mötley Crüe, Bon Jovi - taas ehdotonta bilemusaa.
Death Metal, Folk Metal, Metalcore
Perinteisestä hevistä oli helppo siirtyä alagenreihin. Children of Bodomin, Ensiferumin ja Finntrollin astetta raaempi meno ja mielenkiintoiset melodiakulut upposivat nopeasti. Tänäkin päivänä parasta heviä on kuitenkin In Flamesin ja Soilworkin Göteborg-metalli, sekä Killswitch Engagen ja kumppaneiden Metalcore. Ja eivätkös ne poppikytkökset taas perhana puske pintaan!
Progressiivinen rock
Lukioikään tullessa hevitie alkoi olla kuljettu loppuun, ja tiedostava nuori kaipasi lisää virikkeitä. Siitä sitten luontevasti, Wigwamin loistavan keikan innoittamana, 70-luvun häröilyjen pariin. En kyllä vieläkään täysin ymmärrä, miksi niin uniikkeja ideoita ja groovaavaa kamaa tuottaneelle aikakaudelle kuuluu naureskella. In the Court of the Crimson King ja Close to the Edge kuuluvat kaikkien aikojen onnistuneimpien pitkäsoittojen kastiin ja unohdettuja helmiä löytyy loputtomasti. Kuunnelkaa vaikka Camelin alkupään tuotantoa, jos hyvät sävellykset kiinnostavat.
Fuusio / Jazzrock
Jazzin ja rockin liitto alkaa kiinnostaa varmasti jokaista progeilun ystävää jossain vaiheessa. Mahavishnu Orchestra, Return to Forever ja Weather Report ovat pyörineet meikäläisenkin soittimessa taajaan. Viimeksimainittu olisi kai vielä ok ilman Jaco Pastoriusta. Mutta kun se tiluttelu kuulostaa monesti niin samperin hyvältä!
Tämähän alkaa näyttää siltä, että ainoita sallittuja genrejä ovat Jazz / Soul / Funk, Alternative / Indie ja Electro / House. Huolestuttavaa!
Enää täytyy keksiä, mistä löytyy tämä pelätty yleinen mielipide, jota vastaan käyn jatkuvaa varjonyrkkeilyäni.
"Tätäkään ei oikeastaan saisi diggailla, mutta yrittäkääpä nyt kuitenkin ymmärtää". Kuulostaako tutulta?
Sen sijaan, että jatkaisin pimeän puoleni valottamista tipoittain, kippaankin nyt koko törkylaarin pohjiaan myöten eteenne - avoimuuden ja läpinäkyvyyden hengessä. Siinä olisi esimerkkiä jopa maamme poliittiselle eliitille. Itse en kylläkään edes teeskentele katuvani musiikillisia nuoruudenhairahduksiani. Nautin edelleen kaikista seuraavaksi lueteltavista tyyleistä, kunhan itse musiikki vain on hyvää.
Valtavirtapop
Popista olen kirjoittanut jo aika paljon, eikä ole oikeastaan edes virallisesti väärin rakastaa hyviä radiohittejä. Jotenkin silti aina kainostelee myöntää, että Madonna, Robbie Williams ja Spice Girls ovat oikeasti ihan jees. Kaikkihan näistä pitävät - ja ovat aina pitäneet. Se kuuluu ihmisluontoon! Sitä paitsi pop-säveltäminen on hieno taiteenlaji ja täydellisen hitin metsästys aina yhtä jännittävää.
Dance / Trance
Kultaisella ysärillä eurodance oli kova juttu. Ja on sitä vieläkin, ainakin läpällä bileissä. Kyllä Aikakone, E-Type, Scooter ja kumppanit toimivat muutenkin, mutta eivät kyllä rehellisyyden nimissä kovin monen biisin ajan. Todellinen överi-trance onkin sitten jo aivan eri juttu!
Pop-punk / "Skeittipunk"
Oikean punkin kuuntelu olisi äärimmäisen katu-uskottavaa, mutta minäpä olen viehtynyt enemmän sen kevytversioon, jota joskus leikkisästi skeittipunkiksi kutsutaan. 90-luvulla Green Day, Offspring ja astetta aidompi Rancid rynnivät myös allekirjoittaneen nuoreen ja herkkään tajuntaan. Näiden jälkeen tuli vielä Blink 182:n tapaisia yrittäjiä, ja meno muuttui vieläkin hulppeammaksi. Good Charlotte, Paramore ja Avril Lavigne ovat jo lähes puhdasta poppia, mutta putoavat siitä huolimatta. Kaikkia näitä kuunnellessa voin nähdä sieluni silmin amerikkalaisen High Schoolin cheerleader-harjoitukset ja muut teini-ihanuudet.
Stadionrock / "Aikuisrock"
Tämäkään rikos ei ole järin raskauttava, sillä kukapa nyt ei U2:sta tykkäisi? Minusta 80-luku oli kuitenkin kokonaisuudessaan loistava vuosikymmen. Dire Straits, Genesis, Toto, Sting, Bruce... Täytyykö tätä nyt edes perustella sen enempää? Parhautta jok'ikinen.
Suomirock
Sekin on varmaan jo käynyt aika selväksi, että pidän kotimaisesta junttirockista. Sitäkin tuli tenavana kuunneltua. Nostalgian ja kotiseutuylpeyden vuoksi täytyy edelleen kannustaa Yötä ja Dingoa, mutta vasta varttuneemmalla iällä olen huomannut esimerkiksi Eppu Normaalin aidon erinomaisuuden. Pantsen ja Martin pumppu on parasta suomalaista kitarapoppia, eikä vertaaminen Dire Straitsiin ole lainkaan kaukaa haettua. Pidän minä kyllä Popedan pöhköstä äijäilystäkin. Ismo Alankohan onkin sitten jo sallittua kaikille.
Hard Rock / Heavy Metal
Joskus yläasteella huomasin, että rankka särökitara ja tarttuvat riffit kuulostavat perkeleen maukkailta. Aloin kuunnella metallimusiikin klassikoita. Deep Purple, Ozzy Osbourne ja Judas Priest tulivat hyvin tutuiksi. Pitkätukat iskevät edelleen: Iron Maiden on eräs kaikkien aikojen kovimmista ja omaperäisimmistä yhtyeistä genreen katsomatta. 80-luvun pop-vaikutteinen sukkahousuhevi - Van Halen, Mötley Crüe, Bon Jovi - taas ehdotonta bilemusaa.
Death Metal, Folk Metal, Metalcore
Perinteisestä hevistä oli helppo siirtyä alagenreihin. Children of Bodomin, Ensiferumin ja Finntrollin astetta raaempi meno ja mielenkiintoiset melodiakulut upposivat nopeasti. Tänäkin päivänä parasta heviä on kuitenkin In Flamesin ja Soilworkin Göteborg-metalli, sekä Killswitch Engagen ja kumppaneiden Metalcore. Ja eivätkös ne poppikytkökset taas perhana puske pintaan!
Progressiivinen rock
Lukioikään tullessa hevitie alkoi olla kuljettu loppuun, ja tiedostava nuori kaipasi lisää virikkeitä. Siitä sitten luontevasti, Wigwamin loistavan keikan innoittamana, 70-luvun häröilyjen pariin. En kyllä vieläkään täysin ymmärrä, miksi niin uniikkeja ideoita ja groovaavaa kamaa tuottaneelle aikakaudelle kuuluu naureskella. In the Court of the Crimson King ja Close to the Edge kuuluvat kaikkien aikojen onnistuneimpien pitkäsoittojen kastiin ja unohdettuja helmiä löytyy loputtomasti. Kuunnelkaa vaikka Camelin alkupään tuotantoa, jos hyvät sävellykset kiinnostavat.
Fuusio / Jazzrock
Jazzin ja rockin liitto alkaa kiinnostaa varmasti jokaista progeilun ystävää jossain vaiheessa. Mahavishnu Orchestra, Return to Forever ja Weather Report ovat pyörineet meikäläisenkin soittimessa taajaan. Viimeksimainittu olisi kai vielä ok ilman Jaco Pastoriusta. Mutta kun se tiluttelu kuulostaa monesti niin samperin hyvältä!
Tämähän alkaa näyttää siltä, että ainoita sallittuja genrejä ovat Jazz / Soul / Funk, Alternative / Indie ja Electro / House. Huolestuttavaa!
Enää täytyy keksiä, mistä löytyy tämä pelätty yleinen mielipide, jota vastaan käyn jatkuvaa varjonyrkkeilyäni.
maanantai 28. syyskuuta 2009
Turvallisesti keskitiellä
Syksyn levyt kypsyvät hyvää vauhtia. Tällä viikolla vartoillaan ainakin Paramoren uutuutta. Ennen pop-punk hehkutuksia tahdon vielä palata Radio Nova -rockin pariin ja tehdä silmäyksen alkukuusta ilmestyneeseen kotimaiseen levykaksikkoon. Älkää huoliko - Lauri Tähkään en koske metrin seipäälläkään.
Anssi Kela – Aukio
Anssi Kela on jo pitkään puhunut bändilevyn tekemisestä. Tähän asti mies on kuitenkin päätynyt hoitamaan itse lähes kaiken rumpujen soitosta tuotantoon. Uutta Aukio-levyä valmistellessa käytäntö on vihdoin muuttunut ja pitkään mukana roikkunut taustaorkka on päässyt soitto- ja sovitushommiin jo studiossa. Yhtenäinen yhtyesoundi sopiikin hyvin Kelan uusiin ambitioihin, jotka ovat tällä kertaa poikineet työläisromantiikkaa tihkuvan konseptialbumin.
Aukio on kunnianhimoisista lähtökohdistaan huolimatta tuttuakin tutumpaa Kelaa. Artisti tallaa samaa folkahtavaa aikusrock-tietä kuin aiemmillakin levyillään. Toisinaan Anssi on enemmän pop, välillä hyvinkin rock, mutta maneerit pysyvät tallessa. Syvältä musiikkiperinteestä kaivetut kauniit ja mahtipontiset melodiat kaikuvat kertosäkeissä ja carverilaisen maanläheiset sanoitukset takaavat kansansuosion. Touhu tuntuu ehkä vähän turhankin tarkoitushakuiselta, kun levyllä lauletaan pienen kaivostyöläisen arjesta ja maailmantalouden mullistuksista. Rakkausveisuille sitä vastoin on aina tilausta, ja niitä Kela osaa edelleen vääntää kiitettävästi.
Aukio on musiikillisesti melko vahva kokonaisuus, mutta kuten teemalevyillä helposti käy, selkeät huippuhetket jäävät vähiin. Aamu on tarttuva voimapop-helmi, mutta muuta sinkkulohkaisukamaa levyltä on vaikea keksiä. Ehkä avausraita Huuto pääsisi lähimmäksi reippaalla ja bassovetoisella menollaan. Toisaalta, levyllä ei ole yhtään huonoa biisiä ja sovitukset ovat kekseliäitä kautta linjan. Esimerkiksi Paluu sisältää todella mehevää Knopfler-kitarointia, joka kylläkin liukenee luvattoman laimeaan kertosäkeeseen.
On silti sanottava, että Kelan edellinen levy Rakkaus on murhaa oli pari piirua sykähdyttävämpi paketti Bacharach-balladeineen. Rouheaa E-Street Band -meininkiäkin löytyi. Mutta ehkä seuraavaksi kannattaa odottaa, että Anssi bändeineen esittää Aukion kokonaisuudessaan keikalla. Eikös se ole yleensä konseptialbumien kanssa tapana?
Yö – Loisto
Kohta keski-ikäinen iskelmärock-yhtye Yö pukkaa edelleen levyjä ulos tappavaan tahtiin. Suosiokin on ollut huikeaa taas vuoden 2003 Rakkaus on lumivalkoinen -menestyksen jälkeen. Uuden albumin suurin yllätys löytyy biisien tekijätiedoista: lähes kaikki kappaleet ovat ulkojäseneksi palanneen Jussi Hakulisen käsialaa, eikä bändin kipparin Olli Lindholmin sävellyksiä ole mahdutettu mukaan lainkaan. Ilmankos iltapäivälehdet hehkuttivat levyn julkaisun alla kaksikon sovinnontekoa, josta on vierähtänyt vasta 18 vuotta.
Yö ei kaatunut biisintekijänsä lähtöön vuonna 1985, vaan siirtyi onnistuneesti perinteisempään kitararockiin. Tänä päivänä yhtye saattaisi jälleen kaivata vaihtoehtoisia näkemyksiä. Loisto kuulostaa suuressa määrin samalta kuin kolme edellistäkin Yön levyä. Hakulisen hitaat ja keskitempoiset mahtiballadit haukkaavat leijonanosan pyörimisajasta. Ainoa kunnon rock-pala, avausraita Kiitos ja kunnia, on vain hienoinen variaatio muutaman vuoden takaisesta Kaksintaistelu-biisistä.
Mutta tätähän kansa ilmeisesti haluaa, ja pakko myöntää, että Jussi Hakulisen mollivoittoinen ja iskelmäperinteestä lainaileva tyyli on vuosien saatossa tuottanut helmiäkin. Tässä satsissa esimerkiksi radiossa jo puhkisoitettu nimibiisi Loisto on tarkemmin kuunneltuna aika komea sävellys. Turhan usein harhaudutaan kuitenkin pitkästyttävän mahtipontisuuden suolle, eivätkä edes Daffy Terävän nautittavat mutta aivan liian lyhyet kitarasoolot luo riittävästi rokkimeininkiä. Loisto on takuuvarma tuote, joka uppoaa varmasti keskivertotyömatkalaiseen. Itse en taida kovin montaa kertaa kuunnella läpi.
Anssi Kela – Aukio
Anssi Kela on jo pitkään puhunut bändilevyn tekemisestä. Tähän asti mies on kuitenkin päätynyt hoitamaan itse lähes kaiken rumpujen soitosta tuotantoon. Uutta Aukio-levyä valmistellessa käytäntö on vihdoin muuttunut ja pitkään mukana roikkunut taustaorkka on päässyt soitto- ja sovitushommiin jo studiossa. Yhtenäinen yhtyesoundi sopiikin hyvin Kelan uusiin ambitioihin, jotka ovat tällä kertaa poikineet työläisromantiikkaa tihkuvan konseptialbumin.
Aukio on kunnianhimoisista lähtökohdistaan huolimatta tuttuakin tutumpaa Kelaa. Artisti tallaa samaa folkahtavaa aikusrock-tietä kuin aiemmillakin levyillään. Toisinaan Anssi on enemmän pop, välillä hyvinkin rock, mutta maneerit pysyvät tallessa. Syvältä musiikkiperinteestä kaivetut kauniit ja mahtipontiset melodiat kaikuvat kertosäkeissä ja carverilaisen maanläheiset sanoitukset takaavat kansansuosion. Touhu tuntuu ehkä vähän turhankin tarkoitushakuiselta, kun levyllä lauletaan pienen kaivostyöläisen arjesta ja maailmantalouden mullistuksista. Rakkausveisuille sitä vastoin on aina tilausta, ja niitä Kela osaa edelleen vääntää kiitettävästi.
Aukio on musiikillisesti melko vahva kokonaisuus, mutta kuten teemalevyillä helposti käy, selkeät huippuhetket jäävät vähiin. Aamu on tarttuva voimapop-helmi, mutta muuta sinkkulohkaisukamaa levyltä on vaikea keksiä. Ehkä avausraita Huuto pääsisi lähimmäksi reippaalla ja bassovetoisella menollaan. Toisaalta, levyllä ei ole yhtään huonoa biisiä ja sovitukset ovat kekseliäitä kautta linjan. Esimerkiksi Paluu sisältää todella mehevää Knopfler-kitarointia, joka kylläkin liukenee luvattoman laimeaan kertosäkeeseen.
On silti sanottava, että Kelan edellinen levy Rakkaus on murhaa oli pari piirua sykähdyttävämpi paketti Bacharach-balladeineen. Rouheaa E-Street Band -meininkiäkin löytyi. Mutta ehkä seuraavaksi kannattaa odottaa, että Anssi bändeineen esittää Aukion kokonaisuudessaan keikalla. Eikös se ole yleensä konseptialbumien kanssa tapana?
Yö – Loisto
Kohta keski-ikäinen iskelmärock-yhtye Yö pukkaa edelleen levyjä ulos tappavaan tahtiin. Suosiokin on ollut huikeaa taas vuoden 2003 Rakkaus on lumivalkoinen -menestyksen jälkeen. Uuden albumin suurin yllätys löytyy biisien tekijätiedoista: lähes kaikki kappaleet ovat ulkojäseneksi palanneen Jussi Hakulisen käsialaa, eikä bändin kipparin Olli Lindholmin sävellyksiä ole mahdutettu mukaan lainkaan. Ilmankos iltapäivälehdet hehkuttivat levyn julkaisun alla kaksikon sovinnontekoa, josta on vierähtänyt vasta 18 vuotta.
Yö ei kaatunut biisintekijänsä lähtöön vuonna 1985, vaan siirtyi onnistuneesti perinteisempään kitararockiin. Tänä päivänä yhtye saattaisi jälleen kaivata vaihtoehtoisia näkemyksiä. Loisto kuulostaa suuressa määrin samalta kuin kolme edellistäkin Yön levyä. Hakulisen hitaat ja keskitempoiset mahtiballadit haukkaavat leijonanosan pyörimisajasta. Ainoa kunnon rock-pala, avausraita Kiitos ja kunnia, on vain hienoinen variaatio muutaman vuoden takaisesta Kaksintaistelu-biisistä.
