Olen jo aika monesti joutunut aloittamaan entryn anteeksipyytelevään sävyyn.
"Tätäkään ei oikeastaan saisi diggailla, mutta yrittäkääpä nyt kuitenkin ymmärtää". Kuulostaako tutulta?
Sen sijaan, että jatkaisin pimeän puoleni valottamista tipoittain, kippaankin nyt koko törkylaarin pohjiaan myöten eteenne - avoimuuden ja läpinäkyvyyden hengessä. Siinä olisi esimerkkiä jopa maamme poliittiselle eliitille. Itse en kylläkään edes teeskentele katuvani musiikillisia nuoruudenhairahduksiani. Nautin edelleen kaikista seuraavaksi lueteltavista tyyleistä, kunhan itse musiikki vain on hyvää.
Valtavirtapop
Popista olen kirjoittanut jo aika paljon, eikä ole oikeastaan edes virallisesti väärin rakastaa hyviä radiohittejä. Jotenkin silti aina kainostelee myöntää, että Madonna, Robbie Williams ja Spice Girls ovat oikeasti ihan jees. Kaikkihan näistä pitävät - ja ovat aina pitäneet. Se kuuluu ihmisluontoon! Sitä paitsi pop-säveltäminen on hieno taiteenlaji ja täydellisen hitin metsästys aina yhtä jännittävää.
Dance / Trance
Kultaisella ysärillä eurodance oli kova juttu. Ja on sitä vieläkin, ainakin läpällä bileissä. Kyllä Aikakone, E-Type, Scooter ja kumppanit toimivat muutenkin, mutta eivät kyllä rehellisyyden nimissä kovin monen biisin ajan. Todellinen överi-trance onkin sitten jo aivan eri juttu!
Pop-punk / "Skeittipunk"
Oikean punkin kuuntelu olisi äärimmäisen katu-uskottavaa, mutta minäpä olen viehtynyt enemmän sen kevytversioon, jota joskus leikkisästi skeittipunkiksi kutsutaan. 90-luvulla Green Day, Offspring ja astetta aidompi Rancid rynnivät myös allekirjoittaneen nuoreen ja herkkään tajuntaan. Näiden jälkeen tuli vielä Blink 182:n tapaisia yrittäjiä, ja meno muuttui vieläkin hulppeammaksi. Good Charlotte, Paramore ja Avril Lavigne ovat jo lähes puhdasta poppia, mutta putoavat siitä huolimatta. Kaikkia näitä kuunnellessa voin nähdä sieluni silmin amerikkalaisen High Schoolin cheerleader-harjoitukset ja muut teini-ihanuudet.
Stadionrock / "Aikuisrock"
Tämäkään rikos ei ole järin raskauttava, sillä kukapa nyt ei U2:sta tykkäisi? Minusta 80-luku oli kuitenkin kokonaisuudessaan loistava vuosikymmen. Dire Straits, Genesis, Toto, Sting, Bruce... Täytyykö tätä nyt edes perustella sen enempää? Parhautta jok'ikinen.
Suomirock
Sekin on varmaan jo käynyt aika selväksi, että pidän kotimaisesta junttirockista. Sitäkin tuli tenavana kuunneltua. Nostalgian ja kotiseutuylpeyden vuoksi täytyy edelleen kannustaa Yötä ja Dingoa, mutta vasta varttuneemmalla iällä olen huomannut esimerkiksi Eppu Normaalin aidon erinomaisuuden. Pantsen ja Martin pumppu on parasta suomalaista kitarapoppia, eikä vertaaminen Dire Straitsiin ole lainkaan kaukaa haettua. Pidän minä kyllä Popedan pöhköstä äijäilystäkin. Ismo Alankohan onkin sitten jo sallittua kaikille.
Hard Rock / Heavy Metal
Joskus yläasteella huomasin, että rankka särökitara ja tarttuvat riffit kuulostavat perkeleen maukkailta. Aloin kuunnella metallimusiikin klassikoita. Deep Purple, Ozzy Osbourne ja Judas Priest tulivat hyvin tutuiksi. Pitkätukat iskevät edelleen: Iron Maiden on eräs kaikkien aikojen kovimmista ja omaperäisimmistä yhtyeistä genreen katsomatta. 80-luvun pop-vaikutteinen sukkahousuhevi - Van Halen, Mötley Crüe, Bon Jovi - taas ehdotonta bilemusaa.
Death Metal, Folk Metal, Metalcore
Perinteisestä hevistä oli helppo siirtyä alagenreihin. Children of Bodomin, Ensiferumin ja Finntrollin astetta raaempi meno ja mielenkiintoiset melodiakulut upposivat nopeasti. Tänäkin päivänä parasta heviä on kuitenkin In Flamesin ja Soilworkin Göteborg-metalli, sekä Killswitch Engagen ja kumppaneiden Metalcore. Ja eivätkös ne poppikytkökset taas perhana puske pintaan!
Progressiivinen rock
Lukioikään tullessa hevitie alkoi olla kuljettu loppuun, ja tiedostava nuori kaipasi lisää virikkeitä. Siitä sitten luontevasti, Wigwamin loistavan keikan innoittamana, 70-luvun häröilyjen pariin. En kyllä vieläkään täysin ymmärrä, miksi niin uniikkeja ideoita ja groovaavaa kamaa tuottaneelle aikakaudelle kuuluu naureskella. In the Court of the Crimson King ja Close to the Edge kuuluvat kaikkien aikojen onnistuneimpien pitkäsoittojen kastiin ja unohdettuja helmiä löytyy loputtomasti. Kuunnelkaa vaikka Camelin alkupään tuotantoa, jos hyvät sävellykset kiinnostavat.
Fuusio / Jazzrock
Jazzin ja rockin liitto alkaa kiinnostaa varmasti jokaista progeilun ystävää jossain vaiheessa. Mahavishnu Orchestra, Return to Forever ja Weather Report ovat pyörineet meikäläisenkin soittimessa taajaan. Viimeksimainittu olisi kai vielä ok ilman Jaco Pastoriusta. Mutta kun se tiluttelu kuulostaa monesti niin samperin hyvältä!
Tämähän alkaa näyttää siltä, että ainoita sallittuja genrejä ovat Jazz / Soul / Funk, Alternative / Indie ja Electro / House. Huolestuttavaa!
Enää täytyy keksiä, mistä löytyy tämä pelätty yleinen mielipide, jota vastaan käyn jatkuvaa varjonyrkkeilyäni.
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
maanantai 28. syyskuuta 2009
Turvallisesti keskitiellä
Syksyn levyt kypsyvät hyvää vauhtia. Tällä viikolla vartoillaan ainakin Paramoren uutuutta. Ennen pop-punk hehkutuksia tahdon vielä palata Radio Nova -rockin pariin ja tehdä silmäyksen alkukuusta ilmestyneeseen kotimaiseen levykaksikkoon. Älkää huoliko - Lauri Tähkään en koske metrin seipäälläkään.
Anssi Kela – Aukio
Anssi Kela on jo pitkään puhunut bändilevyn tekemisestä. Tähän asti mies on kuitenkin päätynyt hoitamaan itse lähes kaiken rumpujen soitosta tuotantoon. Uutta Aukio-levyä valmistellessa käytäntö on vihdoin muuttunut ja pitkään mukana roikkunut taustaorkka on päässyt soitto- ja sovitushommiin jo studiossa. Yhtenäinen yhtyesoundi sopiikin hyvin Kelan uusiin ambitioihin, jotka ovat tällä kertaa poikineet työläisromantiikkaa tihkuvan konseptialbumin.
