Mikä hyvässä popissa oikein risoo?

Pori Jazz on nyt nähty ja festivaali oli kokonaisuutena paras moneen vuoteen, mistä vielä kiitos uusille pääjehuille. Tunnelmiani torstain, perjantain sekä lauantain ja sunnuntain konserteista voi lukea tarkemmin Noisen blogista.

Jazzien yhteydessä törmäsin erääseen tuttuun ilmiöön, joka täyttää minut pyhällä vihalla ja pakottaa kirjoittamaan blogientryn pitkästä aikaa. Luvassa on tunteellista ja kiihkoilevaa vuodatusta, joka ei sovi virallisemmille foorumeille, mutta jota en pysty pidättelemään. Onneksi en ole ensimmäinen – enkä edes kiihkoilevin – musiikkikirjoittaja, joka vuodattaa aiheesta. Tosin olen mielipiteineni väärällä puolella jakolinjaa.

Jo etukäteen oli selvää, että Toton esiintyminen Pori Jazzissa ei saa kiitosta musiikkilehdistöltä. Vuotuinen tapahan on teilata pääesiintyjät ja murehtia sitä, kuinka jazzeilla ei kuule jazzia, vaikka reippaasti yli puolet festarin ohjelmistosta sitä onkin. Toton kaltaista paljon radiosoittoa saanutta 80-luvun jäännettä kehumalla ei myöskään saa minkäänlaisia uskottavuuspisteitä. Silti keikan arviointi mediassa oli paljon tympeämpää ja yksisilmäisempää kuin olisin ikinä osannut odottaa.

Luulisi, että musiikkikriitikoiden ammattiylpeys pakottaisi kiinnittämään argumentaatiossa huomiota myös musiikkiin. Siihen ei kuitenkaan näytä olevan tarvetta, jos vastassa on yhteinen vihollinen ja tukena vahva jaettu mielipide. Muutamat kirjoittajat tuomitsivat Toton aikansa eläneeksi flopiksi pelkästään yhtyeen kuuntelijaprofiilin ja musiikkigenren sekä omien ennakkokäsitystensä vuoksi – eivät musiikin tai edes arvioitavana olleen keikan perusteella. Soittolistoilla pyörivä pehmorock on kuuntelematta kuraa ja sillä hyvä. Kritiikitkin olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa viikkoa ennen keikkaa, ja sisältö olisi ollut sama lukuunottamatta Joseph Williamsin Converseille naureskelua.

Tätä blogia lukeneet varmasti tietävät, että ulkomusiikillisiin seikkoihin tarttuminen ja itse musiikin sivuuttaminen saa minut näkemään punaista. Kun lynkattavana on vielä suhteellisen korkealle arvostamani bändi, alkaa sappi herkästi kiehua. Minun on ilmeisesti jatkettava taisteluani hyvän musiikin tunnustamisen puolesta, sillä en pidä trendejä seuraavien toimittajien tavasta sanella, mikä musiikki on oikeaa ja arvokasta. Loppujen lopuksi kyse taitaa olla ikuisuusongelmasta, jossa trendit ja kriitikot eivät vain suostu tunnustamaan massojen makua. On kuitenkin huvittavaa, että tämän yleisen mielipiteen varjolla voi esittää jo melkein miten ala-arvoista argumentaatiota tahansa.

Tehdäänpä siis pieni katsaus Toton keikan arvioihin.

Rumban Timo Nordlundin mielestä Toto oli ”surkuhupaisaa seurattavaa.” Nordlund käytti viiltävän analyysinsä tueksi seuraavat argumentit:
1. Ei kuulu jazzeille -kortti
2. Steve Lukatherin kitarointi on mautonta
3. Väärä (keski-ikäinen ja -luokkainen) kuulijakunta

Viimeisessä argumentissaan Nordlund sivalsi Toton ystäviä niin nokkelasti, että lainaus on ansaittu:

”Totolle voisikin suositella pikaista eläköitymistä. Näin he säästäisivät insinöörien ja paikallisradiota vuodesta toiseen kuuntelevien ”musadiggareiden” rahat Kanarian matkaan, missä Suomi-baari tarjoaisi Toto-lipun hintaan lihapullat ja perunamuusin koko perheelle sekä vielä mahdollisesti isännälle salmaripaukun tortun päälle.”

Sanattomaksi vetää.

”Setämäiseksi pehmorockhupailuksi” Toton keikkaa tituleerannut Satakunnan Kansan Mikko I. Elo oli Nordlundia suopeampi, vaikka samat argumentit vilahtivat hänenkin tekstissään: Lukather ei ymmärrä nyansseja ja ”kyseenalaisina kohokohtina kuultavat Pamela ja Stop Loving You lyövät kuin lekalla päähän niitä kotiäitejä, joille Bon Jovi on liian rajua musaa.” Positiiviseksi puoleksi Elo löysi pontevan rytmiryhmän, joten hän selvästi tietää, miksi Totoa tietyissä piireissä arvostetaan. Kertosäkeet ovat kuitenkin Elon mielestä äiteliä ja kireäksi pingotettuja, eikä kirjoittaja oikein päässyt yli Toton soittolistastatuksesta. Pakkohan sellaiselle bändille on vähän naureskella.

