Se eteläisempi jazzfestivaali

Rauma Summer Jazz 26.-28.6.2009

Rauman jazzyhdistys JazzR on kuin varkain pannut pystyyn korkeatasoisen jazzfestivaalin. Rauma Summer Jazziin oli tänäkin vuonna haalittu vakuuttava joukko kotimaisen rytmimusiikin kärkinimiä. Jopa yleisö oli löytänyt tapahtuman aiempia vuosia runsaslukuisempana. Menestykseen siivitti paitsi loistava musiikki, myös ganalin partailla helottanut hellepäivän aurinko.

Perjantain kattaukseen kuuluivat muun muassa Sami Pitkämö & UMO sekä Puolustusvoimien varusmiessoittokunnan showband, joista olen tainnut vaahdota aiemminkin.

Pitkämön poppoo sopi erinomaisesti kaunistamaan jo valmiiksi upeaa päivää. Kesäisesti keinuvat herkkubiisit ”Kun kerran suudeltiin” ja ”Tytöt” olivat kuin tilanteeseen räätälöityjä. UMO ei tarjonnut yllätyksiä, mutta eipä noin suuri orkesteri voikaan ihan joka keikalle sorvata sovituksia uuteen uskoon. Spesiaalimpaa kamaa kuultiin sitten parissa Pitkämön ja Lenni-Kalle Taipaleen duetossa.

Varuspoikien show-orkesteri esiintyi perjantai-illan viimeisenä, ja pisti vähintään yhtä kovat kekkerit pystyyn kuin Provinssissa. Tällä kertaa ei ollut Veetiä solistina, joten biisilistaa oli viety rockista popin ja funkin suuntaan. Tower of Powerit, Earth Wind & Firet ja Katy Perryt saivat penkeillä viihtyneen yleisön jopa lavan eteen joraamaan. Pakko oli itsekin liikahtaa.

Keikan perusteella päätin jakaa kaikkien aikojen gonan palkinnon. Jo Provinssissa kamerani tähtäimeen joutunut kitaristi Atte-Veikko Kemppainen ansaitsi kunnianosoituksen erinomaisella perseilyllään, gonalaseilla ja gonakitaralla. Palkintopullo luovutetaan tilaisuuden tullen.



Perintöprinsseiksi tässä kisassa nousivat UMOn ja Showbandin rumpalit, joille käsite ”yhdenmukainen varustus” ei selvästikään ole tuttu. Lahtelaisten kannuttaja soitti särmästi lenkkarit jalassa, kun taas Markus Ketola oli jättänyt jopa suorat housut ja kauluspaidan kaappiin ja pisteli menemään T-paidassa ja Adidaksen shortseissa. Virkaintoisempi alijohtaja antaisi runtua oikein isän kädestä!

Mutta inttivitsit sikseen. Illan kovin nimi löytyi UMOn ja maanpuolustajien välistä. Suomisoulin tuorein toivo Osmo Ikonen oli nimittäin tuonut Raumalle harvinaisen tiukan kombon. Kompista vastasivat Tuomonkin bändissä yhdessä soittaneet Mikko Kaakkuriniemi ja Heikki Laine. Ilokseni kaverit olivat kadottaneet kaiken häveliäisyyden jonnekin ja etenkin Laineen bassottelu oli suorastaan virtuoottisen groovaavaa. Mies meni yhdessä välissä pitkän pätkän peukutellen, eikä touhu tuntunut tippaakaan mauttomalta. Ihailtavaa muusikkorohkeutta, pakko myöntää.



Osmo Ikosen biisit ovat levyllä ehkä vähän tylsäksi tuotettuja, mutta luontevuutta ja soittamisen iloa huokunut keikka teki minusta välittömästi fanin. Isot ja vetävät pop-biisit toimivat niin paljon paremmin, kun bändi veivaa funkkia taustalla. Puhumattakaan soulin ja hiphopin puolelle menevästä tavarasta, joka Ikoselta niin ikään taittuu. On se levykin varmaan nyt ostettava, vaikka ei peukkubassoa sisälläkään.

Rauma Summer Jazz jatkui vielä lauantaina mm. Sami Saaren ja Timo Lassyn voimin, mutta itse en enää tuolloin paikalle päässyt. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa ensi vuoteen. Raumalaisten jazzit ovat ehdottomasti lunastaneet paikkansa kesän festarien joukossa ja toimivat oivana alkupalana isommille kinkereille.

Tribuuttini popin kuninkaalle

Tunne on tänään maailmanlaajuinen. Blogit ja keskustelufoorumit täyttyvät muistokirjoituksista. Kaikki ylisanat, joita Michael Jacksoniin voidaan liittää, tullaan luultavasti kuluttamaan puhki. Suurena popmusiikin ystävänä en voi kuitenkaan pysyä vaiti, kun eräs kaikkien aikojen suurimmista on siirtynyt yläkerran orkesteriin.

Michael Jacksonin valtavaa menestystä on lähes mahdoton käsittää. Tuskin kukaan pop-artisti tulee enää saavuttamaan vastaavaa maailmanlaajuista suosiota ja kolossaalisia myyntilukuja. Temppu on ylivoimainen, vaikka takana olisi kuinka massiivinen tuotantokoneisto.

