Mikä hyvässä popissa oikein risoo?

Pori Jazz on nyt nähty ja festivaali oli kokonaisuutena paras moneen vuoteen, mistä vielä kiitos uusille pääjehuille. Tunnelmiani torstain, perjantain sekä lauantain ja sunnuntain konserteista voi lukea tarkemmin Noisen blogista.

Jazzien yhteydessä törmäsin erääseen tuttuun ilmiöön, joka täyttää minut pyhällä vihalla ja pakottaa kirjoittamaan blogientryn pitkästä aikaa. Luvassa on tunteellista ja kiihkoilevaa vuodatusta, joka ei sovi virallisemmille foorumeille, mutta jota en pysty pidättelemään. Onneksi en ole ensimmäinen – enkä edes kiihkoilevin – musiikkikirjoittaja, joka vuodattaa aiheesta. Tosin olen mielipiteineni väärällä puolella jakolinjaa.

Jo etukäteen oli selvää, että Toton esiintyminen Pori Jazzissa ei saa kiitosta musiikkilehdistöltä. Vuotuinen tapahan on teilata pääesiintyjät ja murehtia sitä, kuinka jazzeilla ei kuule jazzia, vaikka reippaasti yli puolet festarin ohjelmistosta sitä onkin. Toton kaltaista paljon radiosoittoa saanutta 80-luvun jäännettä kehumalla ei myöskään saa minkäänlaisia uskottavuuspisteitä. Silti keikan arviointi mediassa oli paljon tympeämpää ja yksisilmäisempää kuin olisin ikinä osannut odottaa.

Luulisi, että musiikkikriitikoiden ammattiylpeys pakottaisi kiinnittämään argumentaatiossa huomiota myös musiikkiin. Siihen ei kuitenkaan näytä olevan tarvetta, jos vastassa on yhteinen vihollinen ja tukena vahva jaettu mielipide. Muutamat kirjoittajat tuomitsivat Toton aikansa eläneeksi flopiksi pelkästään yhtyeen kuuntelijaprofiilin ja musiikkigenren sekä omien ennakkokäsitystensä vuoksi – eivät musiikin tai edes arvioitavana olleen keikan perusteella. Soittolistoilla pyörivä pehmorock on kuuntelematta kuraa ja sillä hyvä. Kritiikitkin olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa viikkoa ennen keikkaa, ja sisältö olisi ollut sama lukuunottamatta Joseph Williamsin Converseille naureskelua.

Tätä blogia lukeneet varmasti tietävät, että ulkomusiikillisiin seikkoihin tarttuminen ja itse musiikin sivuuttaminen saa minut näkemään punaista. Kun lynkattavana on vielä suhteellisen korkealle arvostamani bändi, alkaa sappi herkästi kiehua. Minun on ilmeisesti jatkettava taisteluani hyvän musiikin tunnustamisen puolesta, sillä en pidä trendejä seuraavien toimittajien tavasta sanella, mikä musiikki on oikeaa ja arvokasta. Loppujen lopuksi kyse taitaa olla ikuisuusongelmasta, jossa trendit ja kriitikot eivät vain suostu tunnustamaan massojen makua. On kuitenkin huvittavaa, että tämän yleisen mielipiteen varjolla voi esittää jo melkein miten ala-arvoista argumentaatiota tahansa.

Tehdäänpä siis pieni katsaus Toton keikan arvioihin.

Rumban Timo Nordlundin mielestä Toto oli ”surkuhupaisaa seurattavaa.” Nordlund käytti viiltävän analyysinsä tueksi seuraavat argumentit:
1. Ei kuulu jazzeille -kortti
2. Steve Lukatherin kitarointi on mautonta
3. Väärä (keski-ikäinen ja -luokkainen) kuulijakunta

Viimeisessä argumentissaan Nordlund sivalsi Toton ystäviä niin nokkelasti, että lainaus on ansaittu:

”Totolle voisikin suositella pikaista eläköitymistä. Näin he säästäisivät insinöörien ja paikallisradiota vuodesta toiseen kuuntelevien ”musadiggareiden” rahat Kanarian matkaan, missä Suomi-baari tarjoaisi Toto-lipun hintaan lihapullat ja perunamuusin koko perheelle sekä vielä mahdollisesti isännälle salmaripaukun tortun päälle.”