Aukio on kunnianhimoisista lähtökohdistaan huolimatta tuttuakin tutumpaa Kelaa. Artisti tallaa samaa folkahtavaa aikusrock-tietä kuin aiemmillakin levyillään. Toisinaan Anssi on enemmän pop, välillä hyvinkin rock, mutta maneerit pysyvät tallessa. Syvältä musiikkiperinteestä kaivetut kauniit ja mahtipontiset melodiat kaikuvat kertosäkeissä ja carverilaisen maanläheiset sanoitukset takaavat kansansuosion. Touhu tuntuu ehkä vähän turhankin tarkoitushakuiselta, kun levyllä lauletaan pienen kaivostyöläisen arjesta ja maailmantalouden mullistuksista. Rakkausveisuille sitä vastoin on aina tilausta, ja niitä Kela osaa edelleen vääntää kiitettävästi.
Aukio on musiikillisesti melko vahva kokonaisuus, mutta kuten teemalevyillä helposti käy, selkeät huippuhetket jäävät vähiin. Aamu on tarttuva voimapop-helmi, mutta muuta sinkkulohkaisukamaa levyltä on vaikea keksiä. Ehkä avausraita Huuto pääsisi lähimmäksi reippaalla ja bassovetoisella menollaan. Toisaalta, levyllä ei ole yhtään huonoa biisiä ja sovitukset ovat kekseliäitä kautta linjan. Esimerkiksi Paluu sisältää todella mehevää Knopfler-kitarointia, joka kylläkin liukenee luvattoman laimeaan kertosäkeeseen.
On silti sanottava, että Kelan edellinen levy Rakkaus on murhaa oli pari piirua sykähdyttävämpi paketti Bacharach-balladeineen. Rouheaa E-Street Band -meininkiäkin löytyi. Mutta ehkä seuraavaksi kannattaa odottaa, että Anssi bändeineen esittää Aukion kokonaisuudessaan keikalla. Eikös se ole yleensä konseptialbumien kanssa tapana?
Yö – Loisto
Kohta keski-ikäinen iskelmärock-yhtye Yö pukkaa edelleen levyjä ulos tappavaan tahtiin. Suosiokin on ollut huikeaa taas vuoden 2003 Rakkaus on lumivalkoinen -menestyksen jälkeen. Uuden albumin suurin yllätys löytyy biisien tekijätiedoista: lähes kaikki kappaleet ovat ulkojäseneksi palanneen Jussi Hakulisen käsialaa, eikä bändin kipparin Olli Lindholmin sävellyksiä ole mahdutettu mukaan lainkaan. Ilmankos iltapäivälehdet hehkuttivat levyn julkaisun alla kaksikon sovinnontekoa, josta on vierähtänyt vasta 18 vuotta.
Yö ei kaatunut biisintekijänsä lähtöön vuonna 1985, vaan siirtyi onnistuneesti perinteisempään kitararockiin. Tänä päivänä yhtye saattaisi jälleen kaivata vaihtoehtoisia näkemyksiä. Loisto kuulostaa suuressa määrin samalta kuin kolme edellistäkin Yön levyä. Hakulisen hitaat ja keskitempoiset mahtiballadit haukkaavat leijonanosan pyörimisajasta. Ainoa kunnon rock-pala, avausraita Kiitos ja kunnia, on vain hienoinen variaatio muutaman vuoden takaisesta Kaksintaistelu-biisistä.
Mutta tätähän kansa ilmeisesti haluaa, ja pakko myöntää, että Jussi Hakulisen mollivoittoinen ja iskelmäperinteestä lainaileva tyyli on vuosien saatossa tuottanut helmiäkin. Tässä satsissa esimerkiksi radiossa jo puhkisoitettu nimibiisi Loisto on tarkemmin kuunneltuna aika komea sävellys. Turhan usein harhaudutaan kuitenkin pitkästyttävän mahtipontisuuden suolle, eivätkä edes Daffy Terävän nautittavat mutta aivan liian lyhyet kitarasoolot luo riittävästi rokkimeininkiä. Loisto on takuuvarma tuote, joka uppoaa varmasti keskivertotyömatkalaiseen. Itse en taida kovin montaa kertaa kuunnella läpi.
Anssi Kela – Aukio
Anssi Kela on jo pitkään puhunut bändilevyn tekemisestä. Tähän asti mies on kuitenkin päätynyt hoitamaan itse lähes kaiken rumpujen soitosta tuotantoon. Uutta Aukio-levyä valmistellessa käytäntö on vihdoin muuttunut ja pitkään mukana roikkunut taustaorkka on päässyt soitto- ja sovitushommiin jo studiossa. Yhtenäinen yhtyesoundi sopiikin hyvin Kelan uusiin ambitioihin, jotka ovat tällä kertaa poikineet työläisromantiikkaa tihkuvan konseptialbumin.
Aukio on kunnianhimoisista lähtökohdistaan huolimatta tuttuakin tutumpaa Kelaa. Artisti tallaa samaa folkahtavaa aikusrock-tietä kuin aiemmillakin levyillään. Toisinaan Anssi on enemmän pop, välillä hyvinkin rock, mutta maneerit pysyvät tallessa. Syvältä musiikkiperinteestä kaivetut kauniit ja mahtipontiset melodiat kaikuvat kertosäkeissä ja carverilaisen maanläheiset sanoitukset takaavat kansansuosion. Touhu tuntuu ehkä vähän turhankin tarkoitushakuiselta, kun levyllä lauletaan pienen kaivostyöläisen arjesta ja maailmantalouden mullistuksista. Rakkausveisuille sitä vastoin on aina tilausta, ja niitä Kela osaa edelleen vääntää kiitettävästi.
Aukio on musiikillisesti melko vahva kokonaisuus, mutta kuten teemalevyillä helposti käy, selkeät huippuhetket jäävät vähiin. Aamu on tarttuva voimapop-helmi, mutta muuta sinkkulohkaisukamaa levyltä on vaikea keksiä. Ehkä avausraita Huuto pääsisi lähimmäksi reippaalla ja bassovetoisella menollaan. Toisaalta, levyllä ei ole yhtään huonoa biisiä ja sovitukset ovat kekseliäitä kautta linjan. Esimerkiksi Paluu sisältää todella mehevää Knopfler-kitarointia, joka kylläkin liukenee luvattoman laimeaan kertosäkeeseen.
On silti sanottava, että Kelan edellinen levy Rakkaus on murhaa oli pari piirua sykähdyttävämpi paketti Bacharach-balladeineen. Rouheaa E-Street Band -meininkiäkin löytyi. Mutta ehkä seuraavaksi kannattaa odottaa, että Anssi bändeineen esittää Aukion kokonaisuudessaan keikalla. Eikös se ole yleensä konseptialbumien kanssa tapana?
Yö – Loisto
Kohta keski-ikäinen iskelmärock-yhtye Yö pukkaa edelleen levyjä ulos tappavaan tahtiin. Suosiokin on ollut huikeaa taas vuoden 2003 Rakkaus on lumivalkoinen -menestyksen jälkeen. Uuden albumin suurin yllätys löytyy biisien tekijätiedoista: lähes kaikki kappaleet ovat ulkojäseneksi palanneen Jussi Hakulisen käsialaa, eikä bändin kipparin Olli Lindholmin sävellyksiä ole mahdutettu mukaan lainkaan. Ilmankos iltapäivälehdet hehkuttivat levyn julkaisun alla kaksikon sovinnontekoa, josta on vierähtänyt vasta 18 vuotta.