Nykyään levy-yhtiöt pakottavat artistinsa mukautumaan entistä voimakkaammin. Jacksonin suurimpia ansioita on, että hän pystyi tekemään musiikkiaan omaehtoisesti ja hyödyntämään koneiston voimaa. Tuottajaguru Quincy Jonesin ja lukuisten muiden yhteistyökumppaneiden panosta ei pidä vähätellä, mutta viime kädessä musiikista vastasi Michael Jackson.

Michael Jacksonin musiikki ei ollut yhtä turvallista kuin nykypäivän listahitit, vaan siinä oli kokonaan uusi soundi. Kukaan hänen jälkeensä tai ennen häntä ei ole kuulostanut samalta. Varman päälle Jacko pelasi ainoastaan laaja-alaisuudella, joka tarjosi jokaiselle jotakin. Hän yhdisti mustan musiikin perintöä popin ja hardrockin parhaisiin puoliin ennennäkemättömän tarttuvasti. Ilmiömäinen esiintymistaito huolehti lopusta, ja maailmanlaajuinen yleisö sai kirkua hysteerisenä.

Thriller-albumin seitsemän listahittiä ja muut upeat kappaleet ovat jääneet lähtemättömästi popin historiaan. Tänäkin päivänä niitä diggaillaan tauotta ympäri maailman. Jacksonin biiseissä on usein tukeva, hienostelematon ja jopa monotoninen komppi, mutta pienet sovitukselliset neronleimaukset ja ennen kaikkea artistin monipuolinen ja ilmeikäs lauluääni saavat ne groovaamaan hullun lailla. Tämän grooven ansiosta Billy Jean tai Smooth Criminal kohottaa yhä tunnelmaa missä tahansa bileissä tai illanistujaisissa.

Suurten taiteilijoiden elämä on usein traagista, tällä tabloidilehdistön aikakaudella jopa surkuhupaisaa. Onneksi musiikillisen perinnön arvoa ei niin vain mitätöidä.

Kauniiksi lopuksi eräs Michael Jacksonin suurimmista hiteistä suureellisena liveversiona. Menevä rockriffi ja Eddie Van Halenilta tilattu kitarasoolo ovat nostaneet Beat Itin ehdottomien Jacko-suosikkieni joukkoon. Kepeät mullat, Michael.

Vihattu virtuositeetti

Liian hyvä soittotaito – tai ainakin sen esiintuominen – on monelle musiikinkuuntelijalle punainen vaate. Yleisesti hyväksytyn myytin mukaan soiton tekniseen puoleen keskittyminen johtaa helposti mielikuvituksettomuuteen ja liikaan sääntöjen noudattamiseen, eli tylsään musiikkiin. Ajattelutapa on yleinen varsinkin muusikoiden.netin keskustelufoorumilla ja indieväen keskuudessa. Totesipa Reino Nordinkin taannoin Rumban haastattelussa, että turhan hyvin soitettu musiikki kuulostaa kliiniseltä.

Tällaiset mielenilmaukset saavat miettimään, onko niiden lausujilla mitään todellisia musiikillisia perusteita näkemyksilleen, vai onko kyse klassisesta ”tätä mieltä nyt vaan kuuluu olla” -ilmiöstä. No, taitavat soittajathan ovat jo lähtökohtaisesti melko heterogeeninen porukka, joten senkin takia tuollaiset sammakot pitäisi jättää omaan arvoonsa. En kuitenkaan voi olla tarttumatta tähän aiheeseen. Kuunnellaanpa siis tähän väliin yksi Joe Satrianin biisi ja tutkitaan vähän, mikä esimerkiksi tällaisten kitarasankarien soitossa on niin tylsää ja kliinistä.

Kuten saatatte huomata, One Big Rush on tyylilajiltaan suht nopea rockbiisi. Minkäänlaista rakenteellista kikkailua ei ole: kolme osaa melko perinteisillä sointukierroilla. Tässä tempossa ja rumpalin ja basistin luomassa etenevässä fiiliksessä ne vain sattuvat kuulostamaan äärimmäisen mukaansatempaavilta. Biisi ei ole kolmen minuutin soolo, vaan siinä on toistuva kaksiosainen teemamelodia, kuten missä tahansa musiikkiteoksessa. Melodian maukkaus ja tarttuvuus? Täysi kymppi!

One Big Rush on kaikesta huolimatta instrumentaalikappale, mikä saattaa vieraannuttaa osan kuulijoista. Laulusolistia kaipaavat voivat yrittää lohduttautua Satrianin eläytyvällä soitolla, bendeillä ja maukkailla filleillä (esim. kohdassa 2:22). Tällaisilla oivalluksilla maustettu musiikki ei kuulosta kliiniseltä, vaan potkii kovaa. Ainoat kauneusvirheet uhkaavat silloin, kun Satch lyö kunnon tiluvaihdetta silmään. Ensimmäinen soolo on juuri muuttumassa pitkästyttäväksi, kun C-osa saapuu pelastamaan tilanteen.