Mutta tätähän kansa ilmeisesti haluaa, ja pakko myöntää, että Jussi Hakulisen mollivoittoinen ja iskelmäperinteestä lainaileva tyyli on vuosien saatossa tuottanut helmiäkin. Tässä satsissa esimerkiksi radiossa jo puhkisoitettu nimibiisi Loisto on tarkemmin kuunneltuna aika komea sävellys. Turhan usein harhaudutaan kuitenkin pitkästyttävän mahtipontisuuden suolle, eivätkä edes Daffy Terävän nautittavat mutta aivan liian lyhyet kitarasoolot luo riittävästi rokkimeininkiä. Loisto on takuuvarma tuote, joka uppoaa varmasti keskivertotyömatkalaiseen. Itse en taida kovin montaa kertaa kuunnella läpi.
torstai 24. syyskuuta 2009
Jotain hyvää pimeneviin iltoihin
Yllä näette luultavasti vuoden tyylikkäimmän levynkannen. Kuvassa on trumpetti. Pakkaus kuvaa itse tuotetta harvinaisen osuvasti: Jukka Eskolan tuorein levy on pakahduttavan tyylikästä trumpetinsoittoa alusta loppuun.
Muun muassa Five Corners Quintetissa vaikuttava Jukka Eskola on maamme uuden jazzsukupolven kärkinimiä ja työllistetyimpiä muusikoita. Kolmannella soololevyllään hän antaa vakuuttavan näytön näkemyksellisyydestään orkesterinjohtajana ja säveltäjänä. Eskola uppoutuu levyllään syvälle 60- ja 70-luvun taitteen jazzsoundiin. Trumpetistin tulkinnassa kuuluvat vahvasti Freddie Hubbard ja Miles Davis, mutta myös oma ääni pyrkii pintaan. Ainakin nyanssien taju on ensiluokkaista.
Walkoverin soundi ja tyyli on hiottu niin tarkasti, että säröjä on vaikea löytää. Levy etenee varsin hillityllä yleisilmeellä, joka sulauttaa jopa kakkosraita Jovan lattarirytmit ja muut reippaammat pätkät osaksi kokonaisuutta. Rhodesilla maustettu äänimaisema tuntuu erinomaisen miellyttävältä. On mukava kuulla jazz-proffa Jukkis Uotilaa koskettimien ääressä, ja vielä melko suurella soolovastuulla. Rytmiosasto Teppo Mäkynen-Antti Lötjönen hoitaa tonttinsa tarkasti ilman ylilyöntejä.
Tyylikästä ja yhtenäistä soundia etsivä muusikko on aina vaarassa ajautua tasapaksuuteen. Walkoverillakin voisi olla enemmän sooloirrottelua ja vähemmän teemojen pyörittelyä, jolloin se ehkä kuulostaisi mielenkiintoisemmalta. Toisaalta on hyvä veto Eskolalta jättää vetävä dancehall-meininki Five Corners Quintetille. Tällaisenaan Walkover on niitä levyjä, joita kuunnellaan nojatuolissa hitaasti nautiskellen, ehkä tilkka jotakin väkevää kyytipoikana. Tunnelmoinnillekin on aina oma tilauksensa, ja siihen Eskola osaa selvästi vastata.
maanantai 21. syyskuuta 2009
Parhaimmillaan loistava
Muse - The Resistance
On vaikea keksiä yhtyettä, jonka tuotanto aiheuttaisi yhtä ristiriitaisia tuntemuksia kuin Musen. Matthew Bellamylla on kyky tehdä biisistä kuin biisistä kuuntelukelvoton falsettilaulullaan, mutta soittopuolella trio puskee yleensä eteenpäin hyökkäysvaunun voimalla ja atomikellon tarkkuudella. Jos musiikkihistorian kovimpia kitara- ja bassoriffejä ryhdyttäisiin kartoittamaan, valloittaisivat Musen biisit luultavasti aika monta paikkaa kärkikymmeniköstä.
Uudella levyllä Musen kehitys jatkuu hyvään suuntaan: falsettia ja huonoja kertosäkeitä on vähennetty entisestään. Yhtyeen ristiriitaisuus ei ole silti kokonaan poissa, sillä nyt ärsyttävyyden tilalle levyntäytteeksi ovat astuneet tylsyys ja inkoherenssi. On vaikea sanoa, kumpi on pienempi paha. Helpompaa on pohtia, paljonko The Resistancen heikkoudet painavat vaakakupissa levyn ansioiden rinnalla.
Ansioita Musen uutukaisella kyllä riittää. Soitto on totutun tiukkaa ja taidokasta, killeririffejä putoilee tasaiseen tahtiin ja eri musiikkityyleihin viittaillaan hykerryttävän nokkelasti. Levyn kokonaissoundi on aavistuksen keveämpi kuin aiempien. Stadionrockin, metallin ja klasarin lisäksi kurotellaan entistä enemmän rytmimusiikin suuntaan.
Nimibiisissä Dom Howard pääsee irrottelemaan reippaalla diskokompilla hyvin Queen-vaikutteisessa osassa, Undisclosed Desires taas hyödyntää hiphop-tyylistä breakbeatia mukavan pop-melodian pohjana. Molemmat nousevat albumin onnistuneimpien raitojen joukkoon. Myös levyn loppupuolelta löytyvät MK Ultra ja I Belong to You ovat mukavan progeilevia teoksia, joita on siunattu upeilla riffeillä ja mieleenpainuvilla melodioilla. Tosin jälkimmäisen Saint-Saëns -lainailu ei välttämättä toimi parhaalla mahdollisella tavalla.
Tästä päästäänkin levyn heikkouksiin, jotka tuppaavat valitettavasti liittymään Matthew Bellamyn klassisen musiikin intohimoihin. Rockin ja taidemusiikin naittaminen on kunnioitettava pyrkimys, mutta The Resistancella suurin osa yrityksistä tuntuu joko päälleliimatuilta tai pitkästyttäviltä. Hyvänä esimerkkinä toimii United States of Eurasia, joka alkaa perinteisenä Muse-balladina, kehittyy Bohemian Rhapsody-pastissiksi ja päättyy Chopinin nocturnen tunnelmiin. Koko tänä aikana biisistä ei saa juuri minkäänlaista otetta. Myös levyn päättävä kolmiosainen ”sinfonia” Exogenesis jättää helposti kylmäksi. Paisutteleva alkusoitto on yksiselitteisen haukotuttava, mutta kaksi seuraavaa osaa jo ihan nättejä klassisen pianon ja musemaisen maalailun yhdistelmiä.
Muse ei siis pystynyt vieläkään tekemään kokonaisvaltaisesti onnistunutta levyä. Kyseenalaiset klasarikokeilut tuovat liikaa epätasaisuutta, eivätkä perinteisemmän riffivetoiset biisit Uprising ja Unnatural Selection yllä aivan toivottuun ässäkategoriaan.
Ristiriitaisuudesta huolimatta The Resistancestakaan ei voi olla pitämättä. Huippuhetkinään Muse on niin energinen, herkullinen, kekseliäs ja virtuoottinen, ettei monikaan nykybändi yllä samaan. Matthew Bellamy pyrkii ilmeisesti jonkinlaiseksi musiikkimaailman Quentin Tarantinoksi, ja mikäs siinä. Olen aina valmis antamaan tukeni hyvin soitetulle, älykkäälle ja omaperäiselle stadionrockille.
On vaikea keksiä yhtyettä, jonka tuotanto aiheuttaisi yhtä ristiriitaisia tuntemuksia kuin Musen. Matthew Bellamylla on kyky tehdä biisistä kuin biisistä kuuntelukelvoton falsettilaulullaan, mutta soittopuolella trio puskee yleensä eteenpäin hyökkäysvaunun voimalla ja atomikellon tarkkuudella. Jos musiikkihistorian kovimpia kitara- ja bassoriffejä ryhdyttäisiin kartoittamaan, valloittaisivat Musen biisit luultavasti aika monta paikkaa kärkikymmeniköstä.
Uudella levyllä Musen kehitys jatkuu hyvään suuntaan: falsettia ja huonoja kertosäkeitä on vähennetty entisestään. Yhtyeen ristiriitaisuus ei ole silti kokonaan poissa, sillä nyt ärsyttävyyden tilalle levyntäytteeksi ovat astuneet tylsyys ja inkoherenssi. On vaikea sanoa, kumpi on pienempi paha. Helpompaa on pohtia, paljonko The Resistancen heikkoudet painavat vaakakupissa levyn ansioiden rinnalla.
Ansioita Musen uutukaisella kyllä riittää. Soitto on totutun tiukkaa ja taidokasta, killeririffejä putoilee tasaiseen tahtiin ja eri musiikkityyleihin viittaillaan hykerryttävän nokkelasti. Levyn kokonaissoundi on aavistuksen keveämpi kuin aiempien. Stadionrockin, metallin ja klasarin lisäksi kurotellaan entistä enemmän rytmimusiikin suuntaan.
Nimibiisissä Dom Howard pääsee irrottelemaan reippaalla diskokompilla hyvin Queen-vaikutteisessa osassa, Undisclosed Desires taas hyödyntää hiphop-tyylistä breakbeatia mukavan pop-melodian pohjana. Molemmat nousevat albumin onnistuneimpien raitojen joukkoon. Myös levyn loppupuolelta löytyvät MK Ultra ja I Belong to You ovat mukavan progeilevia teoksia, joita on siunattu upeilla riffeillä ja mieleenpainuvilla melodioilla. Tosin jälkimmäisen Saint-Saëns -lainailu ei välttämättä toimi parhaalla mahdollisella tavalla.
Tästä päästäänkin levyn heikkouksiin, jotka tuppaavat valitettavasti liittymään Matthew Bellamyn klassisen musiikin intohimoihin. Rockin ja taidemusiikin naittaminen on kunnioitettava pyrkimys, mutta The Resistancella suurin osa yrityksistä tuntuu joko päälleliimatuilta tai pitkästyttäviltä. Hyvänä esimerkkinä toimii United States of Eurasia, joka alkaa perinteisenä Muse-balladina, kehittyy Bohemian Rhapsody-pastissiksi ja päättyy Chopinin nocturnen tunnelmiin. Koko tänä aikana biisistä ei saa juuri minkäänlaista otetta. Myös levyn päättävä kolmiosainen ”sinfonia” Exogenesis jättää helposti kylmäksi. Paisutteleva alkusoitto on yksiselitteisen haukotuttava, mutta kaksi seuraavaa osaa jo ihan nättejä klassisen pianon ja musemaisen maalailun yhdistelmiä.
Muse ei siis pystynyt vieläkään tekemään kokonaisvaltaisesti onnistunutta levyä. Kyseenalaiset klasarikokeilut tuovat liikaa epätasaisuutta, eivätkä perinteisemmän riffivetoiset biisit Uprising ja Unnatural Selection yllä aivan toivottuun ässäkategoriaan.
Ristiriitaisuudesta huolimatta The Resistancestakaan ei voi olla pitämättä. Huippuhetkinään Muse on niin energinen, herkullinen, kekseliäs ja virtuoottinen, ettei monikaan nykybändi yllä samaan. Matthew Bellamy pyrkii ilmeisesti jonkinlaiseksi musiikkimaailman Quentin Tarantinoksi, ja mikäs siinä. Olen aina valmis antamaan tukeni hyvin soitetulle, älykkäälle ja omaperäiselle stadionrockille.
perjantai 18. syyskuuta 2009
Lisää popin ystävän tunnustuksia
Minun on jälleen tehtävä paljastus, joka uhkaa uskottavuuttani musiikinharrastajana: pidän Anssi Kelasta. Suomalaisesta valtavirrasta ei löydy kovin montaa artistia, jonka tekemisiä seuraisin yhtä suurella mielenkiinnolla. Ex-nummelalainen on tehnyt ihailtavan omaleimaista ja -ehtoista poppia, enkä jätä hyvää poppia kuuntelematta pelkästään yleisen mielipiteen vuoksi. Kelan kiinnostavuutta lisää sekin, että hän on maamme kovimpia kitara- ja bassovirtuooseja. Eipä olisi aikuisrokkarista uskonut!
Tänään tahdonkin ruotia hieman Anssi Kelan tuoreinta sinkkubiisiä, ja osoittaa sovitustaidon merkityksen popmusiikissa.
Kun Aamu alkoi soida radiokanavilla joskus kesällä, en lämmennyt ollenkaan. Ensivaikutelma oli pettynyt ja epäuskoinen: eikö Anssi ole yrittänytkään muuttua neljässä vuodessa? Samat melodiankuljetukset on kuultu kaikilla aiemmilla levyillä, puhumattakaan kömpelöistä, loppusointuja kammoavista sanoituksista. Tokihan tavaramerkeistä kannattaa pitää kiinni, mutta kevyt soveltaminen olisi niin ikään ihan suotavaa.
Ensivaikutelmat ovat tunnetusti petollisia. Aamun tarkempi kuuntelu pakottaa jälleen nöyrtymään tosiasioiden edessä: Anssi Kela on loistava pop-artisti, joka tietää prikulleen, mitä on tekemässä. Sanoitus- ja sävellystyyli eivät ehkä ole ottaneet suuria harppauksia, mutta sovituspuolella Kela pääsee edelleen loistamaan – ja soveltamaan urakalla. Mies käyttää rohkeasti erilaisia tyylejä Neil Young & Crazy Horsen räkäisestä rokista kasaripoppiin ja akustiseen folkiin ja palkitsee tarkkaavaisen kuuntelijan valtavalla määrällä pikku oivalluksia.
Aamu on sovituksellinen suurvoitto. Biisi liikkuu koko kestonsa ajan aivan kornin rajoilla, mutta kuin ihmeen kaupalla soitintasapaino pysyy lähes täydellisenä ja uusia, ihastuttavia koukkuja esitellään juuri oikeaan tahtiin. Tarkastellaanpa kappaletta seuraavaksi hieman lähemmin.
Aamu alkaa yksinkertaisella, mutta ihmeen tarttuvalla riffillä, joka toimii säkeistön pohjana. Se, että riffi alkaa vasta ykkösen takapotkulla tuo koko A-osaan kummasti jännitettä, ja kuulostaa kivasti 80-lukulaiselta. Taputukset kakkoselle ja neloselle ovat sitä mainitsemaani kornin rajojen koettelua, mutta sopivat hilpeään kokonaisuuteen oivasti.
Bändin lopullinen sisääntulo on niin ikään kekseliäs. Konventionaalisempi sovittaja ottaisi täyden kompin mukaan neljän kierron jälkeen, mutta Anssipa pistää meidät odottamaan vielä yhden siihen päälle. Taaskaan ei tarvittu kovin erikoista kikkailua, ja homma on heti paljon mielenkiintoisemman kuuloinen.
Täysivauhtisessa säkeistössä korvaan pistää erityisesti se, että jokin polkuharmooni tai muu ulvotin tuplaa pääriffin. Ratkaisu on aivan hervoton! Kakkoskitaran hillitty näppäily ja akustinen kitara rikastavat soundia mukavasti. Komppi on melko perus, mutta sopivan miehekäs. Kaiken kaikkiaan erittäin toimiva osa, jossa kelamaiset sanoituksetkin alkavat tuntua aika symppiksiltä.
Kertosäkeessä heitetäänkin sitten sitten astetta isompaa pop-soundia kehiin. B-osa on oikeastaan jo sävellyksenä hävyttömän tarttuva, mutta tahdon nostaa esiin kolme seikkaa, jotka tekevät siitä entistä suureellisemman ja koukuttavamman: piano, taustalaulu ja bassofillit.
Ensimmäistä tekijää ei tarvitse paljon selitellä. Mahtipontinen pianosäestys tuo yleensä biisiin kuin biisiin lisää potkua. Moni ehkä pitää ratkaisua mauttomana ja turhan pateettisena, mutta itse olen kappaleen sovittajan kanssa samaa mieltä: juuri tältä popkertsin pitää kuulostaa. Taustalaulu ja bassofillit puolestaan iskevät juuri oikeissa kohdissa ja takaavat maksimaalisen toimivuuden. Kertsikierron puolivälissä tunnelmaa kohottaa Kelan tavaramekriksi muodostunut Uuuu-stemmalaulu. Antti Karisalmen signature-juoksutuksia kuullaan useammassa kohtaa, mutta erityisesti toisen kierron ensimmäisen säkeen jälkeen mies pääsee toden teolla irti pariksi sekunniksi.
Biisi jatkuu lähes yhtä vahvana loppuun asti. Lyhyessä C-osassa on mukavan reipas tunnelma, jota kevyt tamburiini vauhdittaa. Sen jälkeinen pysähdys on ehkä hieman tarpeeton, mutta komeasti siitäkin noustaan takaisin kertsiin. Simppeli mutta intensiivinen kitarasoolo kruunaa teoksen, ja pianisti Saara Metsbergkin pääsee lopussa herkuttelemaan vähän lisää.
Kela on onnistunut jalostamaan biiseistä 1972 ja Jennifer Aniston tutut hittiainekset entistä maistuvammaksi paketiksi. Esitän lämpimimmät onnitteluni ja nautin harvinaisesta tilanteesta, jossa oikeasti hyvä biisi jää viikoiksi päähän soimaan.
Valitettavasti en pysty liittämään musiikkinäytettä analyysini tueksi, mutta video löytyy Youtubesta ja biisi soi jatkuvasti Radio Novalla, mikäli sen on tähän asti onnistunut missaamaan.
Tänään tahdonkin ruotia hieman Anssi Kelan tuoreinta sinkkubiisiä, ja osoittaa sovitustaidon merkityksen popmusiikissa.
Kun Aamu alkoi soida radiokanavilla joskus kesällä, en lämmennyt ollenkaan. Ensivaikutelma oli pettynyt ja epäuskoinen: eikö Anssi ole yrittänytkään muuttua neljässä vuodessa? Samat melodiankuljetukset on kuultu kaikilla aiemmilla levyillä, puhumattakaan kömpelöistä, loppusointuja kammoavista sanoituksista. Tokihan tavaramerkeistä kannattaa pitää kiinni, mutta kevyt soveltaminen olisi niin ikään ihan suotavaa.
Ensivaikutelmat ovat tunnetusti petollisia. Aamun tarkempi kuuntelu pakottaa jälleen nöyrtymään tosiasioiden edessä: Anssi Kela on loistava pop-artisti, joka tietää prikulleen, mitä on tekemässä. Sanoitus- ja sävellystyyli eivät ehkä ole ottaneet suuria harppauksia, mutta sovituspuolella Kela pääsee edelleen loistamaan – ja soveltamaan urakalla. Mies käyttää rohkeasti erilaisia tyylejä Neil Young & Crazy Horsen räkäisestä rokista kasaripoppiin ja akustiseen folkiin ja palkitsee tarkkaavaisen kuuntelijan valtavalla määrällä pikku oivalluksia.