Yö ei kaatunut biisintekijänsä lähtöön vuonna 1985, vaan siirtyi onnistuneesti perinteisempään kitararockiin. Tänä päivänä yhtye saattaisi jälleen kaivata vaihtoehtoisia näkemyksiä. Loisto kuulostaa suuressa määrin samalta kuin kolme edellistäkin Yön levyä. Hakulisen hitaat ja keskitempoiset mahtiballadit haukkaavat leijonanosan pyörimisajasta. Ainoa kunnon rock-pala, avausraita Kiitos ja kunnia, on vain hienoinen variaatio muutaman vuoden takaisesta Kaksintaistelu-biisistä.
Mutta tätähän kansa ilmeisesti haluaa, ja pakko myöntää, että Jussi Hakulisen mollivoittoinen ja iskelmäperinteestä lainaileva tyyli on vuosien saatossa tuottanut helmiäkin. Tässä satsissa esimerkiksi radiossa jo puhkisoitettu nimibiisi Loisto on tarkemmin kuunneltuna aika komea sävellys. Turhan usein harhaudutaan kuitenkin pitkästyttävän mahtipontisuuden suolle, eivätkä edes Daffy Terävän nautittavat mutta aivan liian lyhyet kitarasoolot luo riittävästi rokkimeininkiä. Loisto on takuuvarma tuote, joka uppoaa varmasti keskivertotyömatkalaiseen. Itse en taida kovin montaa kertaa kuunnella läpi.
torstai 24. syyskuuta 2009
Jotain hyvää pimeneviin iltoihin
Yllä näette luultavasti vuoden tyylikkäimmän levynkannen. Kuvassa on trumpetti. Pakkaus kuvaa itse tuotetta harvinaisen osuvasti: Jukka Eskolan tuorein levy on pakahduttavan tyylikästä trumpetinsoittoa alusta loppuun.
Muun muassa Five Corners Quintetissa vaikuttava Jukka Eskola on maamme uuden jazzsukupolven kärkinimiä ja työllistetyimpiä muusikoita. Kolmannella soololevyllään hän antaa vakuuttavan näytön näkemyksellisyydestään orkesterinjohtajana ja säveltäjänä. Eskola uppoutuu levyllään syvälle 60- ja 70-luvun taitteen jazzsoundiin. Trumpetistin tulkinnassa kuuluvat vahvasti Freddie Hubbard ja Miles Davis, mutta myös oma ääni pyrkii pintaan. Ainakin nyanssien taju on ensiluokkaista.
Walkoverin soundi ja tyyli on hiottu niin tarkasti, että säröjä on vaikea löytää. Levy etenee varsin hillityllä yleisilmeellä, joka sulauttaa jopa kakkosraita Jovan lattarirytmit ja muut reippaammat pätkät osaksi kokonaisuutta. Rhodesilla maustettu äänimaisema tuntuu erinomaisen miellyttävältä. On mukava kuulla jazz-proffa Jukkis Uotilaa koskettimien ääressä, ja vielä melko suurella soolovastuulla. Rytmiosasto Teppo Mäkynen-Antti Lötjönen hoitaa tonttinsa tarkasti ilman ylilyöntejä.
Tyylikästä ja yhtenäistä soundia etsivä muusikko on aina vaarassa ajautua tasapaksuuteen. Walkoverillakin voisi olla enemmän sooloirrottelua ja vähemmän teemojen pyörittelyä, jolloin se ehkä kuulostaisi mielenkiintoisemmalta. Toisaalta on hyvä veto Eskolalta jättää vetävä dancehall-meininki Five Corners Quintetille. Tällaisenaan Walkover on niitä levyjä, joita kuunnellaan nojatuolissa hitaasti nautiskellen, ehkä tilkka jotakin väkevää kyytipoikana. Tunnelmoinnillekin on aina oma tilauksensa, ja siihen Eskola osaa selvästi vastata.
maanantai 21. syyskuuta 2009
Parhaimmillaan loistava
Muse - The Resistance
On vaikea keksiä yhtyettä, jonka tuotanto aiheuttaisi yhtä ristiriitaisia tuntemuksia kuin Musen. Matthew Bellamylla on kyky tehdä biisistä kuin biisistä kuuntelukelvoton falsettilaulullaan, mutta soittopuolella trio puskee yleensä eteenpäin hyökkäysvaunun voimalla ja atomikellon tarkkuudella. Jos musiikkihistorian kovimpia kitara- ja bassoriffejä ryhdyttäisiin kartoittamaan, valloittaisivat Musen biisit luultavasti aika monta paikkaa kärkikymmeniköstä.
Uudella levyllä Musen kehitys jatkuu hyvään suuntaan: falsettia ja huonoja kertosäkeitä on vähennetty entisestään. Yhtyeen ristiriitaisuus ei ole silti kokonaan poissa, sillä nyt ärsyttävyyden tilalle levyntäytteeksi ovat astuneet tylsyys ja inkoherenssi. On vaikea sanoa, kumpi on pienempi paha. Helpompaa on pohtia, paljonko The Resistancen heikkoudet painavat vaakakupissa levyn ansioiden rinnalla.
Ansioita Musen uutukaisella kyllä riittää. Soitto on totutun tiukkaa ja taidokasta, killeririffejä putoilee tasaiseen tahtiin ja eri musiikkityyleihin viittaillaan hykerryttävän nokkelasti. Levyn kokonaissoundi on aavistuksen keveämpi kuin aiempien. Stadionrockin, metallin ja klasarin lisäksi kurotellaan entistä enemmän rytmimusiikin suuntaan.
Nimibiisissä Dom Howard pääsee irrottelemaan reippaalla diskokompilla hyvin Queen-vaikutteisessa osassa, Undisclosed Desires taas hyödyntää hiphop-tyylistä breakbeatia mukavan pop-melodian pohjana. Molemmat nousevat albumin onnistuneimpien raitojen joukkoon. Myös levyn loppupuolelta löytyvät MK Ultra ja I Belong to You ovat mukavan progeilevia teoksia, joita on siunattu upeilla riffeillä ja mieleenpainuvilla melodioilla. Tosin jälkimmäisen Saint-Saëns -lainailu ei välttämättä toimi parhaalla mahdollisella tavalla.
Tästä päästäänkin levyn heikkouksiin, jotka tuppaavat valitettavasti liittymään Matthew Bellamyn klassisen musiikin intohimoihin. Rockin ja taidemusiikin naittaminen on kunnioitettava pyrkimys, mutta The Resistancella suurin osa yrityksistä tuntuu joko päälleliimatuilta tai pitkästyttäviltä. Hyvänä esimerkkinä toimii United States of Eurasia, joka alkaa perinteisenä Muse-balladina, kehittyy Bohemian Rhapsody-pastissiksi ja päättyy Chopinin nocturnen tunnelmiin. Koko tänä aikana biisistä ei saa juuri minkäänlaista otetta. Myös levyn päättävä kolmiosainen ”sinfonia” Exogenesis jättää helposti kylmäksi. Paisutteleva alkusoitto on yksiselitteisen haukotuttava, mutta kaksi seuraavaa osaa jo ihan nättejä klassisen pianon ja musemaisen maalailun yhdistelmiä.
Muse ei siis pystynyt vieläkään tekemään kokonaisvaltaisesti onnistunutta levyä. Kyseenalaiset klasarikokeilut tuovat liikaa epätasaisuutta, eivätkä perinteisemmän riffivetoiset biisit Uprising ja Unnatural Selection yllä aivan toivottuun ässäkategoriaan.