Sanattomaksi vetää.

”Setämäiseksi pehmorockhupailuksi” Toton keikkaa tituleerannut Satakunnan Kansan Mikko I. Elo oli Nordlundia suopeampi, vaikka samat argumentit vilahtivat hänenkin tekstissään: Lukather ei ymmärrä nyansseja ja ”kyseenalaisina kohokohtina kuultavat Pamela ja Stop Loving You lyövät kuin lekalla päähän niitä kotiäitejä, joille Bon Jovi on liian rajua musaa.” Positiiviseksi puoleksi Elo löysi pontevan rytmiryhmän, joten hän selvästi tietää, miksi Totoa tietyissä piireissä arvostetaan. Kertosäkeet ovat kuitenkin Elon mielestä äiteliä ja kireäksi pingotettuja, eikä kirjoittaja oikein päässyt yli Toton soittolistastatuksesta. Pakkohan sellaiselle bändille on vähän naureskella.

Desibeli.netin Janne Kuusisen tekstiä lukiessa alkaa Lukatherin tilutuksen arvostelu haukotuttaa. Steve soitti kuitenkin Porissa oikein meneviä ja napakoita rokkisooloja, joten antaisitte kaverin jo olla. Kuusista huvitti myös hittiputki, johon kuuluivat ”Rosanna, Africa, Hold the Line, Africa, Rosanna, Hold the Line, Hold the Line, Rosanna, Africa, ja viimeisenä encorena sitten vihdoin se odotettu Hold the Line.” Myönnän, että minulle ja muille Toton tuotantoa tunteville keikka varmasti tarjosikin enemmän kuin mainitut kolme hittiä. Tunnettuus ei silti mitätöi näidenkään biisien ansioita.

Kuusinen on kuitenkin ymmärtänyt jotain, mitä moni muu ei. Hän on löytänyt keski-ikäisten ohella toisen ihmisryhmän, joka diggailee Totoa:
”Tämä konsepti on valloittanut paitsi radiosoittomusiikin kuluttajat, myös pop/jazz -linjalaiset ympäri maailman. Mikäli joku olisi tänään räjäyttänyt pommin Kirjurinluodolla, yli puolet ogelien ja arabioiden opiskelijoista olisi kuollut.”

Kuusinen osuu naulan kantaan todetessaan, että Totoa kuunnellaan siksi, että se ”on onnistunut vuosien mittaan upottamaan poppikseensa jonkin verran progemaisia elementtejä, maallikolle hankalia rytmiikoita, riffejä ja rumpurudimentteja, jotka kikkailijapiirit ovat adoptoineet erinomaisuusmittareikseen.”

Tässä vaiheessa jään tavallaan kiinni housut kintuissa. Joudun nimittäin toteamaan, että kuulun itsekin mainittuihin kikkailupiireihin, sikäli kuin se enää ketään yllättää. Syy Toto-diggailuuni ei kuitenkaan ole kikkailun väitetyssä itsetarkoituksellisuudessa, jonka kriitikot usein rakentavat olkinukekseen, vaan siinä, että Lukather ja kumppanit ainoastaan maustavat hienoja pop-sävellyksiään kikkailulla, mikä saa ne toimimaan entistä maukkaamin. Hyvin sävelletty pop on itsessään hyvää, mutta siitä tulee parempaa, jos siitä voi löytää pieniä neronleimauksia ja rytmillisiä kikkoja, joita esimerkiksi kaikilta kriitikoilta synninpäästön saaneen John Fogertyn 4/4-pötkörokista pitää etsiä kissojen ja koirien kanssa. Kyse on kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, että Toton biiseissä on tarttuvien melodioiden lisäksi usein niin jäätävän hyvä funk-elementeillä vauhditettu groove, ettei sitä voi olla rakastamatta.