Pikaisen analyysin perusteella voidaan siis vastata pariin huulilla pyörineeseen kysymykseen. Onko kitaravirtuoosi Joe Satrianin soitto kliinistä? Ei ainakaan tämän videon perusteella. Onko se tylsää? Ei todellakaan, ainakaan jos pitää nopeasta ja melodisesta rockista. Enkä keksi yhtään syytä olla pitämättä, vaikka tässä taidetaankin liikkua siellä mielipiteiden ja mieltymysten valtakunnassa.

Ja nämä olivatkin ainoat kysymykset, jotka tämän videon perusteella pystyi esittämään. Jätän yleistysten tekemisen muille, mutta toivottavasti niitä tehdään vielä joskus paremmalla argumentaatiolla.

Ruohonleikkuulevyt Top 4

Hyttysten ja festarien ohella kesän ikävämpiin lieveilmiöihin kuuluu nurmikon hoito. Ajatuskin bensan ja vastaleikatun ruohon katkusta nostaa monella karvat pystyyn. Ainoa tunnettu tapa selvitä viikoittaisesta kierroksesta on tunkea napit syvälle korviin. Nurtsia ajellessa taustamusiikin on oltava energistä ja tarpeeksi äänekästä, jotta serkkupojan virittelemän Stigan helvetillinen melu peittyy.

Tällä kertaa esittelyssä siis ruohonleikkuulevyjen huiput.

1. Rancid - ...And Out Come The Wolves
Jäikö 90-luvun punk-villityksestä mitään käteen? Ainakin kertakäyttöistä voimasointupoppia ja Rancid! Kalifornialaisnelikon pirteä ska-punk pistää sen verran vauhtia töppösiin, että isommistakin myyränmättäistä mennään matalalentoa yli. Ruimakka bassottelu ja takapotkukompit saavat aluksi homman maistumaan.



Ajan myötä levy tavoittaa myös ruohonleikkuun karun realismin mainiosti: kun samat biisit alkavat toistua eri sanoituksilla ja saman pensaan ympärillä on jurnutellut puolisen tuntia, ei edes mehukattitauko pelasta tympääntymiseltä.

2. The James Taylor Quartet – Room at the Top
Monikin funklevy kelpaa moottorin ääntä vaimentamaan, mutta harva huutaa James Taylorin Hammondia kovempaa. Antaumukselliseen kompin kehittelyyn ehtii hyvin uppoutua avarammilla nurmialueilla. Rauhallisempien biisien, kuten Show Me All Your Colorsin aikana puolestaan kuulee, jos kone alkaa yskiä. Ja hyvä fiilis säilyy urakan loppuun asti!

3. Edguy – Hellfire Club
Pihahommissa maistuisi raaempikin meno, mutta jostain syystä saksalainen power metal sopii hyvin päiväunelmointiin leikkuria lykkiessä. Edguy syleilee rohkeasti kaikkia lajityypin kliseitä vuonna 2004 ilmestyneellä levyllään. Riffeissä on munaa ja Tobias Sammetin ääni kantaa kertosäkeissä. Tasapainoisesti tuotettu lätty kuulostaa pahuksen sankarilliselta. Tekisi mieli itsekin karauttaa auringonlaskuun tuplabasarit paukkuen, mutta tyydyn hymyilemään leveästi työni lomassa.

4. Jukka Tolonen – Hysterica
70-luvun suomiproge ei helposti saavuta ruohonleikkuussa tarvittavaa desibelitasoa, mutta Tolosen menevää kultakauden tuotosta voi onnitella hyvästä yrityksestä. Levy on kuitenkin sen verran kovaa kamaa, että volyymia kannattaa säätää ylemmäs kuin ehkä olisi soveliasta. Jazzahtava progeiloittelu tekee puurtamisesta sopivan absurdia. Ainakin kosketinhörhö Esa Kotilaisen soundit ovat jostain linnunradan ulkopuolelta.

Klaus Thunderin keikkakunto

Tässäpä vielä varmemmaksi vakuudeksi kehnonpuoleinen livetaltiointi Klaus Thunderin ja Wilhelm Meisterin veikeimmästä menopalasta. Kiinnittäkää erityisesti huomiota intron ja kertosäkeen synakuvioihin. Tuulahdus niiltä ajoilta, jolloin Mega Man oli vielä kova jamppa!

Rokkia Provinssissa 2/2

Festariraportin jatko-osa. Meteliä ja vaihtoehtoja sille.

Heviä hevikansalle, osa 2

Päälavan raskaampaa linjaa jatkoi lauantaina Stam1na. Jo vuosia maamme metalliyhtyeiden kärkeen kuulunut porukka kärsi näillä festareilla turhankin tutuksi tulleista soundiongelmista. Tällä kertaa hukkui pahiten laulu. Lemin miehet eivät olleet tilanteesta moksiskaan ja hoitivat leiviskänsä odotetun tarkasti. Äkkiväärä riffittely ja suoraviivaisemmat thrash-palat toimivat yhtä hyvin kuin aina, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Ehkä biisit kaipaisivat vielä muutaman idean lisää, kenties erottuvampaa soundia. Kolme vuotta sitten Stam1na iski pahuksen kovaa, mutta nyt runttaus alkaa tuntua jo turhan tutulta ja turvalliselta. Siitäkin huolimatta, että Väkivaltakunnan ja Koirapojan kaltaiset huippubiisit räjäyttävät edelleen tajuntaa urakalla.