Desibeli.netin Janne Kuusisen tekstiä lukiessa alkaa Lukatherin tilutuksen arvostelu haukotuttaa. Steve soitti kuitenkin Porissa oikein meneviä ja napakoita rokkisooloja, joten antaisitte kaverin jo olla. Kuusista huvitti myös hittiputki, johon kuuluivat ”Rosanna, Africa, Hold the Line, Africa, Rosanna, Hold the Line, Hold the Line, Rosanna, Africa, ja viimeisenä encorena sitten vihdoin se odotettu Hold the Line.” Myönnän, että minulle ja muille Toton tuotantoa tunteville keikka varmasti tarjosikin enemmän kuin mainitut kolme hittiä. Tunnettuus ei silti mitätöi näidenkään biisien ansioita.

Kuusinen on kuitenkin ymmärtänyt jotain, mitä moni muu ei. Hän on löytänyt keski-ikäisten ohella toisen ihmisryhmän, joka diggailee Totoa:
”Tämä konsepti on valloittanut paitsi radiosoittomusiikin kuluttajat, myös pop/jazz -linjalaiset ympäri maailman. Mikäli joku olisi tänään räjäyttänyt pommin Kirjurinluodolla, yli puolet ogelien ja arabioiden opiskelijoista olisi kuollut.”

Kuusinen osuu naulan kantaan todetessaan, että Totoa kuunnellaan siksi, että se ”on onnistunut vuosien mittaan upottamaan poppikseensa jonkin verran progemaisia elementtejä, maallikolle hankalia rytmiikoita, riffejä ja rumpurudimentteja, jotka kikkailijapiirit ovat adoptoineet erinomaisuusmittareikseen.”

Tässä vaiheessa jään tavallaan kiinni housut kintuissa. Joudun nimittäin toteamaan, että kuulun itsekin mainittuihin kikkailupiireihin, sikäli kuin se enää ketään yllättää. Syy Toto-diggailuuni ei kuitenkaan ole kikkailun väitetyssä itsetarkoituksellisuudessa, jonka kriitikot usein rakentavat olkinukekseen, vaan siinä, että Lukather ja kumppanit ainoastaan maustavat hienoja pop-sävellyksiään kikkailulla, mikä saa ne toimimaan entistä maukkaamin. Hyvin sävelletty pop on itsessään hyvää, mutta siitä tulee parempaa, jos siitä voi löytää pieniä neronleimauksia ja rytmillisiä kikkoja, joita esimerkiksi kaikilta kriitikoilta synninpäästön saaneen John Fogertyn 4/4-pötkörokista pitää etsiä kissojen ja koirien kanssa. Kyse on kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, että Toton biiseissä on tarttuvien melodioiden lisäksi usein niin jäätävän hyvä funk-elementeillä vauhditettu groove, ettei sitä voi olla rakastamatta.

Kuusinenkin jättää lopulta selittämättä, mikä Toton musiikissa on niin kovin ikävää. Tekstistä paistaa läpi lähinnä periaatteellinen vastustus Toton muusikkofaneja ja heidän edustamaansa ajattelutapaa kohtaan. Odotan edelleen mielenkiinnolla, mitä musiikillisia perusteita voidaan löytää melodista, hävyttömän groovaavaa ja rytmillisesti inspiroivaa rockia vastaan. Kuusinen yrittää vähätellä Totoa vertaamalla sitä mustaan rytmimusiikkiin, vaikka luonnollisempi kohde olisi jälleen vaikkapa rock-muusikko Fogerty, jonka Toton jannut pesevät musiikillisesti mennen tullen. Molemmat ovat tehneet loistavia sävellyksiä, mutta Toton nostaa omaan luokkaansa nimenomaan groove ja rytmillinen kiinnostavuus.

Keskustelun voisi aina päättää siihen, että kyse on mieltymyksistä, eikä niitä pysty koskaan täysin selittämään. Mieltymykset vain tuppaavat olemaan niin sosiaalisesti määräytyneitä, että niitä tekee mieli moukaroida. Totosta pitävät musiikkia vähän kuuntelevat ihmiset sekä monet musiikkia itse soittavat. Molemmat ryhmät ovat käteviä vihollisia musiikkilehdistön ja -trendien valtavirtaa edustavalle hipster-porukalle. Vallitseva mielipide on, että musiikki ei saa olla ”itsetarkoituksellisen” hyvin soitettua eikä toisaalta myöskään musiikista ymmärtämättömien heiniä.

Lopuksi esitän uskaliaan hypoteesin. Se, ettei pidä Totosta tai vastaavista yhtyeistä, on malliesimerkki opitusta mieltymyksestä. Tarttuvat melodiat ja groove ovat nimittäin kuin karkki: niistä pitää luonnostaan. Tämän todistaa jo se, että musiikkia vähän ymmärtävät tuntuvat intuitiivisesti pitävän niistä.

Jossain vaiheessa musiikkia enemmän kuunteleva henkilö saattaa kuitenkin keksiä, että melodia ja groove eivät enää riitäkään, jos musiikin motiiveissa tai sosiaalisissa merkityksissä on jotain pielessä. Soittolistamusiikin ja taitavien soittajien inhoaminen kertoo ennen kaikkea halusta kuulua tiettyyn viiteryhmään, ei siitä, että musiikki sinänsä tuntuisi vastenmieliseltä. Ilmiö, jossa hyvältä musiikilta viedään sen ansaitsema tunnustus, tuntuu järjenvastaiselta. Lopettaisitko sinä karkinsyönnin pelkästään siksi, että se on epätrendikästä?