Ristiriitaisuudesta huolimatta The Resistancestakaan ei voi olla pitämättä. Huippuhetkinään Muse on niin energinen, herkullinen, kekseliäs ja virtuoottinen, ettei monikaan nykybändi yllä samaan. Matthew Bellamy pyrkii ilmeisesti jonkinlaiseksi musiikkimaailman Quentin Tarantinoksi, ja mikäs siinä. Olen aina valmis antamaan tukeni hyvin soitetulle, älykkäälle ja omaperäiselle stadionrockille.
On vaikea keksiä yhtyettä, jonka tuotanto aiheuttaisi yhtä ristiriitaisia tuntemuksia kuin Musen. Matthew Bellamylla on kyky tehdä biisistä kuin biisistä kuuntelukelvoton falsettilaulullaan, mutta soittopuolella trio puskee yleensä eteenpäin hyökkäysvaunun voimalla ja atomikellon tarkkuudella. Jos musiikkihistorian kovimpia kitara- ja bassoriffejä ryhdyttäisiin kartoittamaan, valloittaisivat Musen biisit luultavasti aika monta paikkaa kärkikymmeniköstä.
Uudella levyllä Musen kehitys jatkuu hyvään suuntaan: falsettia ja huonoja kertosäkeitä on vähennetty entisestään. Yhtyeen ristiriitaisuus ei ole silti kokonaan poissa, sillä nyt ärsyttävyyden tilalle levyntäytteeksi ovat astuneet tylsyys ja inkoherenssi. On vaikea sanoa, kumpi on pienempi paha. Helpompaa on pohtia, paljonko The Resistancen heikkoudet painavat vaakakupissa levyn ansioiden rinnalla.
Ansioita Musen uutukaisella kyllä riittää. Soitto on totutun tiukkaa ja taidokasta, killeririffejä putoilee tasaiseen tahtiin ja eri musiikkityyleihin viittaillaan hykerryttävän nokkelasti. Levyn kokonaissoundi on aavistuksen keveämpi kuin aiempien. Stadionrockin, metallin ja klasarin lisäksi kurotellaan entistä enemmän rytmimusiikin suuntaan.
Nimibiisissä Dom Howard pääsee irrottelemaan reippaalla diskokompilla hyvin Queen-vaikutteisessa osassa, Undisclosed Desires taas hyödyntää hiphop-tyylistä breakbeatia mukavan pop-melodian pohjana. Molemmat nousevat albumin onnistuneimpien raitojen joukkoon. Myös levyn loppupuolelta löytyvät MK Ultra ja I Belong to You ovat mukavan progeilevia teoksia, joita on siunattu upeilla riffeillä ja mieleenpainuvilla melodioilla. Tosin jälkimmäisen Saint-Saëns -lainailu ei välttämättä toimi parhaalla mahdollisella tavalla.
Tästä päästäänkin levyn heikkouksiin, jotka tuppaavat valitettavasti liittymään Matthew Bellamyn klassisen musiikin intohimoihin. Rockin ja taidemusiikin naittaminen on kunnioitettava pyrkimys, mutta The Resistancella suurin osa yrityksistä tuntuu joko päälleliimatuilta tai pitkästyttäviltä. Hyvänä esimerkkinä toimii United States of Eurasia, joka alkaa perinteisenä Muse-balladina, kehittyy Bohemian Rhapsody-pastissiksi ja päättyy Chopinin nocturnen tunnelmiin. Koko tänä aikana biisistä ei saa juuri minkäänlaista otetta. Myös levyn päättävä kolmiosainen ”sinfonia” Exogenesis jättää helposti kylmäksi. Paisutteleva alkusoitto on yksiselitteisen haukotuttava, mutta kaksi seuraavaa osaa jo ihan nättejä klassisen pianon ja musemaisen maalailun yhdistelmiä.
Muse ei siis pystynyt vieläkään tekemään kokonaisvaltaisesti onnistunutta levyä. Kyseenalaiset klasarikokeilut tuovat liikaa epätasaisuutta, eivätkä perinteisemmän riffivetoiset biisit Uprising ja Unnatural Selection yllä aivan toivottuun ässäkategoriaan.
Ristiriitaisuudesta huolimatta The Resistancestakaan ei voi olla pitämättä. Huippuhetkinään Muse on niin energinen, herkullinen, kekseliäs ja virtuoottinen, ettei monikaan nykybändi yllä samaan. Matthew Bellamy pyrkii ilmeisesti jonkinlaiseksi musiikkimaailman Quentin Tarantinoksi, ja mikäs siinä. Olen aina valmis antamaan tukeni hyvin soitetulle, älykkäälle ja omaperäiselle stadionrockille.
perjantai 18. syyskuuta 2009
Lisää popin ystävän tunnustuksia
Minun on jälleen tehtävä paljastus, joka uhkaa uskottavuuttani musiikinharrastajana: pidän Anssi Kelasta. Suomalaisesta valtavirrasta ei löydy kovin montaa artistia, jonka tekemisiä seuraisin yhtä suurella mielenkiinnolla. Ex-nummelalainen on tehnyt ihailtavan omaleimaista ja -ehtoista poppia, enkä jätä hyvää poppia kuuntelematta pelkästään yleisen mielipiteen vuoksi. Kelan kiinnostavuutta lisää sekin, että hän on maamme kovimpia kitara- ja bassovirtuooseja. Eipä olisi aikuisrokkarista uskonut!
Tänään tahdonkin ruotia hieman Anssi Kelan tuoreinta sinkkubiisiä, ja osoittaa sovitustaidon merkityksen popmusiikissa.
Kun Aamu alkoi soida radiokanavilla joskus kesällä, en lämmennyt ollenkaan. Ensivaikutelma oli pettynyt ja epäuskoinen: eikö Anssi ole yrittänytkään muuttua neljässä vuodessa? Samat melodiankuljetukset on kuultu kaikilla aiemmilla levyillä, puhumattakaan kömpelöistä, loppusointuja kammoavista sanoituksista. Tokihan tavaramerkeistä kannattaa pitää kiinni, mutta kevyt soveltaminen olisi niin ikään ihan suotavaa.
Ensivaikutelmat ovat tunnetusti petollisia. Aamun tarkempi kuuntelu pakottaa jälleen nöyrtymään tosiasioiden edessä: Anssi Kela on loistava pop-artisti, joka tietää prikulleen, mitä on tekemässä. Sanoitus- ja sävellystyyli eivät ehkä ole ottaneet suuria harppauksia, mutta sovituspuolella Kela pääsee edelleen loistamaan – ja soveltamaan urakalla. Mies käyttää rohkeasti erilaisia tyylejä Neil Young & Crazy Horsen räkäisestä rokista kasaripoppiin ja akustiseen folkiin ja palkitsee tarkkaavaisen kuuntelijan valtavalla määrällä pikku oivalluksia.
Aamu on sovituksellinen suurvoitto. Biisi liikkuu koko kestonsa ajan aivan kornin rajoilla, mutta kuin ihmeen kaupalla soitintasapaino pysyy lähes täydellisenä ja uusia, ihastuttavia koukkuja esitellään juuri oikeaan tahtiin. Tarkastellaanpa kappaletta seuraavaksi hieman lähemmin.
Aamu alkaa yksinkertaisella, mutta ihmeen tarttuvalla riffillä, joka toimii säkeistön pohjana. Se, että riffi alkaa vasta ykkösen takapotkulla tuo koko A-osaan kummasti jännitettä, ja kuulostaa kivasti 80-lukulaiselta. Taputukset kakkoselle ja neloselle ovat sitä mainitsemaani kornin rajojen koettelua, mutta sopivat hilpeään kokonaisuuteen oivasti.