Provinssirockin odotetuin hevinimi oli tietenkin Manowar, legendaarinen larppimetalliyhtye New Yorkista. Bändi pani Törnävälle pystyyn maineensa veroisen show’n ja viihtyi lauteilla yli puolitoista tuntia. Spektaakkelista ei olutta, nahkaa, vähäpukeisia neitoja tai valtavia vahvistimia puuttunut. Basisti Joey DeMaio sai yleisön mukaansa mittavilla välispiikeillään. Ehtipä mies luetella rakkaimmat voimasanammekin. Osa saattoi närkästyä Manowarin avoimesta seksismistä ja lavalla poukkoilleista maitorauhasista, mutta tärkeintä onkin, että ainakaan kylmäksi ei ketään jätetty.

Niin, entäs se musiikki? Manowarin biisithän ovat suhteellisen simppeliä riffittelyä, joka perustuu vahvasti 70-luvun hardrock-konventioihin. Yksitoikkoisuus uhkaa tuon tuostakin, mutta muutamat loistovedot pitävät mielenkiinnon yllä. Klassikoista ehdottomimpana ehkä reipas duurirallatus Gods Made Heavy Metal. Taisteluhenkeä nostattavat sanoitukset ovat suuressa roolissa ja laulaja Eric Adams suoriutuikin kunnialla palkeita vaativasta tehtävästään. Moni laulumelodia on jopa varsin tarttuva, mistä tippuu aina pari plussaa. Myös Karl Loganin räiskyvät soolot piristivät. Manowarin kuunteleminen levyltä ei enää tänä päivänä tunnu kovin uskottavalta vaihtoehdolta, mutta tuollaisella ammattiylpeydellä vedetyn keikan jälkeen kehtaa sentään myöntää, että on joskus sitäkin harrastanut.

Kulttisuosikit liekeissä

Provinssin onnistuneimmista numeroista vastasivat ehkä hieman yllättäen kotimaiset vaihoehtobändit. Kriitikoiden suosikiksi heti debyyttilevyllään noussut Risto esiintyi saarilavalla tutun kiukkuisesti ja parhaimmillaan hengästyttävällä intensiteetillä. Varsinkin ihastuttavan Alina Toivasen rumputyöskentely vei mennessään.

Musiikissaan Risto liikkuu luontevasti punkista jazzin kautta pianoballadiin, ja anarkistiset sanoitukset seuraavat mukana. Kun kuuntelee vaikkapa kappaleita Levy-yhtiön jätkät tai Hessu kostaa, ymmärtää kulttisuosion olleen väistämätöntä alusta asti. Ja mikäs siinä, kun sävellyksetkin toimivat. Soundimaailma on harkitun rujo ja paikoin todella minimalistinen, mutta tarjoaa toisinaan hienoja hetkiä. Herkullisimpana ehkä Discopallo-biisin likainen synakomppi. Viimeistään sen myötä kuulija lentää sinne, vittu, kuuhun!

Risto ei kuitenkaan räjäyttänyt pankkia lopullisesti, vaan kunnia kuuluu Klaus Thunder & Ukkosmaineelle. Joensuulainen synapop-duo villitsi pääasiassa joensuulaisista koostuneen yleisönsä Moulin Rouge -pikkulavalla. Ja millaisella esityksellä! Paljetein koristeltuihin trikoisiin verhoutunut solisti pogosi kuin viimeistä päivää ja pani kaiken peliin tulkitessaan yltiöromanttista tanssipoppiaan. Hittibiisit Eka kerta, Mansikkakausi ja Hälytys! tihkuivat aitoa ysäritunnelmaa.



Kuinka moni suhtautuisi täysin vakavissaan bändiin, joka ilmoittaa tärkeimmiksi vaikutteikseen Aikakoneen, Movetronin ja Taikapeilin? Tai kuorruttaa kappaleensa Amiga-soundeilla ja lapsellisilla syntikkariffeillä? Uskomatonta kyllä, Klaus Thunder & Ukkosmainetta voi diggailla myös musiikillisten ansioiden perusteella. Kaksikon biisit ovat nimittäin aidosti toimivia. Kertosäkeiden tarttuvuus lähentelee maailmanluokkaa ja modulaatiotkin tulevat ajallaan. Edes Euroviisuissa ei yleensä törmää yhtä suureen määrään hyvin sävellettyjä pop-biisejä kuin Niinivaaran ylpeyden keikalla. Ukkosmaine on kuitenkin kerännyt kotikutoisella meiningillään paitsi vankan fanipohjan, myös musiikkilehdistön arvostuksen. Pysykööt siis lestissään, vaikka popteollisuus kaipaisikin poikien kykyjä hyvin kipeästi.