Kuusinenkin jättää lopulta selittämättä, mikä Toton musiikissa on niin kovin ikävää. Tekstistä paistaa läpi lähinnä periaatteellinen vastustus Toton muusikkofaneja ja heidän edustamaansa ajattelutapaa kohtaan. Odotan edelleen mielenkiinnolla, mitä musiikillisia perusteita voidaan löytää melodista, hävyttömän groovaavaa ja rytmillisesti inspiroivaa rockia vastaan. Kuusinen yrittää vähätellä Totoa vertaamalla sitä mustaan rytmimusiikkiin, vaikka luonnollisempi kohde olisi jälleen vaikkapa rock-muusikko Fogerty, jonka Toton jannut pesevät musiikillisesti mennen tullen. Molemmat ovat tehneet loistavia sävellyksiä, mutta Toton nostaa omaan luokkaansa nimenomaan groove ja rytmillinen kiinnostavuus.

Keskustelun voisi aina päättää siihen, että kyse on mieltymyksistä, eikä niitä pysty koskaan täysin selittämään. Mieltymykset vain tuppaavat olemaan niin sosiaalisesti määräytyneitä, että niitä tekee mieli moukaroida. Totosta pitävät musiikkia vähän kuuntelevat ihmiset sekä monet musiikkia itse soittavat. Molemmat ryhmät ovat käteviä vihollisia musiikkilehdistön ja -trendien valtavirtaa edustavalle hipster-porukalle. Vallitseva mielipide on, että musiikki ei saa olla ”itsetarkoituksellisen” hyvin soitettua eikä toisaalta myöskään musiikista ymmärtämättömien heiniä.

Lopuksi esitän uskaliaan hypoteesin. Se, ettei pidä Totosta tai vastaavista yhtyeistä, on malliesimerkki opitusta mieltymyksestä. Tarttuvat melodiat ja groove ovat nimittäin kuin karkki: niistä pitää luonnostaan. Tämän todistaa jo se, että musiikkia vähän ymmärtävät tuntuvat intuitiivisesti pitävän niistä.

Jossain vaiheessa musiikkia enemmän kuunteleva henkilö saattaa kuitenkin keksiä, että melodia ja groove eivät enää riitäkään, jos musiikin motiiveissa tai sosiaalisissa merkityksissä on jotain pielessä. Soittolistamusiikin ja taitavien soittajien inhoaminen kertoo ennen kaikkea halusta kuulua tiettyyn viiteryhmään, ei siitä, että musiikki sinänsä tuntuisi vastenmieliseltä. Ilmiö, jossa hyvältä musiikilta viedään sen ansaitsema tunnustus, tuntuu järjenvastaiselta. Lopettaisitko sinä karkinsyönnin pelkästään siksi, että se on epätrendikästä?

Mutta missä on jazz?

Viimeksi julistamani "uuden alun" jälkeen on taas ehtinyt kulua melkein kaksi kuukautta ilman postauksia. Olen kompastunut pahemman kerran jokaiselle bloggarille tuttuun alkuinnostuksen hiipumiseen. Kuherruskuukaudet ovat auttamatta ohi, eikä uusia entryjä jaksa jatkuvasti miettiä. Tässä vaiheessa menestyvät ne, jotka puristavat ideoita väkisin ulos, vaikka kuinka olisi tärkeämpää tekemistä. Siihen pitäisi varmaan pyrkiä, sillä mikään ei ole säälittävämpää kuin heitteille jätetty keskenkasvuinen blogi.