Bändin lopullinen sisääntulo on niin ikään kekseliäs. Konventionaalisempi sovittaja ottaisi täyden kompin mukaan neljän kierron jälkeen, mutta Anssipa pistää meidät odottamaan vielä yhden siihen päälle. Taaskaan ei tarvittu kovin erikoista kikkailua, ja homma on heti paljon mielenkiintoisemman kuuloinen.
Täysivauhtisessa säkeistössä korvaan pistää erityisesti se, että jokin polkuharmooni tai muu ulvotin tuplaa pääriffin. Ratkaisu on aivan hervoton! Kakkoskitaran hillitty näppäily ja akustinen kitara rikastavat soundia mukavasti. Komppi on melko perus, mutta sopivan miehekäs. Kaiken kaikkiaan erittäin toimiva osa, jossa kelamaiset sanoituksetkin alkavat tuntua aika symppiksiltä.
Kertosäkeessä heitetäänkin sitten sitten astetta isompaa pop-soundia kehiin. B-osa on oikeastaan jo sävellyksenä hävyttömän tarttuva, mutta tahdon nostaa esiin kolme seikkaa, jotka tekevät siitä entistä suureellisemman ja koukuttavamman: piano, taustalaulu ja bassofillit.
Ensimmäistä tekijää ei tarvitse paljon selitellä. Mahtipontinen pianosäestys tuo yleensä biisiin kuin biisiin lisää potkua. Moni ehkä pitää ratkaisua mauttomana ja turhan pateettisena, mutta itse olen kappaleen sovittajan kanssa samaa mieltä: juuri tältä popkertsin pitää kuulostaa. Taustalaulu ja bassofillit puolestaan iskevät juuri oikeissa kohdissa ja takaavat maksimaalisen toimivuuden. Kertsikierron puolivälissä tunnelmaa kohottaa Kelan tavaramekriksi muodostunut Uuuu-stemmalaulu. Antti Karisalmen signature-juoksutuksia kuullaan useammassa kohtaa, mutta erityisesti toisen kierron ensimmäisen säkeen jälkeen mies pääsee toden teolla irti pariksi sekunniksi.
Biisi jatkuu lähes yhtä vahvana loppuun asti. Lyhyessä C-osassa on mukavan reipas tunnelma, jota kevyt tamburiini vauhdittaa. Sen jälkeinen pysähdys on ehkä hieman tarpeeton, mutta komeasti siitäkin noustaan takaisin kertsiin. Simppeli mutta intensiivinen kitarasoolo kruunaa teoksen, ja pianisti Saara Metsbergkin pääsee lopussa herkuttelemaan vähän lisää.
Kela on onnistunut jalostamaan biiseistä 1972 ja Jennifer Aniston tutut hittiainekset entistä maistuvammaksi paketiksi. Esitän lämpimimmät onnitteluni ja nautin harvinaisesta tilanteesta, jossa oikeasti hyvä biisi jää viikoiksi päähän soimaan.
Valitettavasti en pysty liittämään musiikkinäytettä analyysini tueksi, mutta video löytyy Youtubesta ja biisi soi jatkuvasti Radio Novalla, mikäli sen on tähän asti onnistunut missaamaan.
Tänään tahdonkin ruotia hieman Anssi Kelan tuoreinta sinkkubiisiä, ja osoittaa sovitustaidon merkityksen popmusiikissa.
Kun Aamu alkoi soida radiokanavilla joskus kesällä, en lämmennyt ollenkaan. Ensivaikutelma oli pettynyt ja epäuskoinen: eikö Anssi ole yrittänytkään muuttua neljässä vuodessa? Samat melodiankuljetukset on kuultu kaikilla aiemmilla levyillä, puhumattakaan kömpelöistä, loppusointuja kammoavista sanoituksista. Tokihan tavaramerkeistä kannattaa pitää kiinni, mutta kevyt soveltaminen olisi niin ikään ihan suotavaa.
Ensivaikutelmat ovat tunnetusti petollisia. Aamun tarkempi kuuntelu pakottaa jälleen nöyrtymään tosiasioiden edessä: Anssi Kela on loistava pop-artisti, joka tietää prikulleen, mitä on tekemässä. Sanoitus- ja sävellystyyli eivät ehkä ole ottaneet suuria harppauksia, mutta sovituspuolella Kela pääsee edelleen loistamaan – ja soveltamaan urakalla. Mies käyttää rohkeasti erilaisia tyylejä Neil Young & Crazy Horsen räkäisestä rokista kasaripoppiin ja akustiseen folkiin ja palkitsee tarkkaavaisen kuuntelijan valtavalla määrällä pikku oivalluksia.
Aamu on sovituksellinen suurvoitto. Biisi liikkuu koko kestonsa ajan aivan kornin rajoilla, mutta kuin ihmeen kaupalla soitintasapaino pysyy lähes täydellisenä ja uusia, ihastuttavia koukkuja esitellään juuri oikeaan tahtiin. Tarkastellaanpa kappaletta seuraavaksi hieman lähemmin.
Aamu alkaa yksinkertaisella, mutta ihmeen tarttuvalla riffillä, joka toimii säkeistön pohjana. Se, että riffi alkaa vasta ykkösen takapotkulla tuo koko A-osaan kummasti jännitettä, ja kuulostaa kivasti 80-lukulaiselta. Taputukset kakkoselle ja neloselle ovat sitä mainitsemaani kornin rajojen koettelua, mutta sopivat hilpeään kokonaisuuteen oivasti.
Bändin lopullinen sisääntulo on niin ikään kekseliäs. Konventionaalisempi sovittaja ottaisi täyden kompin mukaan neljän kierron jälkeen, mutta Anssipa pistää meidät odottamaan vielä yhden siihen päälle. Taaskaan ei tarvittu kovin erikoista kikkailua, ja homma on heti paljon mielenkiintoisemman kuuloinen.
Täysivauhtisessa säkeistössä korvaan pistää erityisesti se, että jokin polkuharmooni tai muu ulvotin tuplaa pääriffin. Ratkaisu on aivan hervoton! Kakkoskitaran hillitty näppäily ja akustinen kitara rikastavat soundia mukavasti. Komppi on melko perus, mutta sopivan miehekäs. Kaiken kaikkiaan erittäin toimiva osa, jossa kelamaiset sanoituksetkin alkavat tuntua aika symppiksiltä.
Kertosäkeessä heitetäänkin sitten sitten astetta isompaa pop-soundia kehiin. B-osa on oikeastaan jo sävellyksenä hävyttömän tarttuva, mutta tahdon nostaa esiin kolme seikkaa, jotka tekevät siitä entistä suureellisemman ja koukuttavamman: piano, taustalaulu ja bassofillit.
Ensimmäistä tekijää ei tarvitse paljon selitellä. Mahtipontinen pianosäestys tuo yleensä biisiin kuin biisiin lisää potkua. Moni ehkä pitää ratkaisua mauttomana ja turhan pateettisena, mutta itse olen kappaleen sovittajan kanssa samaa mieltä: juuri tältä popkertsin pitää kuulostaa. Taustalaulu ja bassofillit puolestaan iskevät juuri oikeissa kohdissa ja takaavat maksimaalisen toimivuuden. Kertsikierron puolivälissä tunnelmaa kohottaa Kelan tavaramekriksi muodostunut Uuuu-stemmalaulu. Antti Karisalmen signature-juoksutuksia kuullaan useammassa kohtaa, mutta erityisesti toisen kierron ensimmäisen säkeen jälkeen mies pääsee toden teolla irti pariksi sekunniksi.