Aamu on sovituksellinen suurvoitto. Biisi liikkuu koko kestonsa ajan aivan kornin rajoilla, mutta kuin ihmeen kaupalla soitintasapaino pysyy lähes täydellisenä ja uusia, ihastuttavia koukkuja esitellään juuri oikeaan tahtiin. Tarkastellaanpa kappaletta seuraavaksi hieman lähemmin.
Aamu alkaa yksinkertaisella, mutta ihmeen tarttuvalla riffillä, joka toimii säkeistön pohjana. Se, että riffi alkaa vasta ykkösen takapotkulla tuo koko A-osaan kummasti jännitettä, ja kuulostaa kivasti 80-lukulaiselta. Taputukset kakkoselle ja neloselle ovat sitä mainitsemaani kornin rajojen koettelua, mutta sopivat hilpeään kokonaisuuteen oivasti.
Bändin lopullinen sisääntulo on niin ikään kekseliäs. Konventionaalisempi sovittaja ottaisi täyden kompin mukaan neljän kierron jälkeen, mutta Anssipa pistää meidät odottamaan vielä yhden siihen päälle. Taaskaan ei tarvittu kovin erikoista kikkailua, ja homma on heti paljon mielenkiintoisemman kuuloinen.
Täysivauhtisessa säkeistössä korvaan pistää erityisesti se, että jokin polkuharmooni tai muu ulvotin tuplaa pääriffin. Ratkaisu on aivan hervoton! Kakkoskitaran hillitty näppäily ja akustinen kitara rikastavat soundia mukavasti. Komppi on melko perus, mutta sopivan miehekäs. Kaiken kaikkiaan erittäin toimiva osa, jossa kelamaiset sanoituksetkin alkavat tuntua aika symppiksiltä.
Kertosäkeessä heitetäänkin sitten sitten astetta isompaa pop-soundia kehiin. B-osa on oikeastaan jo sävellyksenä hävyttömän tarttuva, mutta tahdon nostaa esiin kolme seikkaa, jotka tekevät siitä entistä suureellisemman ja koukuttavamman: piano, taustalaulu ja bassofillit.
Ensimmäistä tekijää ei tarvitse paljon selitellä. Mahtipontinen pianosäestys tuo yleensä biisiin kuin biisiin lisää potkua. Moni ehkä pitää ratkaisua mauttomana ja turhan pateettisena, mutta itse olen kappaleen sovittajan kanssa samaa mieltä: juuri tältä popkertsin pitää kuulostaa. Taustalaulu ja bassofillit puolestaan iskevät juuri oikeissa kohdissa ja takaavat maksimaalisen toimivuuden. Kertsikierron puolivälissä tunnelmaa kohottaa Kelan tavaramekriksi muodostunut Uuuu-stemmalaulu. Antti Karisalmen signature-juoksutuksia kuullaan useammassa kohtaa, mutta erityisesti toisen kierron ensimmäisen säkeen jälkeen mies pääsee toden teolla irti pariksi sekunniksi.
Biisi jatkuu lähes yhtä vahvana loppuun asti. Lyhyessä C-osassa on mukavan reipas tunnelma, jota kevyt tamburiini vauhdittaa. Sen jälkeinen pysähdys on ehkä hieman tarpeeton, mutta komeasti siitäkin noustaan takaisin kertsiin. Simppeli mutta intensiivinen kitarasoolo kruunaa teoksen, ja pianisti Saara Metsbergkin pääsee lopussa herkuttelemaan vähän lisää.
Kela on onnistunut jalostamaan biiseistä 1972 ja Jennifer Aniston tutut hittiainekset entistä maistuvammaksi paketiksi. Esitän lämpimimmät onnitteluni ja nautin harvinaisesta tilanteesta, jossa oikeasti hyvä biisi jää viikoiksi päähän soimaan.
Valitettavasti en pysty liittämään musiikkinäytettä analyysini tueksi, mutta video löytyy Youtubesta ja biisi soi jatkuvasti Radio Novalla, mikäli sen on tähän asti onnistunut missaamaan.
tiistai 15. syyskuuta 2009
Indie-satoa Jyllannista
Ennen kuin pääsen käsiksi syksyn uuteen musiikkiin on esiteltävä vielä pari kiinnostavaa indie-bändiä Århusista. Osuin Jyllannin pääkaupunkiin sopivasti vuotuisten festarien aikaan ja pääsin kuulemaan paikallisten yhtyeiden iltaa Ridehuset-nimisellä klubilla. Kattaus oli monipuolinen ja häkellyttävän tasokas. Seuraavat porukat iskivät erityisen kovaa.
January Jaunt on hyvin nykyaikaisen kuuloinen pop-ryhmä, joka luottaa jopa hivenen postrock-tyyliseen äänimaailmaan. Tämä tarkoittaa sitä, että kitarat ovat enemmän äänivallin tuottamista kuin soittamista varten ja etenkin tremolot kovassa käytössä. Komppiosasto pitää kuitenkin huolen siitä, että postrock-hörhelöön ei jäädä leijumaan liiaksi, vaan biisit puskevat koko ajan eteenpäin. Jämäkkä rytmi, kitaravalli ja eteerinen laulu ovat ihan mukavan kuuloinen yhdistelmä. Usein kakku vielä kuorrutetaan upeilla synamelodioilla. Oheinen Try on bändin helmiä, mukavan ponnekas ja erottelevasoundinen teos. On pakko ihmetellä, että näin ammattimaisella kamalla ei breikattu isommin. Nythän January Jaunt on jo valitettavasti pistämässä pillejä lopullisesti pussiin.
Tanskasta löytyi siis hieman yllättäen reissuni paras paikallisskene. Seuraavaa Århusin-vierailua odotellessa.
January Jaunt on hyvin nykyaikaisen kuuloinen pop-ryhmä, joka luottaa jopa hivenen postrock-tyyliseen äänimaailmaan. Tämä tarkoittaa sitä, että kitarat ovat enemmän äänivallin tuottamista kuin soittamista varten ja etenkin tremolot kovassa käytössä. Komppiosasto pitää kuitenkin huolen siitä, että postrock-hörhelöön ei jäädä leijumaan liiaksi, vaan biisit puskevat koko ajan eteenpäin. Jämäkkä rytmi, kitaravalli ja eteerinen laulu ovat ihan mukavan kuuloinen yhdistelmä. Usein kakku vielä kuorrutetaan upeilla synamelodioilla. Oheinen Try on bändin helmiä, mukavan ponnekas ja erottelevasoundinen teos. On pakko ihmetellä, että näin ammattimaisella kamalla ei breikattu isommin. Nythän January Jaunt on jo valitettavasti pistämässä pillejä lopullisesti pussiin.
Siinä missä January Jaunt on/oli tiukasti kiinni uudessa pop-soundissa, vetää Striving Vines rehellisen retroilevaa kitarapoppista Franz Ferdinandin, Strokesin ja kumppaneiden hengessä. Hiton trendikästähän sekin on, mutta lähes sama olisi onnistunut jo 60-luvulla. Vines oli kokonaisuutena enemmän mieleeni helpommin lähestyttävän äänimaailman ja reippaampien biisien vuoksi. Meno oli välillä jopa häiritsevän hilpeää. Kovin omaperäisiä ideoita bändiltä ei löytynyt, mutta ei hyvä keikka aina sellaisia kaipaakaan. Striving Vinesilta on esittelyssä Too Much Wine, jonka kertsin ärsytyspotentiaali on ehkä hieman turhan korkea. Repertuaarista löytyisi monia miellyttävämpiäkin, mutta Youtube ei niitä jostain syystä tunne.
Tanskasta löytyi siis hieman yllättäen reissuni paras paikallisskene. Seuraavaa Århusin-vierailua odotellessa.
lauantai 12. syyskuuta 2009
Vielä kerran PvVmSK
Nyt on pakko kiusata lukijoita vielä kerran Varusmiessoittokunnan showbandin edesottamuksilla. Youtubeen on nimittäin tuupattu sikäli tiukkaa settiä, että kehtaa kuunnella useammankin kerran.
Tähän mennessä olen välttänyt kavereiden ja sukulaisten eksplisiittistä hehkutusta blogissani, mutta nyt on pakko nostaa hattua velipojan suoritukselle basson varressa. Pahuksen maukasta fillailua!
Ja biisihän on Tuomo Prättälän upea Don't Take it too Hard.
Tähän mennessä olen välttänyt kavereiden ja sukulaisten eksplisiittistä hehkutusta blogissani, mutta nyt on pakko nostaa hattua velipojan suoritukselle basson varressa. Pahuksen maukasta fillailua!
Ja biisihän on Tuomo Prättälän upea Don't Take it too Hard.
Koneistettu rytmiryhmä
Kesäloman aikana on ehtinyt kertyä niin paljon ajankohtaisia musiikkitapauksia, että täytyisi vähitellen siirtyä festarien maailmasta tähän päivään. Siksipä esittelenkin enää lyhyesti yhden kovan jutun Szigetistä. Päivän aikana ehdin sukeltaa myös itselleni oudompiin vesiin, nimittäin konemusiikin pariin.
Drum'n'bass-skeneä seuraaville Squarepusher, aka Tom Jenkinson, ei varmasti ole mitenkään uusi tuttavuus. Englantilainen basisti/ohjelmoija on väkertänyt biittejään jo yli 15 vuotta ja vakiinnuttanut paikkansa elektronisen musiikin kentällä. Lajiin vihkiytymättömälle Squarepusherin keikka oli melkoisen avartava kokemus.
Konemusiikista on yleensä hankala saada kiksejä kotisohvalla (poikkeuksina tietenkin Kraftwerk ja Daft Punk), mutta täyteen tupatussa klubissa tai teltassa hiukan yksitoikkoinenkin jumputus alkaa toimia. Squarepusherin vedon aikana massan tiheys tosin esti tanssimisen, mutta meno oli kovaa muutenkin. Jenkinson ja rumpali Alex Thomas sylkivät paljon nopeaa, vihaista ja taidokasta biittiä, joka vei kaikki vapaat ruumiinosat mukanaan.
Kaksikon livesoitto erottui ilahduttavasti paksun konesoundin alta ja etenkin Jenkinson yltyi jopa esittelemään basistinkykyjään. Monotonisesta sykkeestä tehdyt irtiotot kolkuttelivat jo funkin ja fuusion rajoilla. Se lämmitti suuresti tällaista soitetun musiikin ystävää.
Nyt olen kuunnellut Squarepusheria kotona, eikä fiilis ole aivan sama. Ehkä kyse on vain omasta harjaantumattomuudestani, mutta keskittyneessä kuuntelussa drum'n'bass ei vain tunnu tarpeeksi kiinnostavalta. Seuraavassa kuitenkin yksi varsin pätevä biisi, josta löytyy mallikasta bassottelua. Keikalla ei kovin montaa näinkään rauhallista pätkää kuultu.
Drum'n'bass-skeneä seuraaville Squarepusher, aka Tom Jenkinson, ei varmasti ole mitenkään uusi tuttavuus. Englantilainen basisti/ohjelmoija on väkertänyt biittejään jo yli 15 vuotta ja vakiinnuttanut paikkansa elektronisen musiikin kentällä. Lajiin vihkiytymättömälle Squarepusherin keikka oli melkoisen avartava kokemus.
Konemusiikista on yleensä hankala saada kiksejä kotisohvalla (poikkeuksina tietenkin Kraftwerk ja Daft Punk), mutta täyteen tupatussa klubissa tai teltassa hiukan yksitoikkoinenkin jumputus alkaa toimia. Squarepusherin vedon aikana massan tiheys tosin esti tanssimisen, mutta meno oli kovaa muutenkin. Jenkinson ja rumpali Alex Thomas sylkivät paljon nopeaa, vihaista ja taidokasta biittiä, joka vei kaikki vapaat ruumiinosat mukanaan.
Kaksikon livesoitto erottui ilahduttavasti paksun konesoundin alta ja etenkin Jenkinson yltyi jopa esittelemään basistinkykyjään. Monotonisesta sykkeestä tehdyt irtiotot kolkuttelivat jo funkin ja fuusion rajoilla. Se lämmitti suuresti tällaista soitetun musiikin ystävää.
Nyt olen kuunnellut Squarepusheria kotona, eikä fiilis ole aivan sama. Ehkä kyse on vain omasta harjaantumattomuudestani, mutta keskittyneessä kuuntelussa drum'n'bass ei vain tunnu tarpeeksi kiinnostavalta. Seuraavassa kuitenkin yksi varsin pätevä biisi, josta löytyy mallikasta bassottelua. Keikalla ei kovin montaa näinkään rauhallista pätkää kuultu.
tiistai 8. syyskuuta 2009
Saari täynnä herkkuja
Sziget Fesztival, su 16.8.
Luulin festarikesäni päättyneen jo Vantaalle, mutta mitä vielä; myös Budapestissa oli kärsittävä laittomat annokset väentungosta ja mutavelliä. Kaikki parin elämää suuremman bändin vuoksi. Homma oli silti kokemisen arvoinen. Vaikka lähdinkin Szigetin päätöspäivään ensisijaisesti päälavan esiintyjien vuoksi, tarjosi tämä Euroopan suurimpiin kuuluva festari paljon muutakin. Ainakin sille, joka jaksoi vaeltaa valtavaa aluetta päästä toiseen kiintoisan ohjelman perässä.
Massiivisen tarjonnan vuoksi Szigetissä joutui tekemään valintoja. Niitä oli paljon ja ne olivat kyseenalaisia. Eräs valinta oli Coldcutin vaihtaminen The Offspringiin. Tiedän, että nostalgia on syntiä, mutta myös niin pahuksen nautinnollista. Tällä kertaa yhteiskunnallisesti tiedostava elektro jäi lapsuuden suosikin jalkoihin, ja pääsin näkemään yhden kesän parhaista keikoista. Ei hassumpi vaihtokauppa.
Offspringin nykykunto oli minulle täysi arvoitus. 90-luvun huippulevyt ovat muinaishistoriaa eikä bändi ole onnistunut samanlaisessa profiilinnostossa kuin saman aikakauden lapsi Green Day. Kaikeksi onneksi vanhat temput luonnistuvat yhä. Smash ja Americana ovat sen verran kovia uuspunk-plättyjä, että niiden kansaanmenevä draivi ei yhdessä vuosikymmenessä nuupahda. Voimasointuralli oli vauhdikasta läpi keikan ja tutut whooaa-kertosäkeet saivat vanhat fanit karjumaan innosta.
Offspringin biisit on kasattu aika vähistä aineksista, mutta niiden viihdyttävyys on edelleen ykkösluokkaa. Kukapa hyväksi havaittuja sointukiertoja ja tavaramerkinomaista takapotkukomppausta lähtisi liikaa muuttelemaan. Säännöllinen nollaaminen on elintärkeää ja tunnen itseni taas hieman eheämmäksi ihmisyksilöksi saatuani pomppia All I Wantin ja The Kids Aren't Alrightin tahtiin.
Vaikka Offspring riemastuttava olikin, vei päälavan viimeinen esiintyjä Faith No More kuitenkin voiton sekä taiteellisena että viihteellisenä elämyksenä. Pojat eivät selvästi lähteneet comeback- ja jäähyväiskiertueelleen puolivaloilla, vaan heittäytyen ja kokonaisuutta tarkkaan harkiten.
Bändille ominainen viisto itseironia oli läsnä alusta asti. Mike Patton saapui lavalle sliipattuna ja punaisessa smokissa kuin paraskin italialainen elostelija. Mies voiteli yleisönsä vanhalla Peaches & Herbin soulballadilla, Reunitedilla. Duetto kosketinsoittaja Roddy Bottumin kanssa oli herkullista kuultavaa. Heti perään pamahtikin From Out Of Nowhere, kuin takeena parin tunnin raskaasta hittiputkesta. Pattonin moni-ilmeistä ääntä ja Billy Gouldin munakasta bassosoundia sai fiilistellä koko rahalla. Välillä tunnelmoitiin Commodores-laina Easyn äärellä, jotta jaksettaisiin kärsiä Midlife Crisisia. Timantinkovasta tuotannosta olisi voinut koostaa kolmituntisenkin keikan, mutta ei Kindergartenin poisjäänti silti kauaa jaksanut nakertaa.
Faith No More on niitä yhtyeitä, joille ei oikein löydy vastinetta mistään päin maailmaa. Jäljittelijöitä on toki piisannut, mutta kukaan ei ole pystynyt yhtä väkevään metallin, progen ja rytmimusiikin fuusioon kuin Patton ja kumppanit. Kesän kiertueaikataulu ja Szigetin tunnelma kertovat kestävästä suosiosta. Onneksi Kaisaniemen ja Ruisrockin laiminlyönnit tulivat paikattua, sillä tämä piti todellakin nähdä.
Szigetistä tuntuisi riittävän tarinaa vielä toisenkin annoksen verran. Ensi kerralla ruodin niitä astetta undergroundimpia akteja. Stay tuned!
Luulin festarikesäni päättyneen jo Vantaalle, mutta mitä vielä; myös Budapestissa oli kärsittävä laittomat annokset väentungosta ja mutavelliä. Kaikki parin elämää suuremman bändin vuoksi. Homma oli silti kokemisen arvoinen. Vaikka lähdinkin Szigetin päätöspäivään ensisijaisesti päälavan esiintyjien vuoksi, tarjosi tämä Euroopan suurimpiin kuuluva festari paljon muutakin. Ainakin sille, joka jaksoi vaeltaa valtavaa aluetta päästä toiseen kiintoisan ohjelman perässä.