Tällä kertaa on pakko kommentoida lyhyesti mutta äärimmäisen subjektiivisesti Pori Jazzin esiintyjäkiinnityksiä. Etukäteen hieman askarrutti, millaista festaria Tuomas Kallio ja kumppanit ovat kasaamassa, mutta eipä tarvinnut hirveästi pettyä. Lopputulos on tekijöidensä näköinen ja sisältää runsaasti kiinnostavia akteja. Toto ja Jeff Beck ovat ensi kesänä Suomessa konsertoivista isoista nimistä ylivoimaisesti kovimmat, ja "nuorisolta" saadaan sopivasti nyhdettyä lippurahat Tori Amosilla ja Massive Attackilla. Hatunnoston arvoista on myös väkevän comebackin tehneen Gil Scott-Heronin saaminen Poriin. Lisäksi mukana on retrosoulia muodikkaaksi tehnyt Sharon Jones & the Dap-Kings, jota en parin vuoden takaisella jazzvierailulla ehtinyt näkemään.

Äskeinen lista herättää kuitenkin tutun kysymyksen: missä jazz? Samaa ihmetellään joka vuosi, ja yleensä vastaus on "pienemmillä klubeilla". Tällä kertaa jazz-anti vaikuttaa kuitenkin heikoimmalta miesmuistiin. Onhan Café Jazzissa ja Suomalaisella klubilla joka ilta silkkaa jaskaa, ja runsaasti suomalaista, kuten uudet taustapirut lupailivatkin. Sen sijaan kansainvälinen rosteri vaikuttaa ohuelta ja potentiaaliset yllättäjät loistavat poissaolollaan. Kovat nimet ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Kyllä minulle Tomasz Stanko ja Lee Konitz kelpaavat, mutta trendi on huolestuttava. Tiedä sitten johtuuko heikko jazzpanostus järjestäjien tietoisesta valinnasta vai kiertueaikataulujen asettamista rajoituksista. Kyllä maailmalla ainakin isoja jazznimiä vielä liikkuu: North Sea Jazzissa pääsisi kuulemaan Herbie Hancockia, McCoy Tyneria ja John Scofieldia.

Kaikesta huolimatta Pori Jazz on jälleen kesän odotuslistani kärjessä. Festari on kasvattanut minusta uskollisen kannattajan ja tarjoaa vuodesta toiseen mahdollisuuden nähdä livenä legendoja, joita ei rock-tapahtumissa yhytä. Tänäkin suvena muset ja greendayt jäävät kakkoseksi, kun on mahdollista päästä kuulemaan, mitä Jeff Beckin kitara juttelee. Toivottavasti jotenkin tähän tyyliin:

Innovaation voitto perinteestä

Jazzin parissa jatketaan vielä yhden entryn verran. Lauantaipäivältä löytyi ainakin kaksi mainitsemisen arvoista aktia. Molemmat antoivat aihetta pohtia, mitä oikeastaan odotan musiikilta. Vaikka korostan usein sitä, että innovatiivisuus ei ole mikään itseisarvo, otti kokeilevuus tällä kertaa selkävoiton genreuskollisuudesta.

Brian Setzer Orchestra, Kirjurinluoto, 18.7.

Uumoilin jo ennen jazzeja, että en ole otollisinta maaperää Brian Setzerin rokkikukkoilulle. En ole koskaan kuunnellut rockabilly-musiikkia systemaattisesti ja minulla on tiettyjä ennakkoluuloja koko genreä ja siihen liittyvää fiftarikulttuuria kohtaan. Päätin kuitenkin antaa legendalle mahdollisuuden; ehkä iso bändi ja vauhdikas show saisivat unohtamaan materiaalin yksipuolisuuden. Valitettavasti Setzer ryssi saumansa totaalisesti soittamalla 90 minuuttia kliseistä rokkenrollipötköä. Tilaisuus oli pitkästyttävin miesmuistiin. Tätä ei varmaan missään tapauksessa kannattaisi huudella julkisesti.