Biisi jatkuu lähes yhtä vahvana loppuun asti. Lyhyessä C-osassa on mukavan reipas tunnelma, jota kevyt tamburiini vauhdittaa. Sen jälkeinen pysähdys on ehkä hieman tarpeeton, mutta komeasti siitäkin noustaan takaisin kertsiin. Simppeli mutta intensiivinen kitarasoolo kruunaa teoksen, ja pianisti Saara Metsbergkin pääsee lopussa herkuttelemaan vähän lisää.
Kela on onnistunut jalostamaan biiseistä 1972 ja Jennifer Aniston tutut hittiainekset entistä maistuvammaksi paketiksi. Esitän lämpimimmät onnitteluni ja nautin harvinaisesta tilanteesta, jossa oikeasti hyvä biisi jää viikoiksi päähän soimaan.
Valitettavasti en pysty liittämään musiikkinäytettä analyysini tueksi, mutta video löytyy Youtubesta ja biisi soi jatkuvasti Radio Novalla, mikäli sen on tähän asti onnistunut missaamaan.
tiistai 15. syyskuuta 2009
Indie-satoa Jyllannista
Ennen kuin pääsen käsiksi syksyn uuteen musiikkiin on esiteltävä vielä pari kiinnostavaa indie-bändiä Århusista. Osuin Jyllannin pääkaupunkiin sopivasti vuotuisten festarien aikaan ja pääsin kuulemaan paikallisten yhtyeiden iltaa Ridehuset-nimisellä klubilla. Kattaus oli monipuolinen ja häkellyttävän tasokas. Seuraavat porukat iskivät erityisen kovaa.
January Jaunt on hyvin nykyaikaisen kuuloinen pop-ryhmä, joka luottaa jopa hivenen postrock-tyyliseen äänimaailmaan. Tämä tarkoittaa sitä, että kitarat ovat enemmän äänivallin tuottamista kuin soittamista varten ja etenkin tremolot kovassa käytössä. Komppiosasto pitää kuitenkin huolen siitä, että postrock-hörhelöön ei jäädä leijumaan liiaksi, vaan biisit puskevat koko ajan eteenpäin. Jämäkkä rytmi, kitaravalli ja eteerinen laulu ovat ihan mukavan kuuloinen yhdistelmä. Usein kakku vielä kuorrutetaan upeilla synamelodioilla. Oheinen Try on bändin helmiä, mukavan ponnekas ja erottelevasoundinen teos. On pakko ihmetellä, että näin ammattimaisella kamalla ei breikattu isommin. Nythän January Jaunt on jo valitettavasti pistämässä pillejä lopullisesti pussiin.
Tanskasta löytyi siis hieman yllättäen reissuni paras paikallisskene. Seuraavaa Århusin-vierailua odotellessa.
January Jaunt on hyvin nykyaikaisen kuuloinen pop-ryhmä, joka luottaa jopa hivenen postrock-tyyliseen äänimaailmaan. Tämä tarkoittaa sitä, että kitarat ovat enemmän äänivallin tuottamista kuin soittamista varten ja etenkin tremolot kovassa käytössä. Komppiosasto pitää kuitenkin huolen siitä, että postrock-hörhelöön ei jäädä leijumaan liiaksi, vaan biisit puskevat koko ajan eteenpäin. Jämäkkä rytmi, kitaravalli ja eteerinen laulu ovat ihan mukavan kuuloinen yhdistelmä. Usein kakku vielä kuorrutetaan upeilla synamelodioilla. Oheinen Try on bändin helmiä, mukavan ponnekas ja erottelevasoundinen teos. On pakko ihmetellä, että näin ammattimaisella kamalla ei breikattu isommin. Nythän January Jaunt on jo valitettavasti pistämässä pillejä lopullisesti pussiin.
Siinä missä January Jaunt on/oli tiukasti kiinni uudessa pop-soundissa, vetää Striving Vines rehellisen retroilevaa kitarapoppista Franz Ferdinandin, Strokesin ja kumppaneiden hengessä. Hiton trendikästähän sekin on, mutta lähes sama olisi onnistunut jo 60-luvulla. Vines oli kokonaisuutena enemmän mieleeni helpommin lähestyttävän äänimaailman ja reippaampien biisien vuoksi. Meno oli välillä jopa häiritsevän hilpeää. Kovin omaperäisiä ideoita bändiltä ei löytynyt, mutta ei hyvä keikka aina sellaisia kaipaakaan. Striving Vinesilta on esittelyssä Too Much Wine, jonka kertsin ärsytyspotentiaali on ehkä hieman turhan korkea. Repertuaarista löytyisi monia miellyttävämpiäkin, mutta Youtube ei niitä jostain syystä tunne.
Tanskasta löytyi siis hieman yllättäen reissuni paras paikallisskene. Seuraavaa Århusin-vierailua odotellessa.
lauantai 12. syyskuuta 2009
Vielä kerran PvVmSK
Nyt on pakko kiusata lukijoita vielä kerran Varusmiessoittokunnan showbandin edesottamuksilla. Youtubeen on nimittäin tuupattu sikäli tiukkaa settiä, että kehtaa kuunnella useammankin kerran.
Tähän mennessä olen välttänyt kavereiden ja sukulaisten eksplisiittistä hehkutusta blogissani, mutta nyt on pakko nostaa hattua velipojan suoritukselle basson varressa. Pahuksen maukasta fillailua!
Ja biisihän on Tuomo Prättälän upea Don't Take it too Hard.
Tähän mennessä olen välttänyt kavereiden ja sukulaisten eksplisiittistä hehkutusta blogissani, mutta nyt on pakko nostaa hattua velipojan suoritukselle basson varressa. Pahuksen maukasta fillailua!
Ja biisihän on Tuomo Prättälän upea Don't Take it too Hard.
Koneistettu rytmiryhmä
Kesäloman aikana on ehtinyt kertyä niin paljon ajankohtaisia musiikkitapauksia, että täytyisi vähitellen siirtyä festarien maailmasta tähän päivään. Siksipä esittelenkin enää lyhyesti yhden kovan jutun Szigetistä. Päivän aikana ehdin sukeltaa myös itselleni oudompiin vesiin, nimittäin konemusiikin pariin.
Drum'n'bass-skeneä seuraaville Squarepusher, aka Tom Jenkinson, ei varmasti ole mitenkään uusi tuttavuus. Englantilainen basisti/ohjelmoija on väkertänyt biittejään jo yli 15 vuotta ja vakiinnuttanut paikkansa elektronisen musiikin kentällä. Lajiin vihkiytymättömälle Squarepusherin keikka oli melkoisen avartava kokemus.
Konemusiikista on yleensä hankala saada kiksejä kotisohvalla (poikkeuksina tietenkin Kraftwerk ja Daft Punk), mutta täyteen tupatussa klubissa tai teltassa hiukan yksitoikkoinenkin jumputus alkaa toimia. Squarepusherin vedon aikana massan tiheys tosin esti tanssimisen, mutta meno oli kovaa muutenkin. Jenkinson ja rumpali Alex Thomas sylkivät paljon nopeaa, vihaista ja taidokasta biittiä, joka vei kaikki vapaat ruumiinosat mukanaan.
Kaksikon livesoitto erottui ilahduttavasti paksun konesoundin alta ja etenkin Jenkinson yltyi jopa esittelemään basistinkykyjään. Monotonisesta sykkeestä tehdyt irtiotot kolkuttelivat jo funkin ja fuusion rajoilla. Se lämmitti suuresti tällaista soitetun musiikin ystävää.