Epilogi: Orgastista cover-energiaa

Kun arvioidaan puhdasta lavaesiintymisen energiatasoa, niin Puolustusvoimien varusmiessoittokunnan showband tarjosi Manowarille ja Klaus Thunderille kovan vastuksen. Vaikka porukka vaihtuu vuosittain, estoton joraaminen ja egoilu kuuluvat aina kuvioon. Kuten myös valtava puhallin- ja perkka-arsenaali sekä mieletön groove.



Suurena bilebändien ystävänä ja entisenä varusmiessoittajana jouduin jättämään Don Johnson Big Bandin väliin ja avaamaan lauantaipäiväni Rumba-teltassa Lahden solttupoikien kanssa. Solistina joukkueella oli ehkä Suomen mustimman soul-äänen omistava Veeti Kallio ja sulkeiset käytiin klassisten rock-coverien tahtiin. Veeti tulkitsi Suspicious Mindsin kuin itse Kunkku konsanaan ja myös Play That Funky Musicissa piisasi munaa.

Säestyskin toimi kuin häkä. Showbändi ei juurikaan kalpene Jean S:n, Boston Promenaden ja muiden kovapalkkaisten tilausyhtyeiden rinnalla, tarkasteltiin sitten kompin kuljetuskykyä, puhallinsektion iskuvoimaa tai Hammond-soundin pistävyyttä. Ja Hennalassa kaikki tuotetaan päivärahojen ja munkkikahvien voimalla! Kustannustehokkuutta, johon ei moni pysty.

Rokkia provinssissa 1/2

Tämän kesän Provinssirock ei vaikuttanut etukäteen erityisen kiinnostavalta. Tutut indiesuosikit ja kotimaiset suuruudet jylläsivät esiintyjälistalla. Erinäisten sattumien kautta päädyin kuitenkin Törnävänsaarelle kahdeksi päiväksi, ja löytyihän niitä kovia keikkojakin suht’ vaivatta ja monessa eri genressä. Siispä on festariraportin paikka – vähintään kahdessa näytöksessä.

Turvallista lähimusiikkia

Päälavan puolella kinkerit polkaisi käyntiin Von Hertzen Brothers suureellisella progerockillaan. Bändi täytti avaran tilan esimerkillisesti, vaikka keikka hivenen yllätyksetön olikin. Veljekset tehtailivat komeaa äänivallia ja Mikko Kaakkuriniemi piti paketin kasassa huimalla rumpuvyörytyksellään. Toiminta kuulosti loppujen lopuksi aika samalta kuin levyilläkin.

Harmi vain, että ylettömästi paisuvat biisit aiheuttavat lievää kuunteluväsymystä kaltaisessani kevyemmän progen ystävässä. Edes Let Thy Will Be Donen kuningasriffi ei auta jaksamaan aivan koko iltaa. Von Hertzeneitä on silti aina mukava mennä kuulemaan, vaikka pelkästään aatteen vuoksi. Nykymaailmassa ei ole ihan helppo saada levyjä myydyksi progella ja psykedelialla. 30 vuotta sitten pojat olisivat vetäneet kevyesti stadioneja täyteen, nyt kotimaan isoilla festareilla soittaminen on jo melko hyvä saavutus. Pisteet siitä, vaikka vanhat pop-meriitit ovatkin auttaneet uralla eteenpäin.

Myös suomirockin pahan akseli osoitti voimansa Provinssirockissa. Pari vuotta sitten comebackin tehnyt ja uutta levyä työstävä Kolmas Nainen veti mukavasti väkeä X-Stagen suojiin perjantain jo vaihduttua lauantaiksi. Kansa tahtoi kuulla rakkaat radiohittinsä ja ne Pauli Hanhiniemi yhtyeineen myös esitti. Eikä lainkaan kehnommin, I might add.

Kolmannen naisen sävellyksissä ei ole Eppu Normaalin hienostunutta oivaltavuutta tai Popedan rock-asennetta, mutta jokin bändin keskitietä tallaavassa, folkahtavassa aikuisrockissa uppoaa jopa allekirjoittaneeseen. Oma osansa suosiossa on eittämättä Pauli Hanhiniemen tarinankertojan lahjoilla. Nyt ne näkyivät biisien lisäksi välispiikeissä; anekdootti pirusta ja töysäläisestä taksikuskista oli hyvä syy tuoda haitari lavalle. Ei Kolmas nainen aivan suomirockin kermaa ole, mutta kyllä porukkaa silti ilokseen kuuntelee. Nostalgialisän avulla voi helposti ratsastaa ajoittaisen sävellyksellisen tasapaksuuden yli.

Heviä hevikansalle

Perjantailta odotin eniten pennsylvanialaisen metallipumpun August Burns Redin esiintymistä. Kristillisenä metallina markkinoitava porukka veivaa melkoisen maukasta metalcorea vienolla progeviballa. Kuin Killswitch Engage nyrjähtäneemmillä sävelasteikoilla ja ilman poppikertsejä, voisi joku sanoa. Joka tapauksessa sopivan melodista minun makuuni.