Älkää käsittäkö väärin; perinteiseen blueskaavaan pohjautuva rock ’n’ roll on sinällään kelpo musaa, joka pieninä annoksina sopii tanssittavaksi tunnelmankohottajaksi. Mitta täyttyy kuitenkin nopeasti, koska tempo on joka biisissä kutakuinkin sama, erilaisia komppivaihtoehtoja noin kolme kappaletta ja breikitkin aina samoissa paikoissa. Kokoillan keikalla tylsistyminen ei ole mitenkään vältettävissä.

Oli Setzerin esiintymisessä paljon hyvääkin. Show-meininki, puhallinsektio ja jämpti rumpali. Heti kärkeen tuutattu Batman-tunnari nosti odotukset kattoon, mutta arki koitti nopeasti. Näissä tapauksissa vikaa pitäisi etsiä ensin kuuntelijasta, mutta minkäs minä sille voin, jos kappaleet kuulostavat aivan samanlaisilta. Toisaalta, en yleensä jaksa kuunnella bluesiakaan yhtä settiä pidempään, ellei kitaristi ole todellinen tekijämies. Tällä kertaa sekään osasto ei aivan vakuuttanut. Voin sentään lohduttautua sillä, että muut 15 000 katsojaa saivat lauantaina tasan sitä, mitä olivat tulleet hakemaankin.

Stefan Pasborg’s Odessa 5, Ultra Music Nights, 18.7.



Setzerin lopetettua minun oli pakko saada shuffle-kompit jotenkin ulos päästäni. Lähdin siis rauhoittumaan jazzien salaperäisimmälle iltaklubille, Ultra Music Nightsiin Puuvillatehtaalle. Siellä kokoontuvat vuosittain kaiken maailman free-hörhöt ja muut kokeelliset kolistelijat. Aina pieni riskivalinta meikäläiselle, jota ei niinkutsuttu atonaalinen paska hirveästi kiinnosta.

Tällä kertaa Ultra-vierailuni osui kuitenkin nappiin. Tanskalaisen Stefan Pasborgin Odessa 5 -yhtye ampui sellaisen täyslaidallisen progeilevaa kansanmusiikkijatsia, että korvat soivat vieläkin. Atonaaliset introt ja väliosatkin olivat nyt pelkästään hyvää viihdettä. Bändin neljä puhaltajaa ja vieraileva trumpetisti Kalevi Louhivuori rakensivat toinen toistaan upeampia melodiakudelmia ja rumpali Pasborg antoi hommalle vahvan selkärangan. Julkeaa komppausta kupuun ja pitelemättömiä tomivyörytyksiä, niistä on tämän kaverin groove tehty. Taitavia rumpaleita kiitellään usein musikaalisuudesta tietämättä täysin, mitä sanalla edes tarkoitetaan. Pasborgin kohdalla käsite on kuitenkin paikallaan, sen verran melodisesti mies kannujaan ja lehmänkellojaan naputteli.

Odessa 5 muistutti myös siitä, että matalien taajuuksien tuottamiseen ei tarvita aina basistia. Sousafonisti Jakob Munckilta irtosi niin perinteinen walking bass kuin veikeät balkanilaisrytmitkin, ja takuulla erottuvalla soundilla.

Hengästyttävän keikan loppupuolella bändi soitti vielä kaksi medleytä, jotka oli omistettu jazzin rakastetuimmille toisinajattelijoille, Charles Mingusille ja Ornette Colemanille. Avantgardistien vaikutus kuului myös Pasborgin omissa kappaleissa, jotka eivät vielä yllä aivan samaan nerokkuuteen. Tanskalainen hyppäsi kuitenkin omissa kirjoissani tämän hetken kiinnostavimpien rumpaleiden kastiin, joten hänen tekemisiään täytynee alkaa seurata tarkemmin.

Soulin uusi tuleminen

Kuten odottaa saattoi, reaaliaikainen tilanneseuranta oli pakko unohtaa jazzien jälkipuoliskolla. Tässä kuitenkin yhteenvetoa parista tilaisuudesta, joita ehdin loppuviikosta katsastaa. Tämän vuoden festarista tuli oikeastaan melkoinen Pori Soul.