Massiivisen tarjonnan vuoksi Szigetissä joutui tekemään valintoja. Niitä oli paljon ja ne olivat kyseenalaisia. Eräs valinta oli Coldcutin vaihtaminen The Offspringiin. Tiedän, että nostalgia on syntiä, mutta myös niin pahuksen nautinnollista. Tällä kertaa yhteiskunnallisesti tiedostava elektro jäi lapsuuden suosikin jalkoihin, ja pääsin näkemään yhden kesän parhaista keikoista. Ei hassumpi vaihtokauppa.
Offspringin nykykunto oli minulle täysi arvoitus. 90-luvun huippulevyt ovat muinaishistoriaa eikä bändi ole onnistunut samanlaisessa profiilinnostossa kuin saman aikakauden lapsi Green Day. Kaikeksi onneksi vanhat temput luonnistuvat yhä. Smash ja Americana ovat sen verran kovia uuspunk-plättyjä, että niiden kansaanmenevä draivi ei yhdessä vuosikymmenessä nuupahda. Voimasointuralli oli vauhdikasta läpi keikan ja tutut whooaa-kertosäkeet saivat vanhat fanit karjumaan innosta.
Offspringin biisit on kasattu aika vähistä aineksista, mutta niiden viihdyttävyys on edelleen ykkösluokkaa. Kukapa hyväksi havaittuja sointukiertoja ja tavaramerkinomaista takapotkukomppausta lähtisi liikaa muuttelemaan. Säännöllinen nollaaminen on elintärkeää ja tunnen itseni taas hieman eheämmäksi ihmisyksilöksi saatuani pomppia All I Wantin ja The Kids Aren't Alrightin tahtiin.
Vaikka Offspring riemastuttava olikin, vei päälavan viimeinen esiintyjä Faith No More kuitenkin voiton sekä taiteellisena että viihteellisenä elämyksenä. Pojat eivät selvästi lähteneet comeback- ja jäähyväiskiertueelleen puolivaloilla, vaan heittäytyen ja kokonaisuutta tarkkaan harkiten.
Bändille ominainen viisto itseironia oli läsnä alusta asti. Mike Patton saapui lavalle sliipattuna ja punaisessa smokissa kuin paraskin italialainen elostelija. Mies voiteli yleisönsä vanhalla Peaches & Herbin soulballadilla, Reunitedilla. Duetto kosketinsoittaja Roddy Bottumin kanssa oli herkullista kuultavaa. Heti perään pamahtikin From Out Of Nowhere, kuin takeena parin tunnin raskaasta hittiputkesta. Pattonin moni-ilmeistä ääntä ja Billy Gouldin munakasta bassosoundia sai fiilistellä koko rahalla. Välillä tunnelmoitiin Commodores-laina Easyn äärellä, jotta jaksettaisiin kärsiä Midlife Crisisia. Timantinkovasta tuotannosta olisi voinut koostaa kolmituntisenkin keikan, mutta ei Kindergartenin poisjäänti silti kauaa jaksanut nakertaa.
Faith No More on niitä yhtyeitä, joille ei oikein löydy vastinetta mistään päin maailmaa. Jäljittelijöitä on toki piisannut, mutta kukaan ei ole pystynyt yhtä väkevään metallin, progen ja rytmimusiikin fuusioon kuin Patton ja kumppanit. Kesän kiertueaikataulu ja Szigetin tunnelma kertovat kestävästä suosiosta. Onneksi Kaisaniemen ja Ruisrockin laiminlyönnit tulivat paikattua, sillä tämä piti todellakin nähdä.
Szigetistä tuntuisi riittävän tarinaa vielä toisenkin annoksen verran. Ensi kerralla ruodin niitä astetta undergroundimpia akteja. Stay tuned!
sunnuntai 6. syyskuuta 2009
Terveisiä Tonavan varrelta!
Kun musadiggari lähtee useaksi viikoksi Eurooppaan, on tuliaisina pakko tuoda vähintään kassillinen omituista paikallista musiikkia. Mielellään sellaista, jota kotimaassa ei varmasti ole kuultu. Lomani aikana en ehtinyt katsastaa niin montaa keikkaa kuin olisi ehkä pitänyt, mutta yritän säilyttää kasvoni esittelemällä erään veikeän unkarilaisen kansanmusiikkiyhtyeen.
Unkarilaiset tuntuvat pitävän paitsi omasta perinnemusastaan, myös mustalais-, romanialais-, kroatialais-, serbialais- ja kreikkalaissävelistä. Todennäköisesti nämä kaikki ovat jo vuosisatojen ajan sekoittuneet toisiinsa. Ainakin suosittu Besh o droM heittää koko Kaakkois-Euroopan musiikin samaan soppaan ja sähköistää keitoksen modernilla groovella, jossa kuuluu jopa aavistus jazzia ja funkia. Saksofonit ja paimenhuilut soivat villisti mutta sopuisasti ja osaava komppiosasto takaa tanssittavuuden sekä allekirjoittaneen mielenkiinnon. Parantumattomana basisimin ystävänä minun on ylistettävä bändin selkärankaa, Attila Herriä, joka sai lopulta nimiinsä sekä kesän 2009 parhaan soolon että herkullisimman peukuttelun palkinnot. Onneksi olkoon!
Minulla oli ilo nähdä Besh o droM peräti kahdesti keikalla. Szigetin päätöspäivänä tykästyin bändin vetoon maailmanmusalavalla ja pari päivää myöhemmin osuin budapestilaiselle ulkoilmaklubille, jossa sama porukka esiintyi. Paikallinen kontaktimme vei meidät katsomaan "hyvää folk/ska-bändiä". Yllätys oli melkoinen, mutta mieluinen. Yleisö oli molemmilla keikoilla huomattavan nuorta ja huomattavan messissä, mikä kertoo ehkä jotain musiikkikulttuurien eroista.
Seuraava biisi ei mielestäni ole Besh o droMin parhaimmistoa, mutta antaa hyvän kuvan yhtyeen groovesta ja tyylien sekoittelusta. Ja kuunnelkaa ihmeessä sitä bassoa!
Unkarilaiset tuntuvat pitävän paitsi omasta perinnemusastaan, myös mustalais-, romanialais-, kroatialais-, serbialais- ja kreikkalaissävelistä. Todennäköisesti nämä kaikki ovat jo vuosisatojen ajan sekoittuneet toisiinsa. Ainakin suosittu Besh o droM heittää koko Kaakkois-Euroopan musiikin samaan soppaan ja sähköistää keitoksen modernilla groovella, jossa kuuluu jopa aavistus jazzia ja funkia. Saksofonit ja paimenhuilut soivat villisti mutta sopuisasti ja osaava komppiosasto takaa tanssittavuuden sekä allekirjoittaneen mielenkiinnon. Parantumattomana basisimin ystävänä minun on ylistettävä bändin selkärankaa, Attila Herriä, joka sai lopulta nimiinsä sekä kesän 2009 parhaan soolon että herkullisimman peukuttelun palkinnot. Onneksi olkoon!
Minulla oli ilo nähdä Besh o droM peräti kahdesti keikalla. Szigetin päätöspäivänä tykästyin bändin vetoon maailmanmusalavalla ja pari päivää myöhemmin osuin budapestilaiselle ulkoilmaklubille, jossa sama porukka esiintyi. Paikallinen kontaktimme vei meidät katsomaan "hyvää folk/ska-bändiä". Yllätys oli melkoinen, mutta mieluinen. Yleisö oli molemmilla keikoilla huomattavan nuorta ja huomattavan messissä, mikä kertoo ehkä jotain musiikkikulttuurien eroista.
Seuraava biisi ei mielestäni ole Besh o droMin parhaimmistoa, mutta antaa hyvän kuvan yhtyeen groovesta ja tyylien sekoittelusta. Ja kuunnelkaa ihmeessä sitä bassoa!
Täytynee ehkä lähiaikoina kirjoittaa Szigetistäkin lisää - sunnuntai oli nimittäin melkoisen hyvä päivä.
sunnuntai 9. elokuuta 2009
Tauon paikka
Tyo vaatii tunnetusti huvinsa ja niinpä tämäkin blogi vetäytyy nyt ansaitulle kesälomalle. Syyskuussa homma jatkuu (toivottavasti) uusin ideoin. Olkoon elokuussa yhtä letkeä klangi kuin tässä Nicola Conten Kind of Sunshine -kappaleessa!
perjantai 7. elokuuta 2009
Jokavuotinen riesa
Kesäbiisi on instituutio. ”Viralliset” kesäbiisit ovat pääsääntöisesti rasittavia renkutuksia, joihin muodostuu merkillinen viha-rakkaussuhde. Onneksi aina voi valita myös ihka omia suvisuosikkejaan. Muun muassa näitä kappaleita olen tänä kesänä joutunut kuuntelemaan toistuvasti.
Scandinavian Music Group – Huutelen pimeään
SMG:n hilpeimpiä ralleja. Tämä kappale täytyy ehdottomasti yhyttää livenä. Vasta silloin pääsee todella nauttimaan leikkisästä kupukompista ja herkullisista bassofilleistä. Kyllähän nämä Kaspianmeren-terveiset jonkinlaista kaukokaipuutakin synnyttävät.
Jos keikkaa ei ole tiedossa lähiaikoina, niin vielä on aikaa tunnustella Ilosaaren meininkiä. Kohdasta 11:20 lähtee.
Osmo Ikonen – Diary
Tuomon serkku kuulostaa levyllä luvattoman pliisulta, mutta biisit noudattavat popin parhaita hittikaavoja. Niillä ei yleensä mennä metsään. Diary on sopivasti soulahtavaa biitsi- ja ajelumusaa, jonka kesäisyyttä sanoituksen teiniromantiikka ei ainakaan heikennä.
Raphael Saadiq – 100 Yard Dash
Saadiqilta voisi valita listalle lähes minkä biisin tahansa, mutta ehkä 100 Yard Dash on jäänyt tiukimmin pääkoppaan. Kun mukana on yksikin näin hyvä riffi, ei kappaleen tarvitse enää erityisesti mennä mihinkään.
Anna Puu – C’est la vie
Anna Puun debyytti on epäilemättä paras Idols-levy tähän mennessä. Singlelohkaisu C’est la vie on soinut radiossa jatkuvasti, mutta kertaakaan ei ole tarvinnut vaihtaa kanavaa kesken kaiken. Konstailematon soundi, yksinkertaisen nerokas intro, Annan duffymainen nasaali, samastuttava sanoitus... Tässä kesähitissä on kaikki kohdallaan.
Haloo Helsinki! – Mun sydän sanoo niin
Minulla on muutamia hyvin valonarkoja musiikkimieltymyksiä. Eräs näistä epäsovinnaisista ihastuksistani on pop-punk. Ymmärrätte varmaan, että kun Suomesta ponnistaa ehta Paramore-kopio, niin on sitä nyt vähän diggailtava. Mun sydän sanoo niin on loppujen lopuksi aika tavanomainen voimasointurypistys, mutta hei, se on sentään kesäkumibiisi!
Leroy Hutson – Lucky Fellow
Tämä soul-helmi on ikuinen kesäbiisi. Sen aurinkoisuus on täysin lyömätöntä. Sukeltakaa lämpimään grooveen, mutta varokaa kutevia henkilöitä!
Scandinavian Music Group – Huutelen pimeään
SMG:n hilpeimpiä ralleja. Tämä kappale täytyy ehdottomasti yhyttää livenä. Vasta silloin pääsee todella nauttimaan leikkisästä kupukompista ja herkullisista bassofilleistä. Kyllähän nämä Kaspianmeren-terveiset jonkinlaista kaukokaipuutakin synnyttävät.
Jos keikkaa ei ole tiedossa lähiaikoina, niin vielä on aikaa tunnustella Ilosaaren meininkiä. Kohdasta 11:20 lähtee.
Osmo Ikonen – Diary
Tuomon serkku kuulostaa levyllä luvattoman pliisulta, mutta biisit noudattavat popin parhaita hittikaavoja. Niillä ei yleensä mennä metsään. Diary on sopivasti soulahtavaa biitsi- ja ajelumusaa, jonka kesäisyyttä sanoituksen teiniromantiikka ei ainakaan heikennä.
Raphael Saadiq – 100 Yard Dash
Saadiqilta voisi valita listalle lähes minkä biisin tahansa, mutta ehkä 100 Yard Dash on jäänyt tiukimmin pääkoppaan. Kun mukana on yksikin näin hyvä riffi, ei kappaleen tarvitse enää erityisesti mennä mihinkään.
Anna Puu – C’est la vie
Anna Puun debyytti on epäilemättä paras Idols-levy tähän mennessä. Singlelohkaisu C’est la vie on soinut radiossa jatkuvasti, mutta kertaakaan ei ole tarvinnut vaihtaa kanavaa kesken kaiken. Konstailematon soundi, yksinkertaisen nerokas intro, Annan duffymainen nasaali, samastuttava sanoitus... Tässä kesähitissä on kaikki kohdallaan.
Haloo Helsinki! – Mun sydän sanoo niin
Minulla on muutamia hyvin valonarkoja musiikkimieltymyksiä. Eräs näistä epäsovinnaisista ihastuksistani on pop-punk. Ymmärrätte varmaan, että kun Suomesta ponnistaa ehta Paramore-kopio, niin on sitä nyt vähän diggailtava. Mun sydän sanoo niin on loppujen lopuksi aika tavanomainen voimasointurypistys, mutta hei, se on sentään kesäkumibiisi!
Leroy Hutson – Lucky Fellow
Tämä soul-helmi on ikuinen kesäbiisi. Sen aurinkoisuus on täysin lyömätöntä. Sukeltakaa lämpimään grooveen, mutta varokaa kutevia henkilöitä!
keskiviikko 5. elokuuta 2009
Poppi piristää päivää
Ankkarock 1.8.2009
En tunnu saavan tarpeekseni tämän kesän musiikkitapahtumista. Viime viikonloppuna oli taas lähdettävä katsastamaan erästä nostalgista suosikkia. Vakuutuin samalla siitä, että onnistuneeseen suveen kuuluu ainakin yksi hyvän mielen suomipop-päivä.
Ankkarockissa oli tänä vuonna kaksi pakko nähdä -tason bändiä: Tehosekoitin ja TV on the Radio. Kumpaakaan en ollut aiemmin elävänä nähnyt. Harvinaisen herkullinen tilanne suomalaisilla festareilla, mutta tällä kertaa en voinut saada molempia. Valitsin siis rationaalisesti sen yhtyeen, jota olen diggaillut pidempään, ja joka kaiken lisäksi on ”lopullisella jäähyväiskiertueella”. Eikä Tehiksen järjestämään yhteishuutotilaisuuteen todellakaan tarvinnut pettyä.
Tehosekoitin on yksi parhaista jutuista, mitä suomalaiselle musiikille 90-luvulla tapahtui. Itse löysin bändin valitettavan myöhäisessä vaiheessa. Olin leimannut sen jonkinlaiseksi Apulannan retroserkuksi ja siksi päästänyt suurimman osan poikien touhuista ohi korvien. Ennakkoluuloni karisivat vasta, kun minulle pakkosyötettiin Golden Greats -kokoelmalevyä eräällä automatkalla. Tehosekoitin ei ollutkaan yllätyksetön roketiroll-bändi, kuten olin luullut, vaan se oli myöhemmällä iällään siirtynyt hienostuneeseen, hiukan vanhanaikaiseen poppiin. Viimeistään kokoelman kakkosraita, Maailma on sun, sai minut totaalisesti koukkuun rikkaalla sovituksellaan. Piano ja viulu nivoutuivat täydellisesti yhteen höttöromanttisen tunnelman kanssa.
Korsossa Tehosekoittimen äänimaisema ei ollut yhtä hienostunut. Soundi pääsi puuroutumaan aika pahastikin. Jouduin kerrankin unohtamaan soittajien yksilösuoritusten seuraamisen. Oli ihan virkistävää keskittyä kerrankin musiikin kokonaisuuteen ja laulaa itselleen kunnon viskibasso seuraavaksi päiväksi. Yhteislaulutilaisuutena keikka olikin kesän paras. Pakko päästä pois, Asfaltti polttaa, Valonkantaja ja muut unohtumattomat rallit irrottivat yleisöstä kivasti meteliä. Tunnelmaa kohotti myös Tehosekoittimen tasokas lavariehunta. Siinä bändi voi edelleen näyttää esimerkkiä muille rock-henkeä tavoitteleville. Kevyt tyriminen annetaan tässäkin konseptissa anteeksi, kun biisit ja show on tehty taidokkaasti.
Jos Tehosekoitin täytti odotukseni, niin iltapäivällä esiintynyt Scandinavian Music Group ylitti ne kirkkaasti. Yhtyeen kahta edellistä levyähän on kiitelty vuolaasti oman soundin löytämisestä. Minun korvaani ne ovat kuulostaneet vähän turhan leijailevilta, vaikka sävellykset toki nättejä ovatkin. Ankkarockissa SMG muistutti, että live on jotain aivan muuta kuin levy. Jälleen kerran joudun kumartamaan komppiosaston suuntaan. En kerta kaikkiaan pysty vastustamaan hyväntuulista, tarttuvaa poppia, joka rullaa vaivattomasti ja pursuaa pieniä koukkuja. Jos alkaa tuntua, että nyt vähän junnaa, niin Antti Lehtinen livauttaa väliin röyhkeän hirviöfillin, ja taas hymyilyttää.
SMG:n uusi soundi ihastutti myös. On varmaan jonkinasteinen urotyö tehdä kantrista kiinnostavaa. Lap steelin ja banjon käyttö tuo biiseihin kiireetöntä rajaseutujen tunnelmaa. Näin minä vihellän matkallani kuulostaa jo aivan Johnny Cashilta. Kun popimmat vanhat biisit sopivat hyvin tuoreempien rinnalle ja Terhi Kokkosen huolettomat sanoituksetkin olivat oikeastaan aika sympaattisia, voi keikkaa pitää lähes napakymppinä. Taas yksi yhtye, jonka löydän aivan jälkijunassa.
SMG jätti syvemmätkin jälkensä: Casablanca ja Huutelen pimeään soivat edelleen päässäni ja sekoittuvat iloisesti toisiinsa. Niiden kertosäkeistä löytyy ainakin yksi yhteinen nimittäjä. Kirottu Anssi Växby ja hänen pirteäntarttuva bassonpomputtelunsa!