Ryminä olikin Rumba-teltassa kova ja lavan edessä pyöri luultavasti festarien suurin moshpit. Fiilis oli katossa, mutta ala-arvoinen miksaus rampauti keikan tehokkaasti. Kitarat hautautuivat täysin tuplabasarien jytkeen alle. Ei tee hyvää bändille, jonka ominta juttua ovat nimenomaan kitaramelodiat ja eksoottiset riffit. Yritin kuitenkin nauttia tiukasta soitannasta ja vääjäämättä saapuvista breakdown-osista. August Burns Red ei ehkä harrasta sitä kaikkein omaperäisintä metallia, mutta bändin tuotannosta on vaikea löytää heikkoja lenkkejä. Tasaisen varmaa, päähän potkivaa tykitystä. Ehkä joskus vielä paremmin miksattuna.

Matkalla festarialueelta ulos törmäsin Children of Bodomin vetoon päälavalla. Esitys naulitsi minut vielä kolmeksi vartiksi, vaikka Bodom ei ollut kuulunut alkuperäisiin suunnitelmiin. Menevä ja melodinen black metal kolahti pitkän tauon jälkeen yllättävän kovaa. Bändi oli liikkeellä sopivan ylimielisellä asenteella ja näytti esiintymisvarmuudellaan, että siihen on hiukan aihettakin. Komppi kulki ja soolotulitus oli hurjaa. Etenkin Alexi Laihon ja Janne Wirmanin unisonotiluttelut nostivat suupieliä urakalla. Suurin osa biiseistä oli tuoreempaa materiaalia, ja soundi oli selvästi mennyt jenkkilän uuden metallin suuntaan. Näin tiukka esitys pakottaa melkein kuuntelemaan CoBin viimeisimmät levyt, vaikka luulin jättäneeni bändin taakseni jo vuosia sitten.

Seuraavassa osassa sitten lauantain kattauksen kimppuun. Malttakaa!

Sinatra ja Jobim ilmielävinä!

Hiljennytäänpä vielä hetkeksi kuuntelemaan näiden huikean karismaattisten kaverusten versio Ipaneman tytöstä. En tiedä mitä ohjelmaa varten video on aikoinaan kuvattu, mutta harvinaisen rennoissa tunnelmissa miehet rupattelevat. Hauskaa ajankuvaa pätkään tuo sekin, että Sinatra ei ole vaivautunut tumppaamaan savukettaan esityksen ajaksi.

Mestarit ja oppipojat

Hyisiä kesäpäiviä voi yrittää piristää vaikkapa Las Vegasin kimalluksella! Paremman puutteessa Helsingin Grand Casinokin kelvannee. Tarjolla siis kotimaista Frank Sinatra -pastissia ja vanhan sinisilmän oma ekskursio bossa novan äärelle.

Sami Pitkämö & UMO Jazz Orchestra - Lauluja rakkaudesta ja vähän muustakin, 2008



Frank Sinatran kuolemattomat laulut ovat suurten viihdekonserttien vakio-ohjelmistoa, mutta uutta big band -swingiä ei kovin moni tänä päivänä julkaise. Laulaja, säveltäjä ja multi-instrumentalisti Sami Pitkämö pukkasi kuitenkin viime vuonna ulos pitkäsoiton verran suomenkielistä viihdemusiikkia Sinatran hengessä. Säestäjäksi tuhattaituri sai maamme kovimman big bandin, UMOn, joten ainakin tuotantoarvot olivat mukavasti tapissa.

Levy on ensi tahdeista lähtien ehtaa Vegasia. Pitkämön alkuperäissävellykset ovat esikuvilleen uskollisia, mutta sopivasti pilke silmäkulmassa kirjoitettuja. Sanoitukset pyörivät oikeaoppisesti rakkauden ja uhkapelien maailmassa ja solistin lauluäänessä on riittävää samettia. Mukaan on luonnollisesti mahtunut pari Sinatra-lainaa, esimerkiksi ikiklassikko Fly Me To The Moon. Frankien karismaa tihkuvien tulkintojen tasolle Pitkämö ei aivan pääse, mutta sitä tuskin kukaan odottikaan.

Taustabändi UMO svengaa tasaisen vahvasti niin elämää suuremmissa mahtiballadeissa kuin reippaammissakin menopaloissa. Maininnan ansaitsevat juuri oikeisiin kohtiin iskevä puhallinsektio ja upeasti komppipellillä varioiva rumpali Markus Ketola. Pitkämö näyttää kyntensä myös sovittajana, yhdessä Tero Lindbergin kanssa.

Lauluja rakkaudesta ja vähän muustakin kuulostaa ehkä ajoittain liiankin sliipatulta, mutta näin kunnianhimoiselle projektille on silti nostettava hattua. Varsinkin, kun homma on tuotu menestyksellä kotiin ja mahtipontinen swing kulkee. Odotan malttamattomana Pitkämön ja UMOn esiintymistä Rauma Summer Jazzissa parin viikon päästä. Viime kesänä Porissa meno ainakin oli muikeaa.