Kirjurinluoto, to 16.7.

Kirjurinluodon perinteinen nuorisopäivä osui tänä vuonna torstaille. Kauden hittiartistit houkuttelivat paikalle arviolta 17 000 katsojaa ja tarjoilivat joukolle oikein menevää soul-musiikkia. Retrosouliksi ne sitä väittävät, ehkä erotuksena neo-souliin tai R&B:hen. Kuinka vain, olen pelkästään iloinen, että vanhakantainen soul on palannut näyttävästi hittilistoille ja suurille areenoille.

Päivän sielukkaimman esiintyjän titteli meni kirkkaasti Raphael Saadiqille. Kypsällä iällä starbaksi heittäytynyt mies hoiti homman vastustamattomalla karismalla. Eläväinen artisti hurmasi paitsi laulullaan, myös kitaran- ja bassonsoitollaan. Suurimmat hittibiisit kajahtivat heti kärkeen, mutta herkkuja piisasi loppuun asti. Nautinnon takasi Saadiqin osaava bändi, joka intoutui jopa hurjiin hard rock -rypistyksiin. 70-luvun tyyliin, totta kai.

Keikan loppupuolella intensiteetti uhkasi hiukan hiipua yleisönhuudatukseen ja looppina veivattuun grooveen. Silti Raphael Saadiq toi luodolle parasta meininkiä pitkään aikaan. Soul on ihan kivaa taustamusiikkia, mutta sen arvo punnitaan vasta, kun päästään tositoimiin. Tämä soul-veli läpäisi testin kirkkaasti.

Lisää uusvanhaa soulia esitti debyyttilevyllään huikean suosion saavuttanut Duffy. Walesin tyttönen veti tarkkaan puntaroidun keikan, joka ei liikuttanut ahteria aivan samalla voimalla kuin Saadiqin esitys. Biisit ovat toki loistavia ja tyylilleen uskollisia, mutta lisää rosoa niihin kaivattaisiin. Duffyn persoonallinen, nariseva ääni ei aivan riitä, kun bändikin pysyi niin tiukasti ruodussa. Mutta oli se silti komea kuulla Warwick Avenue ja Mercy ihan elävinä. Kyllä ne ison rahan säveltäjätkin aina välillä kehittävät pahuksen makoisan kuuloisia trendejä.

Otava Factory, pe 17.7.

Otavassa oli tänä vuonna teemana Motown, tuo rytmimusiikkia julkaisseista levy-yhtiöistä groovyin. Paikalle oli rahdattu esimerkiksi iäkkäistä Motown-veteraaneista koostuva Jr Walker’s Allstar Band. Tuollaisilta seitsemääkymppiä lähenteleviltä sediltä on yleensä lupa odottaa vähän väsähtänyttä menoa, mutta yllättäen joukkio svengasi kuin mikä. Lauteilla oli kenties paras koskaan näkemäni bilebändi.

Mitä tahansa soundia on suhteellisen helppo jäljitellä, mutta alkuperäistä on lähes mahdoton tavoittaa kokonaisuudessaan. Soulissa meno tuntuu heti kertaluokkaa aidommalta, jos muusikot ovat tummahipiäisiä. Jotenkin rumpalin touhu vaikuttaa luontevammalta ja basistikin saa ruimakamman pörinän aikaiseksi huippurennolla sormityöskentelyllään. Monet muutkin kuriositeetit olivat kohdallaan Motown-miesten soittaessa hittikimaraansa läpi. Marvin Gayen, Smokey Robinsonin ja The Supremesin biisit vedettiin hurjalla pappaenergialla ja hilpeillä saksofonisooloilla höystettynä. Kuulinpa myös kesän parhaan version Billie Jeanista. Kun seuraavan kerran järjestän isot bileet, en tilaa sinne Boston Promenadea, vaan mustia muusikoita suoraan Detroitista. Hinnasta viis!