Suomipop-päivän täydensivät Maija Vilkkumaa ja Egotrippi. Edellinen oli ihan kiva, jälkimmäinen tosi jees!
En tunnu saavan tarpeekseni tämän kesän musiikkitapahtumista. Viime viikonloppuna oli taas lähdettävä katsastamaan erästä nostalgista suosikkia. Vakuutuin samalla siitä, että onnistuneeseen suveen kuuluu ainakin yksi hyvän mielen suomipop-päivä.
Ankkarockissa oli tänä vuonna kaksi pakko nähdä -tason bändiä: Tehosekoitin ja TV on the Radio. Kumpaakaan en ollut aiemmin elävänä nähnyt. Harvinaisen herkullinen tilanne suomalaisilla festareilla, mutta tällä kertaa en voinut saada molempia. Valitsin siis rationaalisesti sen yhtyeen, jota olen diggaillut pidempään, ja joka kaiken lisäksi on ”lopullisella jäähyväiskiertueella”. Eikä Tehiksen järjestämään yhteishuutotilaisuuteen todellakaan tarvinnut pettyä.
Tehosekoitin on yksi parhaista jutuista, mitä suomalaiselle musiikille 90-luvulla tapahtui. Itse löysin bändin valitettavan myöhäisessä vaiheessa. Olin leimannut sen jonkinlaiseksi Apulannan retroserkuksi ja siksi päästänyt suurimman osan poikien touhuista ohi korvien. Ennakkoluuloni karisivat vasta, kun minulle pakkosyötettiin Golden Greats -kokoelmalevyä eräällä automatkalla. Tehosekoitin ei ollutkaan yllätyksetön roketiroll-bändi, kuten olin luullut, vaan se oli myöhemmällä iällään siirtynyt hienostuneeseen, hiukan vanhanaikaiseen poppiin. Viimeistään kokoelman kakkosraita, Maailma on sun, sai minut totaalisesti koukkuun rikkaalla sovituksellaan. Piano ja viulu nivoutuivat täydellisesti yhteen höttöromanttisen tunnelman kanssa.
Korsossa Tehosekoittimen äänimaisema ei ollut yhtä hienostunut. Soundi pääsi puuroutumaan aika pahastikin. Jouduin kerrankin unohtamaan soittajien yksilösuoritusten seuraamisen. Oli ihan virkistävää keskittyä kerrankin musiikin kokonaisuuteen ja laulaa itselleen kunnon viskibasso seuraavaksi päiväksi. Yhteislaulutilaisuutena keikka olikin kesän paras. Pakko päästä pois, Asfaltti polttaa, Valonkantaja ja muut unohtumattomat rallit irrottivat yleisöstä kivasti meteliä. Tunnelmaa kohotti myös Tehosekoittimen tasokas lavariehunta. Siinä bändi voi edelleen näyttää esimerkkiä muille rock-henkeä tavoitteleville. Kevyt tyriminen annetaan tässäkin konseptissa anteeksi, kun biisit ja show on tehty taidokkaasti.
Jos Tehosekoitin täytti odotukseni, niin iltapäivällä esiintynyt Scandinavian Music Group ylitti ne kirkkaasti. Yhtyeen kahta edellistä levyähän on kiitelty vuolaasti oman soundin löytämisestä. Minun korvaani ne ovat kuulostaneet vähän turhan leijailevilta, vaikka sävellykset toki nättejä ovatkin. Ankkarockissa SMG muistutti, että live on jotain aivan muuta kuin levy. Jälleen kerran joudun kumartamaan komppiosaston suuntaan. En kerta kaikkiaan pysty vastustamaan hyväntuulista, tarttuvaa poppia, joka rullaa vaivattomasti ja pursuaa pieniä koukkuja. Jos alkaa tuntua, että nyt vähän junnaa, niin Antti Lehtinen livauttaa väliin röyhkeän hirviöfillin, ja taas hymyilyttää.
SMG:n uusi soundi ihastutti myös. On varmaan jonkinasteinen urotyö tehdä kantrista kiinnostavaa. Lap steelin ja banjon käyttö tuo biiseihin kiireetöntä rajaseutujen tunnelmaa. Näin minä vihellän matkallani kuulostaa jo aivan Johnny Cashilta. Kun popimmat vanhat biisit sopivat hyvin tuoreempien rinnalle ja Terhi Kokkosen huolettomat sanoituksetkin olivat oikeastaan aika sympaattisia, voi keikkaa pitää lähes napakymppinä. Taas yksi yhtye, jonka löydän aivan jälkijunassa.
SMG jätti syvemmätkin jälkensä: Casablanca ja Huutelen pimeään soivat edelleen päässäni ja sekoittuvat iloisesti toisiinsa. Niiden kertosäkeistä löytyy ainakin yksi yhteinen nimittäjä. Kirottu Anssi Växby ja hänen pirteäntarttuva bassonpomputtelunsa!
Suomipop-päivän täydensivät Maija Vilkkumaa ja Egotrippi. Edellinen oli ihan kiva, jälkimmäinen tosi jees!
maanantai 27. heinäkuuta 2009
Ihmisiä ovat metallimiehetkin
Mistä tiedät, että Lars Ulrich on ovesi takana?
-Hän kiilaa koputtaessaan.
Tanskalaisten rumpalien teemapäivät jatkuvat. Vain viikko Stefan Pasborgin jälkeen Poriin saapui huomattavasti nimekkäämpi mutta myös suurpiirteisempi patteristi, Lars Ulrich. Mukana seurasi nostalgianhuuruisia muistoja teinivuosilta.
Metallica on erikoislaatuinen yhtye, muutenkin kuin valtavan suosionsa kannalta. Sen jäsenten soittotaidot nimittäin kyseenalaistetaan ankarammin kuin minkään muun vakiintuneen maailmantähden. Kirk Hammetin töpeksintä sooloissa ja Lars Ulrichin yleishutilointi ovat aina erityisessä syynissä. Ja usein täysin oikeutetusti. Onhan se hieman kummallista, että maailman suurimman metalliyhtyeen soolokitaristi tekee helppoja näppäilyvirheitä ja rumpali kiirehtii filleissä eikä pysty edes säilyttämään tempoa kompin vaihtuessa.
Soittopuolen epätarkkuus on nostettu esiin lähes jokaisessa Sonisphere-keikan arvostelussa. Heti seuraavassa lauseessa muistetaan kuitenkin mainita, että kokonaisuutena Metallican keikka potki helkkarin kovaa. Toisinajattelija sisälläni protestoi, mutta joudun olemaan täysin samaa mieltä muiden arvostelijoiden kanssa: Metallica oli mieletön elämys, jälleen kerran.
Lahjattomat sählääjät eivät yleensä myy 100 miljoonaa levyä maailmanlaajuisesti. Metallica häviää monelle yhtyeelle livetiukkuudessa, mutta se sovittaa saman tien syntinsä lavakarismallaan ja biisimateriaalin ylittämättömällä laadulla. Blackenedin, Batteryn ja Master of Puppetsin vimmaiset thrash-riffit eivät ole menettäneet tehoaan vuosien saatossa. Paikoin progressiivisiksikin yltyvät kappalerakenteet ovat niin ikään palkitsevaa kuunneltavaa. Fade to Blackin soolon alkutahdit kuuluvat musiikin historian merkkihetkiin. Näitä biisejä diggailtiin varmaan aikoinaan siksi, että niin tekivät kaikki, mutta ne myös nostivat ihokarvat pystyyn.
Metallica esiintyi myös Porissa kylmien väreiden arvoisesti. James Hetfield on harmaantunut, mutta taitaa edelleen downpickingin ja yleisön huudatuksen. Kirjurinluodolla 60 000 henkeä vastasi kiitettävästi. Vaikka onkin hieman surullista kuulla, kuinka Lars Ulrich huitoo tärkeät iskut aivan pihalla timestä, on miehen riehumista hauska seurata. Ulrich on fiiliskannuttajien aatelia ja ihailtavan innokas fillaaja. Hänen tavaramerkkinsä, half tempo -kompit, tomimyrkytykset ja crashien hakkaaminen kakkoselle ja neloselle erottuvat kauas. Ilman niitä ja Kirk Hammetin hapuilevia wah-sooloja Metallica ei olisi Metallica. Se on varmaan sitä inhimillisyyttä ja aitoutta, jota monet kaipaavat teknisyyden tilalle. Minä olin ainakin täysin myyty, vaikka aktiiviset Metallica-vuodet ovatkin jo takanapäin.
-Hän kiilaa koputtaessaan.
Tanskalaisten rumpalien teemapäivät jatkuvat. Vain viikko Stefan Pasborgin jälkeen Poriin saapui huomattavasti nimekkäämpi mutta myös suurpiirteisempi patteristi, Lars Ulrich. Mukana seurasi nostalgianhuuruisia muistoja teinivuosilta.
Metallica on erikoislaatuinen yhtye, muutenkin kuin valtavan suosionsa kannalta. Sen jäsenten soittotaidot nimittäin kyseenalaistetaan ankarammin kuin minkään muun vakiintuneen maailmantähden. Kirk Hammetin töpeksintä sooloissa ja Lars Ulrichin yleishutilointi ovat aina erityisessä syynissä. Ja usein täysin oikeutetusti. Onhan se hieman kummallista, että maailman suurimman metalliyhtyeen soolokitaristi tekee helppoja näppäilyvirheitä ja rumpali kiirehtii filleissä eikä pysty edes säilyttämään tempoa kompin vaihtuessa.
Soittopuolen epätarkkuus on nostettu esiin lähes jokaisessa Sonisphere-keikan arvostelussa. Heti seuraavassa lauseessa muistetaan kuitenkin mainita, että kokonaisuutena Metallican keikka potki helkkarin kovaa. Toisinajattelija sisälläni protestoi, mutta joudun olemaan täysin samaa mieltä muiden arvostelijoiden kanssa: Metallica oli mieletön elämys, jälleen kerran.
Lahjattomat sählääjät eivät yleensä myy 100 miljoonaa levyä maailmanlaajuisesti. Metallica häviää monelle yhtyeelle livetiukkuudessa, mutta se sovittaa saman tien syntinsä lavakarismallaan ja biisimateriaalin ylittämättömällä laadulla. Blackenedin, Batteryn ja Master of Puppetsin vimmaiset thrash-riffit eivät ole menettäneet tehoaan vuosien saatossa. Paikoin progressiivisiksikin yltyvät kappalerakenteet ovat niin ikään palkitsevaa kuunneltavaa. Fade to Blackin soolon alkutahdit kuuluvat musiikin historian merkkihetkiin. Näitä biisejä diggailtiin varmaan aikoinaan siksi, että niin tekivät kaikki, mutta ne myös nostivat ihokarvat pystyyn.
Metallica esiintyi myös Porissa kylmien väreiden arvoisesti. James Hetfield on harmaantunut, mutta taitaa edelleen downpickingin ja yleisön huudatuksen. Kirjurinluodolla 60 000 henkeä vastasi kiitettävästi. Vaikka onkin hieman surullista kuulla, kuinka Lars Ulrich huitoo tärkeät iskut aivan pihalla timestä, on miehen riehumista hauska seurata. Ulrich on fiiliskannuttajien aatelia ja ihailtavan innokas fillaaja. Hänen tavaramerkkinsä, half tempo -kompit, tomimyrkytykset ja crashien hakkaaminen kakkoselle ja neloselle erottuvat kauas. Ilman niitä ja Kirk Hammetin hapuilevia wah-sooloja Metallica ei olisi Metallica. Se on varmaan sitä inhimillisyyttä ja aitoutta, jota monet kaipaavat teknisyyden tilalle. Minä olin ainakin täysin myyty, vaikka aktiiviset Metallica-vuodet ovatkin jo takanapäin.
tiistai 21. heinäkuuta 2009
Innovaation voitto perinteestä
Jazzin parissa jatketaan vielä yhden entryn verran. Lauantaipäivältä löytyi ainakin kaksi mainitsemisen arvoista aktia. Molemmat antoivat aihetta pohtia, mitä oikeastaan odotan musiikilta. Vaikka korostan usein sitä, että innovatiivisuus ei ole mikään itseisarvo, otti kokeilevuus tällä kertaa selkävoiton genreuskollisuudesta.
Brian Setzer Orchestra, Kirjurinluoto, 18.7.
Uumoilin jo ennen jazzeja, että en ole otollisinta maaperää Brian Setzerin rokkikukkoilulle. En ole koskaan kuunnellut rockabilly-musiikkia systemaattisesti ja minulla on tiettyjä ennakkoluuloja koko genreä ja siihen liittyvää fiftarikulttuuria kohtaan. Päätin kuitenkin antaa legendalle mahdollisuuden; ehkä iso bändi ja vauhdikas show saisivat unohtamaan materiaalin yksipuolisuuden. Valitettavasti Setzer ryssi saumansa totaalisesti soittamalla 90 minuuttia kliseistä rokkenrollipötköä. Tilaisuus oli pitkästyttävin miesmuistiin. Tätä ei varmaan missään tapauksessa kannattaisi huudella julkisesti.
Älkää käsittäkö väärin; perinteiseen blueskaavaan pohjautuva rock ’n’ roll on sinällään kelpo musaa, joka pieninä annoksina sopii tanssittavaksi tunnelmankohottajaksi. Mitta täyttyy kuitenkin nopeasti, koska tempo on joka biisissä kutakuinkin sama, erilaisia komppivaihtoehtoja noin kolme kappaletta ja breikitkin aina samoissa paikoissa. Kokoillan keikalla tylsistyminen ei ole mitenkään vältettävissä.
Oli Setzerin esiintymisessä paljon hyvääkin. Show-meininki, puhallinsektio ja jämpti rumpali. Heti kärkeen tuutattu Batman-tunnari nosti odotukset kattoon, mutta arki koitti nopeasti. Näissä tapauksissa vikaa pitäisi etsiä ensin kuuntelijasta, mutta minkäs minä sille voin, jos kappaleet kuulostavat aivan samanlaisilta. Toisaalta, en yleensä jaksa kuunnella bluesiakaan yhtä settiä pidempään, ellei kitaristi ole todellinen tekijämies. Tällä kertaa sekään osasto ei aivan vakuuttanut. Voin sentään lohduttautua sillä, että muut 15 000 katsojaa saivat lauantaina tasan sitä, mitä olivat tulleet hakemaankin.
Stefan Pasborg’s Odessa 5, Ultra Music Nights, 18.7.
Setzerin lopetettua minun oli pakko saada shuffle-kompit jotenkin ulos päästäni. Lähdin siis rauhoittumaan jazzien salaperäisimmälle iltaklubille, Ultra Music Nightsiin Puuvillatehtaalle. Siellä kokoontuvat vuosittain kaiken maailman free-hörhöt ja muut kokeelliset kolistelijat. Aina pieni riskivalinta meikäläiselle, jota ei niinkutsuttu atonaalinen paska hirveästi kiinnosta.
Tällä kertaa Ultra-vierailuni osui kuitenkin nappiin. Tanskalaisen Stefan Pasborgin Odessa 5 -yhtye ampui sellaisen täyslaidallisen progeilevaa kansanmusiikkijatsia, että korvat soivat vieläkin. Atonaaliset introt ja väliosatkin olivat nyt pelkästään hyvää viihdettä. Bändin neljä puhaltajaa ja vieraileva trumpetisti Kalevi Louhivuori rakensivat toinen toistaan upeampia melodiakudelmia ja rumpali Pasborg antoi hommalle vahvan selkärangan. Julkeaa komppausta kupuun ja pitelemättömiä tomivyörytyksiä, niistä on tämän kaverin groove tehty. Taitavia rumpaleita kiitellään usein musikaalisuudesta tietämättä täysin, mitä sanalla edes tarkoitetaan. Pasborgin kohdalla käsite on kuitenkin paikallaan, sen verran melodisesti mies kannujaan ja lehmänkellojaan naputteli.
Odessa 5 muistutti myös siitä, että matalien taajuuksien tuottamiseen ei tarvita aina basistia. Sousafonisti Jakob Munckilta irtosi niin perinteinen walking bass kuin veikeät balkanilaisrytmitkin, ja takuulla erottuvalla soundilla.
Hengästyttävän keikan loppupuolella bändi soitti vielä kaksi medleytä, jotka oli omistettu jazzin rakastetuimmille toisinajattelijoille, Charles Mingusille ja Ornette Colemanille. Avantgardistien vaikutus kuului myös Pasborgin omissa kappaleissa, jotka eivät vielä yllä aivan samaan nerokkuuteen. Tanskalainen hyppäsi kuitenkin omissa kirjoissani tämän hetken kiinnostavimpien rumpaleiden kastiin, joten hänen tekemisiään täytynee alkaa seurata tarkemmin.
Brian Setzer Orchestra, Kirjurinluoto, 18.7.
Uumoilin jo ennen jazzeja, että en ole otollisinta maaperää Brian Setzerin rokkikukkoilulle. En ole koskaan kuunnellut rockabilly-musiikkia systemaattisesti ja minulla on tiettyjä ennakkoluuloja koko genreä ja siihen liittyvää fiftarikulttuuria kohtaan. Päätin kuitenkin antaa legendalle mahdollisuuden; ehkä iso bändi ja vauhdikas show saisivat unohtamaan materiaalin yksipuolisuuden. Valitettavasti Setzer ryssi saumansa totaalisesti soittamalla 90 minuuttia kliseistä rokkenrollipötköä. Tilaisuus oli pitkästyttävin miesmuistiin. Tätä ei varmaan missään tapauksessa kannattaisi huudella julkisesti.
Älkää käsittäkö väärin; perinteiseen blueskaavaan pohjautuva rock ’n’ roll on sinällään kelpo musaa, joka pieninä annoksina sopii tanssittavaksi tunnelmankohottajaksi. Mitta täyttyy kuitenkin nopeasti, koska tempo on joka biisissä kutakuinkin sama, erilaisia komppivaihtoehtoja noin kolme kappaletta ja breikitkin aina samoissa paikoissa. Kokoillan keikalla tylsistyminen ei ole mitenkään vältettävissä.