Francis Albert Sinatra & Antonio Carlos Jobim, 1967



Frank Sinatran mittavalle uralle mahtuu muutakin kuin isoja levyjä isojen orkesterien kanssa. Vuonna 1967 Sinatra päätti tehdä uuden aluevaltauksen ja äänittää bossa nova -albumin. Latin jazz oli joitakin vuosia aiemmin rantautunut näkyvästi Yhdysvaltoihin ja monet Latinalaisen Amerikan muusikot saivat kylpeä massamarkkinoiden suosiossa. Sinatra nappasi yhteistyökumppanikseen bossa novan nimekkäimmän tekijän, brasilialaisen Antonio Carlos Jobimin, ja pääsi tulkitsemaan tämän kaihoisia balladeja.

Mestareiden yhteistyö poiki jotakin unohtumatonta. Sinatran vivahteikas ääni sopii täydellisesti yhteen Jobimin pehmeän kitaran kanssa. Vanha sinisilmä hallitsee herkistelyn ja Girl from Ipanema, Quiet Nights of Quiet Stars ynnä muut bossa novan standardit saavat arvoisensa tulkinnan. Groove piilee tällä kertaa äänen värissä ja nailonkieliä näppäilevissä sormissa.

Sinatran ja Jobimin yhteistyö on toki tunnustettu klassikko, mutta jää silti usein João Gilberton bossa-tulkintojen varjoon. Se on sääli, sillä Sinatra saa Jobimin kappaleisiin aivan toisenlaisen latauksen. Kahden miehen kiireetön tunnelmointi sopii oivallisesti myös pohjolan kesäöiden soundtrackiksi.

Toukokuun keikkasatoa

Provinssirock-viikon alkulämmittelynä puen sanoiksi parin menneen keikan tunnelmat. Tarjolla antiikkista blues/progekitarismia ja, yllätys yllätys, kuuma indienimi!

Jukka Syrenius Band, Café Jazz, Pori 22.5.2009

Alkaneen kesän kunniaksi Porin omaa kitarajumalaa pääsee jälleen kuulemaan valituissa soittoruokaloissa. Pari viikkoa aiemmin Syrenius oli liikkeellä legendaarisen Elonkorjuu-nimen turvin ja nyt Café Jazzin lauteille kapusi herran nimikko-orkesteri. Tällä kertaa yhtye esiintyi trion muodossa: bassossa Jouni Hokkanen ja rummuissa tuntemattomampi unkarilaisvahvistus. Kokoonpano elää, mutta blues säilyy.

Ja juuri etelävaltioiden rytmi onkin Syreniuksen vahvinta aluetta. Rouheat bluesriffit lähtevät uskomattomalla varmuudella suoraan selkäytimestä, samoin kuin useampaan kiertoon venyvät soolot. Välillä sukelletaan jazzin ja monimutkaisempien sointurakenteiden maailmaan, jossa basisti Hokkanen ottaa oman tilansa kuulaalla soolosoundillaan. Aina ei ole myöskään helppo päättää, kummalle solistivuoro kuuluisi, mutta tämä asia saadaan sovittua lennosta.

Jukka Syreniusta olisi helppo syyttää tyylitajuttomuudesta. Soittaahan hän monta minuuttia kestäviä sooloja. Mikä pahinta, ne menevät usein tiluttamisen puolelle. On kuitenkin mahdoton tuomita miestä, joka soittaa näin kirkkaalla tatsilla ja saa kappaleen jokaisen nuotin kuuluviin häiriöittä. Tämän teknisen taituruuden yhdistyessä vauhdikkaaseen blueshölkkään, ei yksinkertaisesti voi olla nyökyttelemättä. Ja niin kauan kuin se vain on mahdollista, käyn mielelläni kerran vuodessa kuulemassa Jukan laulavan, että Every Day I Got The Blues.


Kiki Pau, Ravintola Lepakkomies, Helsinki, 29.5.2009

Helsingin indiepiireissä on jo pidemmän aikaa kohistu Kiki Pau -nimisestä yhtyeestä. Poppoon viimesyksyinen debyyttialbumi keräsi ylistävät arviot rocklehdistössä ja keikkakuntoa kuulee tuon tuostakin hehkutettavan yliopiston käytävillä. Olin onnistunut missaamaan bändin jo monesti kevään aikana, joten nyt oli pakko heittää ruutupaita niskaan ja soluttautua trenditietoisten joukkoon.

Myönnettävä on, että viidakkorumpu ei ole pärissyt turhaan. Kiki Paun musiikki on genressään harvinaisen kiinnostavaa ja koukkuisaa. Yhtye on rohkeasti ammentanut vaikutteita kitararockin alkuhämäristä asti. Lepakkomiehen kellarissa biisit rullasivat vastustamattomasti eteenpäin eikä yhteen komppiin takerruttu liiaksi. Kahden kitaran luova käyttö, sopivan jämäkkä rytmiryhmä ja vinkeä vintage-soundi hilasivat meiningin hetkessä kattoon. Tanssijalka alkoi vipattaa, mutta yleisö oli suomalaiseen tapaan seisoskelevalla tuulella.