Kellon lähennellessä kolmea lavalle nousi vielä eräs Suomen kovimmista retrosoul-pumpuista, Miss Saana & The Missionaries. Yhtye vakuuttaa vaativimmankin soulinystävän muhkealla soinnillaan, johon on annosteltu reilulla kädellä puhaltimia ja taustalaulua. Rehevä-ääninen Miss Saana on uskottava keulakuva ja biisit on tehty selvästi solistin ehdoilla. Soitannollinen vetovastuu on usein Rocka Merilahden kitaralla. Bändi ei pääse turhia sooloilemaan, mutta silti energiataso pysyy huipussaan. Ehkä tällä kertaa vähän liikaakin, sillä pieni kuunteluväsymys alkoi iskeä. Saattoi johtua myös fyysisestä väsymyksestä, mutta kovinkaan moni kappaleista ei noussut massasta. Selkeimpiä huippubiisejä ovat tarttuvat Slowly ja Fool’s Game. Miss Saana & The Missionaries on tyylillisesti täysi kymppi ja loistavaa bailumusaa, mutta sävellyksiin kaivataan vielä hippasen enemmän variaatioita.

Klassikkolevyt lavalla

Pori Jazzin suuret konserttipäivät lähestyvät ja Etelärannan kuhina sakenee. Mbar stage on vetänyt ohjelmistollaan onnistuneinta linjaa tähän asti. Teltassa on saanut kuulla kotimaisen jazzin huippuosaajia jo kolmena iltana peräkkäin. Samaan aikaan perinteisemmällä ilmaislavalla ovat veuhkanneet kaikenkarvaiset bilebändit.

Jazzissa jos missä biisit elävät omaa elämäänsä. Myös Olli Ahvenlahti antoi The Poetin uustulkinnassa yhtyeelleen yllin kyllin tilaa. Välillä alkoi näkyä jopa mammuttitaudin oireita biisien venyessä yli kymmenminuuttisiksi. Sisäistä dynamiikkaa oli kiitettävästi, mutta ei sooloja tarvitsisi silti aivan niin avokätisesti jaella. Sen sijaan Ahvenlahti olisi voinut ulvottaa Rhodesia vähän rohkeammin. Keikka toimi kuitenkin vauhtiin päästyään erinomaisesti ja parivaljakko Timo Hirvonen-Jussi Lehtonen esitti armottominta komppausta miesmuistiin. Varsinkin Grandma’s Rocking Chair sai arvoisensa käsittelyn; herraisä mikä etenemisen energia. Siinä oli muiden taas hyvä paisutella niitä sooloja.



Tiistaina palattiin hiukan lisää ajassa taaksepäin, kun Verneri Pohjolan ja Joonas Riipan kvartetti soitti Christian Schwindtin levyn For Friends and Relatives. Suomessa tehtiin nähtävästi jo vuonna -65 maailmanluokan free jazzia. En ollut koskaan kuullut kiekkoa, joten materiaalin kokeilevuus tuli hieman puskista. Poljento oli huomattavan orgaaninen ja kelluva – täydellinen vastakohta Ahvenlahden ja kumppanien sähköiselle suoruudelle. Slovareissa fiilis meni jo niin eteeriseksi, että teltta alkoi tuntua liian avaralta. Sellainen tunnelmointi kuuluisi yön pimeisiin tunteihin ja mahdollisimman savuiselle klubille.

Kahden keikan mittainen kurkistus Suomi-Jazzin historiaan sai kaipaamaan lisää samanlaisia kokonaisuuksia. Olisikohan mbarilla rahkeita järkätä tuollaisia keikkoja pääkallonpaikalla lasipalatsissa?

Fuusiota ilmassa

Ensimmäiset oikeat keikat on nyt katseltu ja jazztunnelma alkaa kohota. Tässä pikaiset impressiot sunnuntain tarjonnasta.