Oli Setzerin esiintymisessä paljon hyvääkin. Show-meininki, puhallinsektio ja jämpti rumpali. Heti kärkeen tuutattu Batman-tunnari nosti odotukset kattoon, mutta arki koitti nopeasti. Näissä tapauksissa vikaa pitäisi etsiä ensin kuuntelijasta, mutta minkäs minä sille voin, jos kappaleet kuulostavat aivan samanlaisilta. Toisaalta, en yleensä jaksa kuunnella bluesiakaan yhtä settiä pidempään, ellei kitaristi ole todellinen tekijämies. Tällä kertaa sekään osasto ei aivan vakuuttanut. Voin sentään lohduttautua sillä, että muut 15 000 katsojaa saivat lauantaina tasan sitä, mitä olivat tulleet hakemaankin.
Stefan Pasborg’s Odessa 5, Ultra Music Nights, 18.7.
Setzerin lopetettua minun oli pakko saada shuffle-kompit jotenkin ulos päästäni. Lähdin siis rauhoittumaan jazzien salaperäisimmälle iltaklubille, Ultra Music Nightsiin Puuvillatehtaalle. Siellä kokoontuvat vuosittain kaiken maailman free-hörhöt ja muut kokeelliset kolistelijat. Aina pieni riskivalinta meikäläiselle, jota ei niinkutsuttu atonaalinen paska hirveästi kiinnosta.
Tällä kertaa Ultra-vierailuni osui kuitenkin nappiin. Tanskalaisen Stefan Pasborgin Odessa 5 -yhtye ampui sellaisen täyslaidallisen progeilevaa kansanmusiikkijatsia, että korvat soivat vieläkin. Atonaaliset introt ja väliosatkin olivat nyt pelkästään hyvää viihdettä. Bändin neljä puhaltajaa ja vieraileva trumpetisti Kalevi Louhivuori rakensivat toinen toistaan upeampia melodiakudelmia ja rumpali Pasborg antoi hommalle vahvan selkärangan. Julkeaa komppausta kupuun ja pitelemättömiä tomivyörytyksiä, niistä on tämän kaverin groove tehty. Taitavia rumpaleita kiitellään usein musikaalisuudesta tietämättä täysin, mitä sanalla edes tarkoitetaan. Pasborgin kohdalla käsite on kuitenkin paikallaan, sen verran melodisesti mies kannujaan ja lehmänkellojaan naputteli.
Odessa 5 muistutti myös siitä, että matalien taajuuksien tuottamiseen ei tarvita aina basistia. Sousafonisti Jakob Munckilta irtosi niin perinteinen walking bass kuin veikeät balkanilaisrytmitkin, ja takuulla erottuvalla soundilla.
Hengästyttävän keikan loppupuolella bändi soitti vielä kaksi medleytä, jotka oli omistettu jazzin rakastetuimmille toisinajattelijoille, Charles Mingusille ja Ornette Colemanille. Avantgardistien vaikutus kuului myös Pasborgin omissa kappaleissa, jotka eivät vielä yllä aivan samaan nerokkuuteen. Tanskalainen hyppäsi kuitenkin omissa kirjoissani tämän hetken kiinnostavimpien rumpaleiden kastiin, joten hänen tekemisiään täytynee alkaa seurata tarkemmin.
maanantai 20. heinäkuuta 2009
Soulin uusi tuleminen
Kuten odottaa saattoi, reaaliaikainen tilanneseuranta oli pakko unohtaa jazzien jälkipuoliskolla. Tässä kuitenkin yhteenvetoa parista tilaisuudesta, joita ehdin loppuviikosta katsastaa. Tämän vuoden festarista tuli oikeastaan melkoinen Pori Soul.
Kirjurinluoto, to 16.7.
Kirjurinluodon perinteinen nuorisopäivä osui tänä vuonna torstaille. Kauden hittiartistit houkuttelivat paikalle arviolta 17 000 katsojaa ja tarjoilivat joukolle oikein menevää soul-musiikkia. Retrosouliksi ne sitä väittävät, ehkä erotuksena neo-souliin tai R&B:hen. Kuinka vain, olen pelkästään iloinen, että vanhakantainen soul on palannut näyttävästi hittilistoille ja suurille areenoille.
Päivän sielukkaimman esiintyjän titteli meni kirkkaasti Raphael Saadiqille. Kypsällä iällä starbaksi heittäytynyt mies hoiti homman vastustamattomalla karismalla. Eläväinen artisti hurmasi paitsi laulullaan, myös kitaran- ja bassonsoitollaan. Suurimmat hittibiisit kajahtivat heti kärkeen, mutta herkkuja piisasi loppuun asti. Nautinnon takasi Saadiqin osaava bändi, joka intoutui jopa hurjiin hard rock -rypistyksiin. 70-luvun tyyliin, totta kai.
Keikan loppupuolella intensiteetti uhkasi hiukan hiipua yleisönhuudatukseen ja looppina veivattuun grooveen. Silti Raphael Saadiq toi luodolle parasta meininkiä pitkään aikaan. Soul on ihan kivaa taustamusiikkia, mutta sen arvo punnitaan vasta, kun päästään tositoimiin. Tämä soul-veli läpäisi testin kirkkaasti.
Lisää uusvanhaa soulia esitti debyyttilevyllään huikean suosion saavuttanut Duffy. Walesin tyttönen veti tarkkaan puntaroidun keikan, joka ei liikuttanut ahteria aivan samalla voimalla kuin Saadiqin esitys. Biisit ovat toki loistavia ja tyylilleen uskollisia, mutta lisää rosoa niihin kaivattaisiin. Duffyn persoonallinen, nariseva ääni ei aivan riitä, kun bändikin pysyi niin tiukasti ruodussa. Mutta oli se silti komea kuulla Warwick Avenue ja Mercy ihan elävinä. Kyllä ne ison rahan säveltäjätkin aina välillä kehittävät pahuksen makoisan kuuloisia trendejä.
Otava Factory, pe 17.7.
Otavassa oli tänä vuonna teemana Motown, tuo rytmimusiikkia julkaisseista levy-yhtiöistä groovyin. Paikalle oli rahdattu esimerkiksi iäkkäistä Motown-veteraaneista koostuva Jr Walker’s Allstar Band. Tuollaisilta seitsemääkymppiä lähenteleviltä sediltä on yleensä lupa odottaa vähän väsähtänyttä menoa, mutta yllättäen joukkio svengasi kuin mikä. Lauteilla oli kenties paras koskaan näkemäni bilebändi.
Mitä tahansa soundia on suhteellisen helppo jäljitellä, mutta alkuperäistä on lähes mahdoton tavoittaa kokonaisuudessaan. Soulissa meno tuntuu heti kertaluokkaa aidommalta, jos muusikot ovat tummahipiäisiä. Jotenkin rumpalin touhu vaikuttaa luontevammalta ja basistikin saa ruimakamman pörinän aikaiseksi huippurennolla sormityöskentelyllään. Monet muutkin kuriositeetit olivat kohdallaan Motown-miesten soittaessa hittikimaraansa läpi. Marvin Gayen, Smokey Robinsonin ja The Supremesin biisit vedettiin hurjalla pappaenergialla ja hilpeillä saksofonisooloilla höystettynä. Kuulinpa myös kesän parhaan version Billie Jeanista. Kun seuraavan kerran järjestän isot bileet, en tilaa sinne Boston Promenadea, vaan mustia muusikoita suoraan Detroitista. Hinnasta viis!
Kellon lähennellessä kolmea lavalle nousi vielä eräs Suomen kovimmista retrosoul-pumpuista, Miss Saana & The Missionaries. Yhtye vakuuttaa vaativimmankin soulinystävän muhkealla soinnillaan, johon on annosteltu reilulla kädellä puhaltimia ja taustalaulua. Rehevä-ääninen Miss Saana on uskottava keulakuva ja biisit on tehty selvästi solistin ehdoilla. Soitannollinen vetovastuu on usein Rocka Merilahden kitaralla. Bändi ei pääse turhia sooloilemaan, mutta silti energiataso pysyy huipussaan. Ehkä tällä kertaa vähän liikaakin, sillä pieni kuunteluväsymys alkoi iskeä. Saattoi johtua myös fyysisestä väsymyksestä, mutta kovinkaan moni kappaleista ei noussut massasta. Selkeimpiä huippubiisejä ovat tarttuvat Slowly ja Fool’s Game. Miss Saana & The Missionaries on tyylillisesti täysi kymppi ja loistavaa bailumusaa, mutta sävellyksiin kaivataan vielä hippasen enemmän variaatioita.
Kirjurinluoto, to 16.7.
Kirjurinluodon perinteinen nuorisopäivä osui tänä vuonna torstaille. Kauden hittiartistit houkuttelivat paikalle arviolta 17 000 katsojaa ja tarjoilivat joukolle oikein menevää soul-musiikkia. Retrosouliksi ne sitä väittävät, ehkä erotuksena neo-souliin tai R&B:hen. Kuinka vain, olen pelkästään iloinen, että vanhakantainen soul on palannut näyttävästi hittilistoille ja suurille areenoille.
Päivän sielukkaimman esiintyjän titteli meni kirkkaasti Raphael Saadiqille. Kypsällä iällä starbaksi heittäytynyt mies hoiti homman vastustamattomalla karismalla. Eläväinen artisti hurmasi paitsi laulullaan, myös kitaran- ja bassonsoitollaan. Suurimmat hittibiisit kajahtivat heti kärkeen, mutta herkkuja piisasi loppuun asti. Nautinnon takasi Saadiqin osaava bändi, joka intoutui jopa hurjiin hard rock -rypistyksiin. 70-luvun tyyliin, totta kai.
Keikan loppupuolella intensiteetti uhkasi hiukan hiipua yleisönhuudatukseen ja looppina veivattuun grooveen. Silti Raphael Saadiq toi luodolle parasta meininkiä pitkään aikaan. Soul on ihan kivaa taustamusiikkia, mutta sen arvo punnitaan vasta, kun päästään tositoimiin. Tämä soul-veli läpäisi testin kirkkaasti.
Lisää uusvanhaa soulia esitti debyyttilevyllään huikean suosion saavuttanut Duffy. Walesin tyttönen veti tarkkaan puntaroidun keikan, joka ei liikuttanut ahteria aivan samalla voimalla kuin Saadiqin esitys. Biisit ovat toki loistavia ja tyylilleen uskollisia, mutta lisää rosoa niihin kaivattaisiin. Duffyn persoonallinen, nariseva ääni ei aivan riitä, kun bändikin pysyi niin tiukasti ruodussa. Mutta oli se silti komea kuulla Warwick Avenue ja Mercy ihan elävinä. Kyllä ne ison rahan säveltäjätkin aina välillä kehittävät pahuksen makoisan kuuloisia trendejä.
Otava Factory, pe 17.7.
Otavassa oli tänä vuonna teemana Motown, tuo rytmimusiikkia julkaisseista levy-yhtiöistä groovyin. Paikalle oli rahdattu esimerkiksi iäkkäistä Motown-veteraaneista koostuva Jr Walker’s Allstar Band. Tuollaisilta seitsemääkymppiä lähenteleviltä sediltä on yleensä lupa odottaa vähän väsähtänyttä menoa, mutta yllättäen joukkio svengasi kuin mikä. Lauteilla oli kenties paras koskaan näkemäni bilebändi.
Mitä tahansa soundia on suhteellisen helppo jäljitellä, mutta alkuperäistä on lähes mahdoton tavoittaa kokonaisuudessaan. Soulissa meno tuntuu heti kertaluokkaa aidommalta, jos muusikot ovat tummahipiäisiä. Jotenkin rumpalin touhu vaikuttaa luontevammalta ja basistikin saa ruimakamman pörinän aikaiseksi huippurennolla sormityöskentelyllään. Monet muutkin kuriositeetit olivat kohdallaan Motown-miesten soittaessa hittikimaraansa läpi. Marvin Gayen, Smokey Robinsonin ja The Supremesin biisit vedettiin hurjalla pappaenergialla ja hilpeillä saksofonisooloilla höystettynä. Kuulinpa myös kesän parhaan version Billie Jeanista. Kun seuraavan kerran järjestän isot bileet, en tilaa sinne Boston Promenadea, vaan mustia muusikoita suoraan Detroitista. Hinnasta viis!
Kellon lähennellessä kolmea lavalle nousi vielä eräs Suomen kovimmista retrosoul-pumpuista, Miss Saana & The Missionaries. Yhtye vakuuttaa vaativimmankin soulinystävän muhkealla soinnillaan, johon on annosteltu reilulla kädellä puhaltimia ja taustalaulua. Rehevä-ääninen Miss Saana on uskottava keulakuva ja biisit on tehty selvästi solistin ehdoilla. Soitannollinen vetovastuu on usein Rocka Merilahden kitaralla. Bändi ei pääse turhia sooloilemaan, mutta silti energiataso pysyy huipussaan. Ehkä tällä kertaa vähän liikaakin, sillä pieni kuunteluväsymys alkoi iskeä. Saattoi johtua myös fyysisestä väsymyksestä, mutta kovinkaan moni kappaleista ei noussut massasta. Selkeimpiä huippubiisejä ovat tarttuvat Slowly ja Fool’s Game. Miss Saana & The Missionaries on tyylillisesti täysi kymppi ja loistavaa bailumusaa, mutta sävellyksiin kaivataan vielä hippasen enemmän variaatioita.
keskiviikko 15. heinäkuuta 2009
Klassikkolevyt lavalla
Pori Jazzin suuret konserttipäivät lähestyvät ja Etelärannan kuhina sakenee. Mbar stage on vetänyt ohjelmistollaan onnistuneinta linjaa tähän asti. Teltassa on saanut kuulla kotimaisen jazzin huippuosaajia jo kolmena iltana peräkkäin. Samaan aikaan perinteisemmällä ilmaislavalla ovat veuhkanneet kaikenkarvaiset bilebändit.
Jazzissa jos missä biisit elävät omaa elämäänsä. Myös Olli Ahvenlahti antoi The Poetin uustulkinnassa yhtyeelleen yllin kyllin tilaa. Välillä alkoi näkyä jopa mammuttitaudin oireita biisien venyessä yli kymmenminuuttisiksi. Sisäistä dynamiikkaa oli kiitettävästi, mutta ei sooloja tarvitsisi silti aivan niin avokätisesti jaella. Sen sijaan Ahvenlahti olisi voinut ulvottaa Rhodesia vähän rohkeammin. Keikka toimi kuitenkin vauhtiin päästyään erinomaisesti ja parivaljakko Timo Hirvonen-Jussi Lehtonen esitti armottominta komppausta miesmuistiin. Varsinkin Grandma’s Rocking Chair sai arvoisensa käsittelyn; herraisä mikä etenemisen energia. Siinä oli muiden taas hyvä paisutella niitä sooloja.
Tiistaina palattiin hiukan lisää ajassa taaksepäin, kun Verneri Pohjolan ja Joonas Riipan kvartetti soitti Christian Schwindtin levyn For Friends and Relatives. Suomessa tehtiin nähtävästi jo vuonna -65 maailmanluokan free jazzia. En ollut koskaan kuullut kiekkoa, joten materiaalin kokeilevuus tuli hieman puskista. Poljento oli huomattavan orgaaninen ja kelluva – täydellinen vastakohta Ahvenlahden ja kumppanien sähköiselle suoruudelle. Slovareissa fiilis meni jo niin eteeriseksi, että teltta alkoi tuntua liian avaralta. Sellainen tunnelmointi kuuluisi yön pimeisiin tunteihin ja mahdollisimman savuiselle klubille.
Kahden keikan mittainen kurkistus Suomi-Jazzin historiaan sai kaipaamaan lisää samanlaisia kokonaisuuksia. Olisikohan mbarilla rahkeita järkätä tuollaisia keikkoja pääkallonpaikalla lasipalatsissa?
Jazzissa jos missä biisit elävät omaa elämäänsä. Myös Olli Ahvenlahti antoi The Poetin uustulkinnassa yhtyeelleen yllin kyllin tilaa. Välillä alkoi näkyä jopa mammuttitaudin oireita biisien venyessä yli kymmenminuuttisiksi. Sisäistä dynamiikkaa oli kiitettävästi, mutta ei sooloja tarvitsisi silti aivan niin avokätisesti jaella. Sen sijaan Ahvenlahti olisi voinut ulvottaa Rhodesia vähän rohkeammin. Keikka toimi kuitenkin vauhtiin päästyään erinomaisesti ja parivaljakko Timo Hirvonen-Jussi Lehtonen esitti armottominta komppausta miesmuistiin. Varsinkin Grandma’s Rocking Chair sai arvoisensa käsittelyn; herraisä mikä etenemisen energia. Siinä oli muiden taas hyvä paisutella niitä sooloja.
Tiistaina palattiin hiukan lisää ajassa taaksepäin, kun Verneri Pohjolan ja Joonas Riipan kvartetti soitti Christian Schwindtin levyn For Friends and Relatives. Suomessa tehtiin nähtävästi jo vuonna -65 maailmanluokan free jazzia. En ollut koskaan kuullut kiekkoa, joten materiaalin kokeilevuus tuli hieman puskista. Poljento oli huomattavan orgaaninen ja kelluva – täydellinen vastakohta Ahvenlahden ja kumppanien sähköiselle suoruudelle. Slovareissa fiilis meni jo niin eteeriseksi, että teltta alkoi tuntua liian avaralta. Sellainen tunnelmointi kuuluisi yön pimeisiin tunteihin ja mahdollisimman savuiselle klubille.
Kahden keikan mittainen kurkistus Suomi-Jazzin historiaan sai kaipaamaan lisää samanlaisia kokonaisuuksia. Olisikohan mbarilla rahkeita järkätä tuollaisia keikkoja pääkallonpaikalla lasipalatsissa?
maanantai 13. heinäkuuta 2009
Fuusiota ilmassa
Ensimmäiset oikeat keikat on nyt katseltu ja jazztunnelma alkaa kohota. Tässä pikaiset impressiot sunnuntain tarjonnasta.