Groove on selvästi Kiki Paun pojilla hallussa, eikä sävellystyötäkään voi juuri moittia. Osa biiseistä jopa yllätti kekseliäisyydellään ja mukaansatempaavuudellaan. Levyltä tutuista kappaleista parhaiten toimi letkeästi twistaava Poses. Moni tykeimmistä vedoista oli kuitenkin tyystin ennenkuulemattomia.

Kiki Pau rynni kertaheitolla soittolistoilleni. Temppu on ollut nk. indiebändeille yleensä haastava, vaikka nytkään siihen ei tarvittu kuin reipas tempo ja oikea-aikaisia takapotkuja kitarasta. Samoja eväitä kuin vanhalla suosikillani The Strokesilla, jonka vaikutus Kiki Paun soitosta hieman paistaakin. Yhtä häpeilemättömän perinnetietoista vaihtoehtomusiikkia kuuntelisi mieluusti enemmänkin.

Iskeekö hyvä musiikki?

Tämä musiikkiblogi ei keskity kuumimpiin indiebändeihin tai eurooppalaisen konemusiikin nykyvirtauksiin. Painopiste on hyvässä musiikissa. Sen pitäisi kiinnostaa aivan jokaista.

Hyvästä musiikista ei tunnetusti vallitse yksimielisyyttä. Myönnän, että olisi hölmöä ja jopa ylimielistä laajentaa subjektiivinen näkemys väkisin universaaliksi. Tästä huolimatta tulen lähiaikoina esittelemään pahuksen hyvää musiikkia. Matkan varrella voidaan kiistellä makuasioista ja jäljittää niiden alkuperää, mutta tärkeintä on pitää mieli avoimena ja kokeilla uutta!

Omalla kohdallani hyvän musiikin kaipuu johtaa väistämättä laaja-alaisuuteen. Liihottelen tyylilajista toiseen sen mukaan, mikä milloinkin sattuu miellyttämään. Yhteen genreen jämähtäminen on pahin painajaiseni. Useimmiten näyttäydyn ehkä jazz- ja soul-harrastajana, mutta innostun yhtä lailla metallista, housesta, hiphopista ja listapopista. Ainoa vaatimukseni on, että musiikki kuulostaa hyvältä - että se groovaa.

Groove on eräs kuluneimmista musiikkiin liitettävistä käsitteistä. Samalla se on yksi epämääräisimmistä. Jotkut pyrkivät välttämään koko termin käyttöä. Minä kuitenkin puhun groovesta jatkuvasti – ujutin sen jopa tämän blogin nimeen. Groove sopii juuri monitulkintaisuutensa ansiosta selittämään sitä, miksi jokin musiikkikappale tuntuu toimivalta. Groove ei ole mitään helposti eriteltävää ja paikannettavaa. Se ei muodostu pelkästä kompista, vaan on rytmin, melodian ja harmonian yhteispeliä. Parhaimmillaan siihen kuuluu improvisaatiota ja muusikoiden keskinäistä ajatustenvaihtoa. Yleensä grooven luomiseen tarvitaan myös vahvaa oman instrumentin hallintaa.

Blogissani etsin groovea eri paikoista ja annan vinkkejä sen löytämiseen. Esitän näkemyksiäni keikoista, levyistä ja yksittäisistä biiseistä, jotka ovat itselleni ajankohtaisia. Nostan esiin unohdettuja helmiä, kiinnostavia underground-nimiä tai vaikka viikon listaykkösen. Eihän sitä koskaan tiedä etukäteen, mikä seuraavaksi kolahtaa.Toisinaan saatan tarkastella jotakin tyylisuuntaa laajemmin tai ihmetellä musiikkimaailman stereotypioita ja kirjoittamattomia sääntöjä. Samalla yritän avata käsityksiäni groovesta ja hyvästä musiikista.

Missionani ei ole käännyttää ketään omien mieltymysteni taakse, mutta tahdon silti parhaani mukaan osoittaa, että kuulemisen arvoista tavaraa löytyy joka puolelta. Usein sieltä, mistä olisi viimeiseksi tajunnut etsiä.

Ensimmäiseen entryyn on vielä pakko valita kappale, joka groovaa mahdollisimman napakasti. Tänä keväänä olen innostunut muun muassa amerikkalaisen Jason Mrazin hyväntuulisista pop-biiseistä. Jenkkilässä valtavasta nosteesta nauttiva lauluntekijä alkaa vähitellen saada nimeä Suomessakin. Hittisingle I’m Yours on päässyt jopa Radio Novan soittolistalle. Suosiota ei kannata säikähtää, sillä sympaattinen Mraz on kaukana tasapaksusta. Tuoreimman albumin avausraita Make it Mine on tästä oiva näyttö. Kuunnelkaa kappaleen maukkaita breikkejä, puhallinstemmoja ja hi-hatin avauksia. Groove syntyy pienistä valinnoista, ja kun niillä pohjustetaan tarttuvaa sävellystä, on onnistuminen taattu.

Crazy Man's Ju-Ju PART NINE (Make It Mine UK Version)