Nyt olen kuunnellut Squarepusheria kotona, eikä fiilis ole aivan sama. Ehkä kyse on vain omasta harjaantumattomuudestani, mutta keskittyneessä kuuntelussa drum'n'bass ei vain tunnu tarpeeksi kiinnostavalta. Seuraavassa kuitenkin yksi varsin pätevä biisi, josta löytyy mallikasta bassottelua. Keikalla ei kovin montaa näinkään rauhallista pätkää kuultu.
Drum'n'bass-skeneä seuraaville Squarepusher, aka Tom Jenkinson, ei varmasti ole mitenkään uusi tuttavuus. Englantilainen basisti/ohjelmoija on väkertänyt biittejään jo yli 15 vuotta ja vakiinnuttanut paikkansa elektronisen musiikin kentällä. Lajiin vihkiytymättömälle Squarepusherin keikka oli melkoisen avartava kokemus.
Konemusiikista on yleensä hankala saada kiksejä kotisohvalla (poikkeuksina tietenkin Kraftwerk ja Daft Punk), mutta täyteen tupatussa klubissa tai teltassa hiukan yksitoikkoinenkin jumputus alkaa toimia. Squarepusherin vedon aikana massan tiheys tosin esti tanssimisen, mutta meno oli kovaa muutenkin. Jenkinson ja rumpali Alex Thomas sylkivät paljon nopeaa, vihaista ja taidokasta biittiä, joka vei kaikki vapaat ruumiinosat mukanaan.
Kaksikon livesoitto erottui ilahduttavasti paksun konesoundin alta ja etenkin Jenkinson yltyi jopa esittelemään basistinkykyjään. Monotonisesta sykkeestä tehdyt irtiotot kolkuttelivat jo funkin ja fuusion rajoilla. Se lämmitti suuresti tällaista soitetun musiikin ystävää.
Nyt olen kuunnellut Squarepusheria kotona, eikä fiilis ole aivan sama. Ehkä kyse on vain omasta harjaantumattomuudestani, mutta keskittyneessä kuuntelussa drum'n'bass ei vain tunnu tarpeeksi kiinnostavalta. Seuraavassa kuitenkin yksi varsin pätevä biisi, josta löytyy mallikasta bassottelua. Keikalla ei kovin montaa näinkään rauhallista pätkää kuultu.
tiistai 8. syyskuuta 2009
Saari täynnä herkkuja
Sziget Fesztival, su 16.8.
Luulin festarikesäni päättyneen jo Vantaalle, mutta mitä vielä; myös Budapestissa oli kärsittävä laittomat annokset väentungosta ja mutavelliä. Kaikki parin elämää suuremman bändin vuoksi. Homma oli silti kokemisen arvoinen. Vaikka lähdinkin Szigetin päätöspäivään ensisijaisesti päälavan esiintyjien vuoksi, tarjosi tämä Euroopan suurimpiin kuuluva festari paljon muutakin. Ainakin sille, joka jaksoi vaeltaa valtavaa aluetta päästä toiseen kiintoisan ohjelman perässä.
Massiivisen tarjonnan vuoksi Szigetissä joutui tekemään valintoja. Niitä oli paljon ja ne olivat kyseenalaisia. Eräs valinta oli Coldcutin vaihtaminen The Offspringiin. Tiedän, että nostalgia on syntiä, mutta myös niin pahuksen nautinnollista. Tällä kertaa yhteiskunnallisesti tiedostava elektro jäi lapsuuden suosikin jalkoihin, ja pääsin näkemään yhden kesän parhaista keikoista. Ei hassumpi vaihtokauppa.
Offspringin nykykunto oli minulle täysi arvoitus. 90-luvun huippulevyt ovat muinaishistoriaa eikä bändi ole onnistunut samanlaisessa profiilinnostossa kuin saman aikakauden lapsi Green Day. Kaikeksi onneksi vanhat temput luonnistuvat yhä. Smash ja Americana ovat sen verran kovia uuspunk-plättyjä, että niiden kansaanmenevä draivi ei yhdessä vuosikymmenessä nuupahda. Voimasointuralli oli vauhdikasta läpi keikan ja tutut whooaa-kertosäkeet saivat vanhat fanit karjumaan innosta.
Offspringin biisit on kasattu aika vähistä aineksista, mutta niiden viihdyttävyys on edelleen ykkösluokkaa. Kukapa hyväksi havaittuja sointukiertoja ja tavaramerkinomaista takapotkukomppausta lähtisi liikaa muuttelemaan. Säännöllinen nollaaminen on elintärkeää ja tunnen itseni taas hieman eheämmäksi ihmisyksilöksi saatuani pomppia All I Wantin ja The Kids Aren't Alrightin tahtiin.
Vaikka Offspring riemastuttava olikin, vei päälavan viimeinen esiintyjä Faith No More kuitenkin voiton sekä taiteellisena että viihteellisenä elämyksenä. Pojat eivät selvästi lähteneet comeback- ja jäähyväiskiertueelleen puolivaloilla, vaan heittäytyen ja kokonaisuutta tarkkaan harkiten.
Bändille ominainen viisto itseironia oli läsnä alusta asti. Mike Patton saapui lavalle sliipattuna ja punaisessa smokissa kuin paraskin italialainen elostelija. Mies voiteli yleisönsä vanhalla Peaches & Herbin soulballadilla, Reunitedilla. Duetto kosketinsoittaja Roddy Bottumin kanssa oli herkullista kuultavaa. Heti perään pamahtikin From Out Of Nowhere, kuin takeena parin tunnin raskaasta hittiputkesta. Pattonin moni-ilmeistä ääntä ja Billy Gouldin munakasta bassosoundia sai fiilistellä koko rahalla. Välillä tunnelmoitiin Commodores-laina Easyn äärellä, jotta jaksettaisiin kärsiä Midlife Crisisia. Timantinkovasta tuotannosta olisi voinut koostaa kolmituntisenkin keikan, mutta ei Kindergartenin poisjäänti silti kauaa jaksanut nakertaa.
Faith No More on niitä yhtyeitä, joille ei oikein löydy vastinetta mistään päin maailmaa. Jäljittelijöitä on toki piisannut, mutta kukaan ei ole pystynyt yhtä väkevään metallin, progen ja rytmimusiikin fuusioon kuin Patton ja kumppanit. Kesän kiertueaikataulu ja Szigetin tunnelma kertovat kestävästä suosiosta. Onneksi Kaisaniemen ja Ruisrockin laiminlyönnit tulivat paikattua, sillä tämä piti todellakin nähdä.
Szigetistä tuntuisi riittävän tarinaa vielä toisenkin annoksen verran. Ensi kerralla ruodin niitä astetta undergroundimpia akteja. Stay tuned!
Luulin festarikesäni päättyneen jo Vantaalle, mutta mitä vielä; myös Budapestissa oli kärsittävä laittomat annokset väentungosta ja mutavelliä. Kaikki parin elämää suuremman bändin vuoksi. Homma oli silti kokemisen arvoinen. Vaikka lähdinkin Szigetin päätöspäivään ensisijaisesti päälavan esiintyjien vuoksi, tarjosi tämä Euroopan suurimpiin kuuluva festari paljon muutakin. Ainakin sille, joka jaksoi vaeltaa valtavaa aluetta päästä toiseen kiintoisan ohjelman perässä.
Massiivisen tarjonnan vuoksi Szigetissä joutui tekemään valintoja. Niitä oli paljon ja ne olivat kyseenalaisia. Eräs valinta oli Coldcutin vaihtaminen The Offspringiin. Tiedän, että nostalgia on syntiä, mutta myös niin pahuksen nautinnollista. Tällä kertaa yhteiskunnallisesti tiedostava elektro jäi lapsuuden suosikin jalkoihin, ja pääsin näkemään yhden kesän parhaista keikoista. Ei hassumpi vaihtokauppa.