Mbar stagella kuultiin trumpetistin tribuutti esikuvalleen, kun Jukka Eskola Quintet soitti pari settiä hiljan edesmenneen Freddie Hubbardin kappaleita. Eivätpä olisi nämä festarit voineet paljon paremmin alkaa, sikäli lennokasta ryhmän meno oli. Bändin fuusiogroove oli viritetty huippuunsa ja soolojen aikana turboruuvi kiristyi kuin varkain. Five Corners Quintetissa puhaltavilta Eskolalta ja Timo Lassylta sopikin odottaa laatua, mutta komppiryhmä sykähdytti myös. Iisalmen mies Timo Hirvonen veti aika vakuuttavat pohjat bassosoolojen kilpasarjassa. Ja huomenna samat jampat säestävät sitten Olli Ahvenlahtea. Mbar stage on muuten suht toimiva trenditeltta riippumattoineen ja nettipäätteineen.
Klubi Gardenissa oli tänään dixie night, mutta dixielandia en ehtinyt kuulla lainkaan. Lähempää liippasi turkkilaislaulajatar Ipek Dinc, joka veti Marian Petrescun ja Tomi Salesvuon säestyksellä ihan nättiä tunnelmajazzia. Tämän jälkeen lavalle nousikin kirgisialaissyntyisen Eldar Djangirovin trio. En olekaan sitten hetkeen törmännyt yhtä julman kuuloisiin Chick Corea -pastisseihin. Toinen biisi jaksoi vielä hymyilyttää, mutta kolmannen aikana piti lähteä kotiin. Ei sellainen asteikkojen sahaus varttia kauempaa viihdytä, vaikka tahtilaji jatkuvasti vaihtuisikin. Kumma kyllä, Djangirov on ilmeisesti aika arvostettu tekijä tuolla jenkkilän puolella.
Ja huomenna homma jatkuu. Ahvenlahtea ja Jyrki Kankaan kenkävalintaa jännityksellä odottaen.
Mbar stagella kuultiin trumpetistin tribuutti esikuvalleen, kun Jukka Eskola Quintet soitti pari settiä hiljan edesmenneen Freddie Hubbardin kappaleita. Eivätpä olisi nämä festarit voineet paljon paremmin alkaa, sikäli lennokasta ryhmän meno oli. Bändin fuusiogroove oli viritetty huippuunsa ja soolojen aikana turboruuvi kiristyi kuin varkain. Five Corners Quintetissa puhaltavilta Eskolalta ja Timo Lassylta sopikin odottaa laatua, mutta komppiryhmä sykähdytti myös. Iisalmen mies Timo Hirvonen veti aika vakuuttavat pohjat bassosoolojen kilpasarjassa. Ja huomenna samat jampat säestävät sitten Olli Ahvenlahtea. Mbar stage on muuten suht toimiva trenditeltta riippumattoineen ja nettipäätteineen.
Klubi Gardenissa oli tänään dixie night, mutta dixielandia en ehtinyt kuulla lainkaan. Lähempää liippasi turkkilaislaulajatar Ipek Dinc, joka veti Marian Petrescun ja Tomi Salesvuon säestyksellä ihan nättiä tunnelmajazzia. Tämän jälkeen lavalle nousikin kirgisialaissyntyisen Eldar Djangirovin trio. En olekaan sitten hetkeen törmännyt yhtä julman kuuloisiin Chick Corea -pastisseihin. Toinen biisi jaksoi vielä hymyilyttää, mutta kolmannen aikana piti lähteä kotiin. Ei sellainen asteikkojen sahaus varttia kauempaa viihdytä, vaikka tahtilaji jatkuvasti vaihtuisikin. Kumma kyllä, Djangirov on ilmeisesti aika arvostettu tekijä tuolla jenkkilän puolella.
Ja huomenna homma jatkuu. Ahvenlahtea ja Jyrki Kankaan kenkävalintaa jännityksellä odottaen.
lauantai 11. heinäkuuta 2009
Vuoden jazztärpit
Suomen kiinnostavin kesätapahtuma, Pori Jazz, törähti sitten tänään käyntiin. Odotettavissa on siis yhdeksän päivää hektistä rytmimusiikin diggailua. Jazzit tulevat näkymään myös tässä blogissa, mikäli ehdin töiltäni ja konserteissa luuhaamiselta mitään päivityksiä tekemään.
Näin alkajaisiksi ajattelin esitellä muutamia tiukkoja festaritärppejä. Kaikki tahtovat toki nähdä Duffyn, Erykah Badun ja Brian Setzerin, mutta hyvän musiikin perässä kannattaa seikkailla myös pienemmille areenoille. Jos on tarkkana, niillä saattaa kuulla myös sitä usein peräänkuulutettua oikeaa jazzia.
Jonas Kullhammar Quartet, Porin teatteri pe 17.7.
Eräs festivaalin mielenkiintoisimmista jazz-artisteista tulee tällä kertaa länsinaapurista. Saksofonisti Jonas Kullhammar tunnetaan energisenä ja taitavana modernin valtavirtajazzin tekijänä. Hänen musiikkinsa on sopiva sekoitus perinteistä bop-tyyliä ja uusia oivalluksia. Ruotsissa paljon tunnustusta saanut muusikko tuskin pettää teatterissakaan; tarjolla on pohjoismaista huippuosaamista perusjaskan ystäville.
Olli Ahvenlahti: The Poet, mbar stage, ma 13.7.
Tuoreempia soundeja esittelevällä mbar stagella tutustutaan parina iltana myös Suomi-jazzin historiaan. Teemaan liittyen pianisti Olli Ahvenlahti on lupautunut soittamaan läpi klassisen fuusiolevynsä The Poetin. Vuonna 1976 ilmestynyt albumi on kotimaisen jazzfunkin kulmakiviä; kuuden biisin verran maukasta, helposti sulavaa groovea. Alkuperäisellä levyllä soittivat legendaarisimmat jazzarimme Pekka Pohjolan ja Eero Koivistoisen johdolla, joten on mielenkiintoista nähdä, miten tämän päivän huipuista koostuva sekstetti tulkitsee Ahvenlahden mestariteoksen.
Nicola Conte Jazz Combo, LP44 ja Otava Factory, to 16.7.
Jo nyt voi todeta, että Nicola Conte on hyvin lähellä näiden festarien kovimman hissimusan palkintoa. Italialaisen kitaristi-DJ:n leppoisat loungerytmit saavat hengityksen tasaantumaan rankkojen festarirypistysten jälkeen. Bossa novaa ja elokuvatunnelmia yhdistellään torstaina kahdessa iltakonsertissa.
Älkääkä unohtako näitäkään...
Richard Galliano Quartet, Kirjurinluoto to 16.7.
Ranskalainen hanuristi ei välttämättä tällä kertaa vedä Piazzollaa, mutta vinkeää lattarijazzia on silti tiedossa.
Kim Clarke & Magnets, Café Jazz la 18.7. Kirjurinluoto su 19.7.
Defunktin basisti esittää takuukovaa kamaa funkin ja jazzrockin ystäville
Miss Saana & The Missionaries, Otava Factory pe 17.7.
Kotimaista perinnesoulia 12-henkisen orkesterin voimin. Sopii Otavan Motown-teemaan kuin stemmalaulu kertsiin.
Näin alkajaisiksi ajattelin esitellä muutamia tiukkoja festaritärppejä. Kaikki tahtovat toki nähdä Duffyn, Erykah Badun ja Brian Setzerin, mutta hyvän musiikin perässä kannattaa seikkailla myös pienemmille areenoille. Jos on tarkkana, niillä saattaa kuulla myös sitä usein peräänkuulutettua oikeaa jazzia.
Jonas Kullhammar Quartet, Porin teatteri pe 17.7.
Eräs festivaalin mielenkiintoisimmista jazz-artisteista tulee tällä kertaa länsinaapurista. Saksofonisti Jonas Kullhammar tunnetaan energisenä ja taitavana modernin valtavirtajazzin tekijänä. Hänen musiikkinsa on sopiva sekoitus perinteistä bop-tyyliä ja uusia oivalluksia. Ruotsissa paljon tunnustusta saanut muusikko tuskin pettää teatterissakaan; tarjolla on pohjoismaista huippuosaamista perusjaskan ystäville.
Olli Ahvenlahti: The Poet, mbar stage, ma 13.7.
Tuoreempia soundeja esittelevällä mbar stagella tutustutaan parina iltana myös Suomi-jazzin historiaan. Teemaan liittyen pianisti Olli Ahvenlahti on lupautunut soittamaan läpi klassisen fuusiolevynsä The Poetin. Vuonna 1976 ilmestynyt albumi on kotimaisen jazzfunkin kulmakiviä; kuuden biisin verran maukasta, helposti sulavaa groovea. Alkuperäisellä levyllä soittivat legendaarisimmat jazzarimme Pekka Pohjolan ja Eero Koivistoisen johdolla, joten on mielenkiintoista nähdä, miten tämän päivän huipuista koostuva sekstetti tulkitsee Ahvenlahden mestariteoksen.
Nicola Conte Jazz Combo, LP44 ja Otava Factory, to 16.7.
Jo nyt voi todeta, että Nicola Conte on hyvin lähellä näiden festarien kovimman hissimusan palkintoa. Italialaisen kitaristi-DJ:n leppoisat loungerytmit saavat hengityksen tasaantumaan rankkojen festarirypistysten jälkeen. Bossa novaa ja elokuvatunnelmia yhdistellään torstaina kahdessa iltakonsertissa.
Älkääkä unohtako näitäkään...
Richard Galliano Quartet, Kirjurinluoto to 16.7.
Ranskalainen hanuristi ei välttämättä tällä kertaa vedä Piazzollaa, mutta vinkeää lattarijazzia on silti tiedossa.
Kim Clarke & Magnets, Café Jazz la 18.7. Kirjurinluoto su 19.7.
Defunktin basisti esittää takuukovaa kamaa funkin ja jazzrockin ystäville
Miss Saana & The Missionaries, Otava Factory pe 17.7.
Kotimaista perinnesoulia 12-henkisen orkesterin voimin. Sopii Otavan Motown-teemaan kuin stemmalaulu kertsiin.
perjantai 10. heinäkuuta 2009
Parasta Porista?
Pori on tunnettu musiikkikaupunki – hyvässä ja pahassa. Siksipä minultakin aina toisinaan tiedustellaan parasta porilaista bändiä. Yleensä kysyjä saa kuulla tutun luettelon arvostettua marginaalimusiikkia Magyar Possesta ja Circlestä alkaen. Sen toistelu alkaa käydä vähän tylsäksi. Ensi kerralla voisinkin räväyttää, ja nimetä parhaaksi porilaisyhtyeeksi Bluesbonen.
Ei ole ihan tavallista, että nuoret ja lahjakkaat muusikot alkavat soittaa ikivanhaa bluesrockia ilman mitään kikkailua. Bluesbone on kuitenkin tämän tien valinnut ja myös pysynyt sillä jo kahden levyn verran. Biisit ovat perinteistäkin perinteisempää kauraa, mutta ammattimainen ote ja sopiva itseironia erottuvat edukseen. Erityisesti bändi toimii keikoilla, joilla kuullaan omien biisien lisäksi paljon covereita esimerkiksi Stevie Ray Vaughanilta ja Robben Fordilta. Trion timmi yhteissoitto vie helposti blues-ummikotkin mennessään ja saa tanssilattian täyttymään.
Näytteeksi valitsemani biisi, The Grill is Gone, on osoitus poikien kyvystä nauraa bluesin kliseille, mutta myös rakkaudesta genreä kohtaan. Jämäkkä, vapaasti hengittävä groove jättää tilaa laulaja-kitaristi Mikko Laakson tulkinnalle. Ääni voisi ehkä olla mustempi, mutta eläytymisellä pystyy paikkaamaan paljon. Katsokaa vaikka kaverin sooloilmeitä.
Ei ole ihan tavallista, että nuoret ja lahjakkaat muusikot alkavat soittaa ikivanhaa bluesrockia ilman mitään kikkailua. Bluesbone on kuitenkin tämän tien valinnut ja myös pysynyt sillä jo kahden levyn verran. Biisit ovat perinteistäkin perinteisempää kauraa, mutta ammattimainen ote ja sopiva itseironia erottuvat edukseen. Erityisesti bändi toimii keikoilla, joilla kuullaan omien biisien lisäksi paljon covereita esimerkiksi Stevie Ray Vaughanilta ja Robben Fordilta. Trion timmi yhteissoitto vie helposti blues-ummikotkin mennessään ja saa tanssilattian täyttymään.
Näytteeksi valitsemani biisi, The Grill is Gone, on osoitus poikien kyvystä nauraa bluesin kliseille, mutta myös rakkaudesta genreä kohtaan. Jämäkkä, vapaasti hengittävä groove jättää tilaa laulaja-kitaristi Mikko Laakson tulkinnalle. Ääni voisi ehkä olla mustempi, mutta eläytymisellä pystyy paikkaamaan paljon. Katsokaa vaikka kaverin sooloilmeitä.
keskiviikko 8. heinäkuuta 2009
Lajiopas, osa 2
Katsaus musadiggarien lajikirjoon jatkuu marginaalisemmilla ryhmillä. Luvassa siis lisää ankaraa stereotypioiden rakentamista.
Taiderokkari
Taiderokkarit ovat varsin vaikeasti määriteltävä ryhmä erilaisia oman tiensä kulkijoita. Heille tärkeintä on jatkuva uuden luominen ja kokeilu. He käyttävät genreissään post-etuliitettä, kavahtavat valtavirtaa ja tekevät musiikkia, joka kuulostaa tavallisen ihmisen korvaan usein pitkästyttävältä ja ahdistavan minimalistiselta.
Ydinosaaminen: Kaikenlainen suhina ja kolina, jota kaupallisuus ei ole vielä tahrannut.
Muut osaamisalueet: Voivat hyväksyä etäisiksi vaikuttimikseen esim. metallia, jazzia ja poppia, mutta eivät luo näihin genreihin liian voimakkaita tunnesiteitä.
Inhokit: Liian kaupallinen, liian suosittu ja liiaksi soittotaitoa korostava musiikki
Punkkari
Punkkari arvostaa musiikissa rämäpäistä asennetta ja aitoutta. Yleensä kovin kama löytyy rähjäisiltä klubeilta ja vanhoilta c-kaseteilta. Punkkareita ei valtavirta kiinnosta, mutta heilläkin on oma konsensuksensa siitä, mitä bändejä on pidettävä arvossa. Alalajeja löytyy tästäkin joukosta, mutta hc- ja ska-punkkarit saavat sopia niistä rauhassa keskenään.
Ydinosaaminen: 70-luvulla pinnalle nousseet ensimmäiset punk-yhtyeet ja niiden perilliset. Ramones, Sex Pistols, Social Distortion, Clash ja mitä niitä nyt oli...
Muut osaamisalueet: Osa punkkareista on hyvin lähellä valtavirtapoppareita, ja voi arvostaa joitakin pinnalla olevia ei-punk -yhtyeitä. Myös rockabilly tai sen sellainen saattaa upota.
Inhokit: Kaikki juntilta ja liian suositulta haiskahtava. Myös liika soittotaito on yleensä suuri turnoff.
Jazzari
Tällä kertaa tarkoitan jazzarilla yleisesti rytmimusiikin ystäviä. Heille ehdoton ykkösjuttu on USA:n etelävaltioissa muotonsa saanut ”musta” musiikki. Näitäkin yksilöitä on moneen junaan; osa suosii soulia, funkia ja lattaria. Itse jatsikin haarautuu vielä mm. swingiin, boppiin, avantgardeen, fuusioon ja nu-jazziin. Useimmat jazzarit pystyvät kuitenkin kuuntelemaan vaivatta kaikkia variaatioita. Jazz nauttii muusikkomusan mainetta, eikä ehkä aivan syyttä. Soul on astetta populaarimpaa.
Ydinosaaminen: Bluesista versonnut rytmimusiikki sekä Latinalaisen Amerikan musiikki.
Muut osaamisalueet: Rap, hiphop ja afrikkalainen musiikki. Myös popin tuntemus usein hyvää johtuen soulin ja popin vahvasta vuorovaikutuksesta. Konesoundit raivanneet tilaa nu-jazzin puolella.
Inhokit: Sama junttimusiikki kuin useimmilla muillakin musiikinharrastajilla. Listapop ja metalli vaikeita sulattaa. Myös tylsän kuuloinen indie ja taiderock saattaa jäädä väliin.
Hiphoppari
Hiphop rynni viimeistään 90-luvulla massamarkkinoille, mutta on silti säilyttänyt alakulttuuristatuksensa. Yhteiskunnallisesti valveutuneet räppärit yrittävät pitää turvallista hajurakoa MTV-veljiinsä, vaikka musiikilliset alkujuuret ovatkin samat. Hiphopparit arvostavat tiukkaa verbaliikkaa, oli taustalla sitten konebiitti tai elävä orkesteri.
Ydinosaaminen: Hiphop, rap yms.
Muut osaamisalueet: Soul, funk ja jazz, koska hiphop pohjautuu niihin. Vanhoista soulbiiseistä pitää myös osata kaivaa hyviä sampleja. Jonkinlainen poppikin saattaa käydä päinsä.
Inhokit: Ainakin listapaskaan ja metalliin kannattaa suhtautua kriittisesti, mikäli tahtoo säilyttää uskottavuutensa.
Klasari
Klassisen musiikin kuuntelijat liihottelevat jossakin tavallisten musiikillisten kiistojen yläpuolella. Heillä on aivan omat lehdet ja keskustelut. Näitä korkeakulturelleja kiinnostavat vain Shostakovitshin sinfoniat, Beethovenin sonaatit ja Kuhmon kamarimusiikkijuhlat. Populaarimusiikki on heille yhtä tärkeää kuin sarjakuvat kotimaisen kirjallisuuden professorille.
Ydinosaaminen: Länsimainen taidemusiikki, klassinen ja moderni.
Muut osaamisalueet: Kunnon klasari ei välttämättä tarvitse muita musiikkigenrejä. Jotkut saattavat kuunnella jazzia, poppia tai maailmanmusiikkia.
Inhokit: Kaikki rahvaanomainen, musiikin rappiota edustava.
Rannalle jäivät vielä ainakin konemusiikki-ihmiset, rockabillyt ja iskelmänkuuntelijat, mutta eiköhän tässä ole yleistetty jo aivan tarpeeksi. Tärkeänä havaintona luontokatsauksessa nousee esiin se, että lajien sekoittuminen on mennyt paikoin hyvinkin pitkälle. Luontaisia vihollisia on vaikea löytää varsinkaan pienten ryhmien väliltä. Suurimmat vihollisuudet syntyvät ”todellisten” musiikinharrastajien tuntemasta listapaskakammosta sekä jaosta metalliin ja muuhun musiikkiin. Kehitys vaikuttaa kuitenkin lupaavalta. Ehkä joskus vielä koittaa aika, jolloin kuka tahansa voi kuunnella mitä tahansa.
Taiderokkari
Taiderokkarit ovat varsin vaikeasti määriteltävä ryhmä erilaisia oman tiensä kulkijoita. Heille tärkeintä on jatkuva uuden luominen ja kokeilu. He käyttävät genreissään post-etuliitettä, kavahtavat valtavirtaa ja tekevät musiikkia, joka kuulostaa tavallisen ihmisen korvaan usein pitkästyttävältä ja ahdistavan minimalistiselta.
Ydinosaaminen: Kaikenlainen suhina ja kolina, jota kaupallisuus ei ole vielä tahrannut.
Muut osaamisalueet: Voivat hyväksyä etäisiksi vaikuttimikseen esim. metallia, jazzia ja poppia, mutta eivät luo näihin genreihin liian voimakkaita tunnesiteitä.
Inhokit: Liian kaupallinen, liian suosittu ja liiaksi soittotaitoa korostava musiikki
Punkkari
Punkkari arvostaa musiikissa rämäpäistä asennetta ja aitoutta. Yleensä kovin kama löytyy rähjäisiltä klubeilta ja vanhoilta c-kaseteilta. Punkkareita ei valtavirta kiinnosta, mutta heilläkin on oma konsensuksensa siitä, mitä bändejä on pidettävä arvossa. Alalajeja löytyy tästäkin joukosta, mutta hc- ja ska-punkkarit saavat sopia niistä rauhassa keskenään.
Ydinosaaminen: 70-luvulla pinnalle nousseet ensimmäiset punk-yhtyeet ja niiden perilliset. Ramones, Sex Pistols, Social Distortion, Clash ja mitä niitä nyt oli...
Muut osaamisalueet: Osa punkkareista on hyvin lähellä valtavirtapoppareita, ja voi arvostaa joitakin pinnalla olevia ei-punk -yhtyeitä. Myös rockabilly tai sen sellainen saattaa upota.
Inhokit: Kaikki juntilta ja liian suositulta haiskahtava. Myös liika soittotaito on yleensä suuri turnoff.
Jazzari
Tällä kertaa tarkoitan jazzarilla yleisesti rytmimusiikin ystäviä. Heille ehdoton ykkösjuttu on USA:n etelävaltioissa muotonsa saanut ”musta” musiikki. Näitäkin yksilöitä on moneen junaan; osa suosii soulia, funkia ja lattaria. Itse jatsikin haarautuu vielä mm. swingiin, boppiin, avantgardeen, fuusioon ja nu-jazziin. Useimmat jazzarit pystyvät kuitenkin kuuntelemaan vaivatta kaikkia variaatioita. Jazz nauttii muusikkomusan mainetta, eikä ehkä aivan syyttä. Soul on astetta populaarimpaa.
Ydinosaaminen: Bluesista versonnut rytmimusiikki sekä Latinalaisen Amerikan musiikki.
Muut osaamisalueet: Rap, hiphop ja afrikkalainen musiikki. Myös popin tuntemus usein hyvää johtuen soulin ja popin vahvasta vuorovaikutuksesta. Konesoundit raivanneet tilaa nu-jazzin puolella.
Inhokit: Sama junttimusiikki kuin useimmilla muillakin musiikinharrastajilla. Listapop ja metalli vaikeita sulattaa. Myös tylsän kuuloinen indie ja taiderock saattaa jäädä väliin.
Hiphoppari
Hiphop rynni viimeistään 90-luvulla massamarkkinoille, mutta on silti säilyttänyt alakulttuuristatuksensa. Yhteiskunnallisesti valveutuneet räppärit yrittävät pitää turvallista hajurakoa MTV-veljiinsä, vaikka musiikilliset alkujuuret ovatkin samat. Hiphopparit arvostavat tiukkaa verbaliikkaa, oli taustalla sitten konebiitti tai elävä orkesteri.
Ydinosaaminen: Hiphop, rap yms.
Muut osaamisalueet: Soul, funk ja jazz, koska hiphop pohjautuu niihin. Vanhoista soulbiiseistä pitää myös osata kaivaa hyviä sampleja. Jonkinlainen poppikin saattaa käydä päinsä.
Inhokit: Ainakin listapaskaan ja metalliin kannattaa suhtautua kriittisesti, mikäli tahtoo säilyttää uskottavuutensa.
Klasari
Klassisen musiikin kuuntelijat liihottelevat jossakin tavallisten musiikillisten kiistojen yläpuolella. Heillä on aivan omat lehdet ja keskustelut. Näitä korkeakulturelleja kiinnostavat vain Shostakovitshin sinfoniat, Beethovenin sonaatit ja Kuhmon kamarimusiikkijuhlat. Populaarimusiikki on heille yhtä tärkeää kuin sarjakuvat kotimaisen kirjallisuuden professorille.
Ydinosaaminen: Länsimainen taidemusiikki, klassinen ja moderni.
Muut osaamisalueet: Kunnon klasari ei välttämättä tarvitse muita musiikkigenrejä. Jotkut saattavat kuunnella jazzia, poppia tai maailmanmusiikkia.
Inhokit: Kaikki rahvaanomainen, musiikin rappiota edustava.
Rannalle jäivät vielä ainakin konemusiikki-ihmiset, rockabillyt ja iskelmänkuuntelijat, mutta eiköhän tässä ole yleistetty jo aivan tarpeeksi. Tärkeänä havaintona luontokatsauksessa nousee esiin se, että lajien sekoittuminen on mennyt paikoin hyvinkin pitkälle. Luontaisia vihollisia on vaikea löytää varsinkaan pienten ryhmien väliltä. Suurimmat vihollisuudet syntyvät ”todellisten” musiikinharrastajien tuntemasta listapaskakammosta sekä jaosta metalliin ja muuhun musiikkiin. Kehitys vaikuttaa kuitenkin lupaavalta. Ehkä joskus vielä koittaa aika, jolloin kuka tahansa voi kuunnella mitä tahansa.
tiistai 7. heinäkuuta 2009
Musiikinharrastajien lajiopas
Edellinen entryni sai minut pohtimaan hieman lisää kysymystä, mitä kenenkin kuuluu tietää musiikista. Kulttuuriset ja maantieteelliset rajoitukset ovat vielä jossain määrin luonnollisia, ja koskevat yhtä lailla kaikkia ihmisiä. Jokaisen henkilökohtainen soundtrack on sekoitus kansainvälistä ja paikallista musiikkia, sekä niiden välimuotoja. Sen sijaan eri musiikkigenrejen väliin piirretyt rajat ovat mielivaltaisempia ja usein myös vaikeampia ylittää.
Aiheesta innostuneena luonnostelen seuraavaksi muutamia musiikinkuuntelijan prototyyppejä. Jaottelun tarkoitus on lähinnä herättää ajatuksia. Vaikka se omasta mielestäni onkin hyvin todellisuuspohjainen, on eri ryhmien välillä niin paljon päällekkäisyyttä ja liikettä, että se kannattaa suosiolla ottaa pelkkänä teoriana.
Yksinkertaisimmillaan ihmiset jakutuvat niihin, jotka harrastavat musiikkia ja niihin jotka eivät. Harrastajien tyypittelyssä kyse onkin sitten vain siitä, kuinka monta eri kategoriaa jaksaa keksiä. Itse olen löytävinäni harrastajista kaksi suurta ryhmää ja joitakin merkittäviä pienempiä. Popin ja metallin syvä vastakohtaisuus näkyy paitsi katukuvassa myös siinä, että lähes jokaisessa musiikkimediassa on erikseen metallitoimittajat ja muut toimittajat. Nyt sitten uusinnan itse tätä vastakkainasettelua, mutta mitäs tilasitte!
Satunnainen musiikinkuuntelija
Ylivoimainen enemmistö ihmisistä on satunnaisia musiikinkuuntelijoita. He eivät juurikaan osta levyjä, etsi tietoisesti uutta musiikkia tai seuraa musiikkilehdistöä. He kuulevat musiikkinsa suurilta radiokanavilta, televisiosta ja muualta ympäristöstä. Satunnaisissa musiikinkuuntelijoissa piilee valtava potentiaalinen ostovoima, ja tämän vuoksi suuret levy-yhtiöt pyrkivät myymään tuotteitaan ensisijaisesti heille. Monet innostuvatkin toisinaan ostamaan hyvin esille tuotujen artistien levyjä tai liput Bruce Springsteenin keikalle.
Ydinosaaminen: Radiosoittoa saava pop ja rock, nykyään myös tärkeimmät metalliartistit.
Muut osaamisalueet: Riippuen ihmisestä, voi olla lähes mitä vain. Klubeilla viihtyville tanssi- ja konemusiikki, 70-luvulla eläneille progressiivinen rock, porilaisille jazz jne.
Inhokit: Riippuu myöskin täysin ihmisestä. Satunnaiset musiikinkuuntelijat eivät ole erityisen luokkatietoisia, joten heille ei ole muodostunut suurta yhteistä vihollista.
Trenditietoinen pop-yksilö
Nykyään on entistä vaikeampi löytää todellisista musiikinharrastajista minkäänlaista valtavirtasuuntausta. Uskaltaisin kuitenkin väittää sellaisen olevan olemassa, joskin erittäin suurpiirteisenä. Valtavirralle on aina tyypillistä musiikkimedian ja trendien tarkka seuraaminen. Se ostaa paljon levyjä ja sen suosimat bändit esiintyvät kesän suurimmilla festareilla. Nykyään nämä musiikin suurkuluttajat tahtovat korostaa valinnoillaan omaa persoonallisuuttaan ja vaativat kuuntelemiltaan artisteilta uusia ideoita ja omaleimaista tyyliä. Trenditietoiset kuuntelevat varsin laaja-alaisesti esimerkiksi indietä ja elektroa, mutta kaiken toiminnan ohjenuorana on popin suuri kaanon, joka kulkee Beatlesista ja Bob Dylanista Smithsin kautta Oasikseen ja Radioheadiin.
Ydinosaaminen: 60-luvun kitarapopista ja singer/songwriter-perinteestä ponnistava popmusiikki lukemattomine variaatioineen.
Muut osaamisalueet: Ensisijaisesti punk, konemusiikki sekä jazzin ja soulin keskeisimmät tuotokset. Yksilöstä riippuen myös listapop, raskaampi rock, ehkä jopa metalli.
Inhokit: Usein metalli, suomirock, listapop varauksin, sekä tietenkin iskelmä. Yleisemmin ottaen kaikenlainen junttileiman saanut musiikki.
Metallipää
Kuten kaikki tietävät, Suomi on hevin kultamaa. Metallistit ovat ylivoimaisesti näkyvin alakulttuuri ja toinen suurista musiikinkuuntelijoiden lajiryhmistä. Myös tämä ryhmä jakautuu lukemattomiin alakategorioihin. Moni on varmasti kuullut joskus pitkätukkien väittelevän kiivaasti blackista, deathista, doomista, folkista ja muista metalleista. Tästä huolimatta hevikansan voi huoletta niputtaa samaan kategoriaan. Tuskassa tavataan!
Ydinosaaminen: Metallimusiikki kaikissa muodoissaan.
Muut osaamisalueet: Hevareille sallittua musiikkia ovat ennen kaikkea vanhempi rock, proge ja rockabillyn johdannaiset. Vakuuttavilla perusteluilla jokin muukin saattaa mennä läpi.
Inhokit: Luontaisia vihollisia listapop ja iskelmä. Myös kaikenlainen hempeilevä indie ja häröilevä jazz. Konemusiikkikaan ei oikein nappaa.
Seuraavassa entryssä otan käsittelyyn pienemmät, mutta merkittävät musiikinkuuntelijaryhmät. Luvassa varmaan ainakin jazzaria, punkkaria, klasaria ynnä muuta. Pitäkäähän pöksyt jalassa.
Aiheesta innostuneena luonnostelen seuraavaksi muutamia musiikinkuuntelijan prototyyppejä. Jaottelun tarkoitus on lähinnä herättää ajatuksia. Vaikka se omasta mielestäni onkin hyvin todellisuuspohjainen, on eri ryhmien välillä niin paljon päällekkäisyyttä ja liikettä, että se kannattaa suosiolla ottaa pelkkänä teoriana.
Yksinkertaisimmillaan ihmiset jakutuvat niihin, jotka harrastavat musiikkia ja niihin jotka eivät. Harrastajien tyypittelyssä kyse onkin sitten vain siitä, kuinka monta eri kategoriaa jaksaa keksiä. Itse olen löytävinäni harrastajista kaksi suurta ryhmää ja joitakin merkittäviä pienempiä. Popin ja metallin syvä vastakohtaisuus näkyy paitsi katukuvassa myös siinä, että lähes jokaisessa musiikkimediassa on erikseen metallitoimittajat ja muut toimittajat. Nyt sitten uusinnan itse tätä vastakkainasettelua, mutta mitäs tilasitte!
Satunnainen musiikinkuuntelija
Ylivoimainen enemmistö ihmisistä on satunnaisia musiikinkuuntelijoita. He eivät juurikaan osta levyjä, etsi tietoisesti uutta musiikkia tai seuraa musiikkilehdistöä. He kuulevat musiikkinsa suurilta radiokanavilta, televisiosta ja muualta ympäristöstä. Satunnaisissa musiikinkuuntelijoissa piilee valtava potentiaalinen ostovoima, ja tämän vuoksi suuret levy-yhtiöt pyrkivät myymään tuotteitaan ensisijaisesti heille. Monet innostuvatkin toisinaan ostamaan hyvin esille tuotujen artistien levyjä tai liput Bruce Springsteenin keikalle.
Ydinosaaminen: Radiosoittoa saava pop ja rock, nykyään myös tärkeimmät metalliartistit.
Muut osaamisalueet: Riippuen ihmisestä, voi olla lähes mitä vain. Klubeilla viihtyville tanssi- ja konemusiikki, 70-luvulla eläneille progressiivinen rock, porilaisille jazz jne.
Inhokit: Riippuu myöskin täysin ihmisestä. Satunnaiset musiikinkuuntelijat eivät ole erityisen luokkatietoisia, joten heille ei ole muodostunut suurta yhteistä vihollista.
Trenditietoinen pop-yksilö
Nykyään on entistä vaikeampi löytää todellisista musiikinharrastajista minkäänlaista valtavirtasuuntausta. Uskaltaisin kuitenkin väittää sellaisen olevan olemassa, joskin erittäin suurpiirteisenä. Valtavirralle on aina tyypillistä musiikkimedian ja trendien tarkka seuraaminen. Se ostaa paljon levyjä ja sen suosimat bändit esiintyvät kesän suurimmilla festareilla. Nykyään nämä musiikin suurkuluttajat tahtovat korostaa valinnoillaan omaa persoonallisuuttaan ja vaativat kuuntelemiltaan artisteilta uusia ideoita ja omaleimaista tyyliä. Trenditietoiset kuuntelevat varsin laaja-alaisesti esimerkiksi indietä ja elektroa, mutta kaiken toiminnan ohjenuorana on popin suuri kaanon, joka kulkee Beatlesista ja Bob Dylanista Smithsin kautta Oasikseen ja Radioheadiin.
Ydinosaaminen: 60-luvun kitarapopista ja singer/songwriter-perinteestä ponnistava popmusiikki lukemattomine variaatioineen.
Muut osaamisalueet: Ensisijaisesti punk, konemusiikki sekä jazzin ja soulin keskeisimmät tuotokset. Yksilöstä riippuen myös listapop, raskaampi rock, ehkä jopa metalli.
Inhokit: Usein metalli, suomirock, listapop varauksin, sekä tietenkin iskelmä. Yleisemmin ottaen kaikenlainen junttileiman saanut musiikki.
Metallipää
Kuten kaikki tietävät, Suomi on hevin kultamaa. Metallistit ovat ylivoimaisesti näkyvin alakulttuuri ja toinen suurista musiikinkuuntelijoiden lajiryhmistä. Myös tämä ryhmä jakautuu lukemattomiin alakategorioihin. Moni on varmasti kuullut joskus pitkätukkien väittelevän kiivaasti blackista, deathista, doomista, folkista ja muista metalleista. Tästä huolimatta hevikansan voi huoletta niputtaa samaan kategoriaan. Tuskassa tavataan!
Ydinosaaminen: Metallimusiikki kaikissa muodoissaan.
Muut osaamisalueet: Hevareille sallittua musiikkia ovat ennen kaikkea vanhempi rock, proge ja rockabillyn johdannaiset. Vakuuttavilla perusteluilla jokin muukin saattaa mennä läpi.
Inhokit: Luontaisia vihollisia listapop ja iskelmä. Myös kaikenlainen hempeilevä indie ja häröilevä jazz. Konemusiikkikaan ei oikein nappaa.
Seuraavassa entryssä otan käsittelyyn pienemmät, mutta merkittävät musiikinkuuntelijaryhmät. Luvassa varmaan ainakin jazzaria, punkkaria, klasaria ynnä muuta. Pitäkäähän pöksyt jalassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