Offspringin nykykunto oli minulle täysi arvoitus. 90-luvun huippulevyt ovat muinaishistoriaa eikä bändi ole onnistunut samanlaisessa profiilinnostossa kuin saman aikakauden lapsi Green Day. Kaikeksi onneksi vanhat temput luonnistuvat yhä. Smash ja Americana ovat sen verran kovia uuspunk-plättyjä, että niiden kansaanmenevä draivi ei yhdessä vuosikymmenessä nuupahda. Voimasointuralli oli vauhdikasta läpi keikan ja tutut whooaa-kertosäkeet saivat vanhat fanit karjumaan innosta.
Offspringin biisit on kasattu aika vähistä aineksista, mutta niiden viihdyttävyys on edelleen ykkösluokkaa. Kukapa hyväksi havaittuja sointukiertoja ja tavaramerkinomaista takapotkukomppausta lähtisi liikaa muuttelemaan. Säännöllinen nollaaminen on elintärkeää ja tunnen itseni taas hieman eheämmäksi ihmisyksilöksi saatuani pomppia All I Wantin ja The Kids Aren't Alrightin tahtiin.
Vaikka Offspring riemastuttava olikin, vei päälavan viimeinen esiintyjä Faith No More kuitenkin voiton sekä taiteellisena että viihteellisenä elämyksenä. Pojat eivät selvästi lähteneet comeback- ja jäähyväiskiertueelleen puolivaloilla, vaan heittäytyen ja kokonaisuutta tarkkaan harkiten.
Bändille ominainen viisto itseironia oli läsnä alusta asti. Mike Patton saapui lavalle sliipattuna ja punaisessa smokissa kuin paraskin italialainen elostelija. Mies voiteli yleisönsä vanhalla Peaches & Herbin soulballadilla, Reunitedilla. Duetto kosketinsoittaja Roddy Bottumin kanssa oli herkullista kuultavaa. Heti perään pamahtikin From Out Of Nowhere, kuin takeena parin tunnin raskaasta hittiputkesta. Pattonin moni-ilmeistä ääntä ja Billy Gouldin munakasta bassosoundia sai fiilistellä koko rahalla. Välillä tunnelmoitiin Commodores-laina Easyn äärellä, jotta jaksettaisiin kärsiä Midlife Crisisia. Timantinkovasta tuotannosta olisi voinut koostaa kolmituntisenkin keikan, mutta ei Kindergartenin poisjäänti silti kauaa jaksanut nakertaa.
Faith No More on niitä yhtyeitä, joille ei oikein löydy vastinetta mistään päin maailmaa. Jäljittelijöitä on toki piisannut, mutta kukaan ei ole pystynyt yhtä väkevään metallin, progen ja rytmimusiikin fuusioon kuin Patton ja kumppanit. Kesän kiertueaikataulu ja Szigetin tunnelma kertovat kestävästä suosiosta. Onneksi Kaisaniemen ja Ruisrockin laiminlyönnit tulivat paikattua, sillä tämä piti todellakin nähdä.
Szigetistä tuntuisi riittävän tarinaa vielä toisenkin annoksen verran. Ensi kerralla ruodin niitä astetta undergroundimpia akteja. Stay tuned!
sunnuntai 6. syyskuuta 2009
Terveisiä Tonavan varrelta!
Kun musadiggari lähtee useaksi viikoksi Eurooppaan, on tuliaisina pakko tuoda vähintään kassillinen omituista paikallista musiikkia. Mielellään sellaista, jota kotimaassa ei varmasti ole kuultu. Lomani aikana en ehtinyt katsastaa niin montaa keikkaa kuin olisi ehkä pitänyt, mutta yritän säilyttää kasvoni esittelemällä erään veikeän unkarilaisen kansanmusiikkiyhtyeen.
Unkarilaiset tuntuvat pitävän paitsi omasta perinnemusastaan, myös mustalais-, romanialais-, kroatialais-, serbialais- ja kreikkalaissävelistä. Todennäköisesti nämä kaikki ovat jo vuosisatojen ajan sekoittuneet toisiinsa. Ainakin suosittu Besh o droM heittää koko Kaakkois-Euroopan musiikin samaan soppaan ja sähköistää keitoksen modernilla groovella, jossa kuuluu jopa aavistus jazzia ja funkia. Saksofonit ja paimenhuilut soivat villisti mutta sopuisasti ja osaava komppiosasto takaa tanssittavuuden sekä allekirjoittaneen mielenkiinnon. Parantumattomana basisimin ystävänä minun on ylistettävä bändin selkärankaa, Attila Herriä, joka sai lopulta nimiinsä sekä kesän 2009 parhaan soolon että herkullisimman peukuttelun palkinnot. Onneksi olkoon!
Minulla oli ilo nähdä Besh o droM peräti kahdesti keikalla. Szigetin päätöspäivänä tykästyin bändin vetoon maailmanmusalavalla ja pari päivää myöhemmin osuin budapestilaiselle ulkoilmaklubille, jossa sama porukka esiintyi. Paikallinen kontaktimme vei meidät katsomaan "hyvää folk/ska-bändiä". Yllätys oli melkoinen, mutta mieluinen. Yleisö oli molemmilla keikoilla huomattavan nuorta ja huomattavan messissä, mikä kertoo ehkä jotain musiikkikulttuurien eroista.
Seuraava biisi ei mielestäni ole Besh o droMin parhaimmistoa, mutta antaa hyvän kuvan yhtyeen groovesta ja tyylien sekoittelusta. Ja kuunnelkaa ihmeessä sitä bassoa!
Unkarilaiset tuntuvat pitävän paitsi omasta perinnemusastaan, myös mustalais-, romanialais-, kroatialais-, serbialais- ja kreikkalaissävelistä. Todennäköisesti nämä kaikki ovat jo vuosisatojen ajan sekoittuneet toisiinsa. Ainakin suosittu Besh o droM heittää koko Kaakkois-Euroopan musiikin samaan soppaan ja sähköistää keitoksen modernilla groovella, jossa kuuluu jopa aavistus jazzia ja funkia. Saksofonit ja paimenhuilut soivat villisti mutta sopuisasti ja osaava komppiosasto takaa tanssittavuuden sekä allekirjoittaneen mielenkiinnon. Parantumattomana basisimin ystävänä minun on ylistettävä bändin selkärankaa, Attila Herriä, joka sai lopulta nimiinsä sekä kesän 2009 parhaan soolon että herkullisimman peukuttelun palkinnot. Onneksi olkoon!
Minulla oli ilo nähdä Besh o droM peräti kahdesti keikalla. Szigetin päätöspäivänä tykästyin bändin vetoon maailmanmusalavalla ja pari päivää myöhemmin osuin budapestilaiselle ulkoilmaklubille, jossa sama porukka esiintyi. Paikallinen kontaktimme vei meidät katsomaan "hyvää folk/ska-bändiä". Yllätys oli melkoinen, mutta mieluinen. Yleisö oli molemmilla keikoilla huomattavan nuorta ja huomattavan messissä, mikä kertoo ehkä jotain musiikkikulttuurien eroista.
Seuraava biisi ei mielestäni ole Besh o droMin parhaimmistoa, mutta antaa hyvän kuvan yhtyeen groovesta ja tyylien sekoittelusta. Ja kuunnelkaa ihmeessä sitä bassoa!
Täytynee ehkä lähiaikoina kirjoittaa Szigetistäkin lisää - sunnuntai oli nimittäin melkoisen hyvä päivä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