Mbar stagella kuultiin trumpetistin tribuutti esikuvalleen, kun Jukka Eskola Quintet soitti pari settiä hiljan edesmenneen Freddie Hubbardin kappaleita. Eivätpä olisi nämä festarit voineet paljon paremmin alkaa, sikäli lennokasta ryhmän meno oli. Bändin fuusiogroove oli viritetty huippuunsa ja soolojen aikana turboruuvi kiristyi kuin varkain. Five Corners Quintetissa puhaltavilta Eskolalta ja Timo Lassylta sopikin odottaa laatua, mutta komppiryhmä sykähdytti myös. Iisalmen mies Timo Hirvonen veti aika vakuuttavat pohjat bassosoolojen kilpasarjassa. Ja huomenna samat jampat säestävät sitten Olli Ahvenlahtea. Mbar stage on muuten suht toimiva trenditeltta riippumattoineen ja nettipäätteineen.

Klubi Gardenissa oli tänään dixie night, mutta dixielandia en ehtinyt kuulla lainkaan. Lähempää liippasi turkkilaislaulajatar Ipek Dinc, joka veti Marian Petrescun ja Tomi Salesvuon säestyksellä ihan nättiä tunnelmajazzia. Tämän jälkeen lavalle nousikin kirgisialaissyntyisen Eldar Djangirovin trio. En olekaan sitten hetkeen törmännyt yhtä julman kuuloisiin Chick Corea -pastisseihin. Toinen biisi jaksoi vielä hymyilyttää, mutta kolmannen aikana piti lähteä kotiin. Ei sellainen asteikkojen sahaus varttia kauempaa viihdytä, vaikka tahtilaji jatkuvasti vaihtuisikin. Kumma kyllä, Djangirov on ilmeisesti aika arvostettu tekijä tuolla jenkkilän puolella.

Ja huomenna homma jatkuu. Ahvenlahtea ja Jyrki Kankaan kenkävalintaa jännityksellä odottaen.

Vuoden jazztärpit

Suomen kiinnostavin kesätapahtuma, Pori Jazz, törähti sitten tänään käyntiin. Odotettavissa on siis yhdeksän päivää hektistä rytmimusiikin diggailua. Jazzit tulevat näkymään myös tässä blogissa, mikäli ehdin töiltäni ja konserteissa luuhaamiselta mitään päivityksiä tekemään.

Näin alkajaisiksi ajattelin esitellä muutamia tiukkoja festaritärppejä. Kaikki tahtovat toki nähdä Duffyn, Erykah Badun ja Brian Setzerin, mutta hyvän musiikin perässä kannattaa seikkailla myös pienemmille areenoille. Jos on tarkkana, niillä saattaa kuulla myös sitä usein peräänkuulutettua oikeaa jazzia.

Jonas Kullhammar Quartet, Porin teatteri pe 17.7.

Eräs festivaalin mielenkiintoisimmista jazz-artisteista tulee tällä kertaa länsinaapurista. Saksofonisti Jonas Kullhammar tunnetaan energisenä ja taitavana modernin valtavirtajazzin tekijänä. Hänen musiikkinsa on sopiva sekoitus perinteistä bop-tyyliä ja uusia oivalluksia. Ruotsissa paljon tunnustusta saanut muusikko tuskin pettää teatterissakaan; tarjolla on pohjoismaista huippuosaamista perusjaskan ystäville.

Olli Ahvenlahti: The Poet, mbar stage, ma 13.7.

Tuoreempia soundeja esittelevällä mbar stagella tutustutaan parina iltana myös Suomi-jazzin historiaan. Teemaan liittyen pianisti Olli Ahvenlahti on lupautunut soittamaan läpi klassisen fuusiolevynsä The Poetin. Vuonna 1976 ilmestynyt albumi on kotimaisen jazzfunkin kulmakiviä; kuuden biisin verran maukasta, helposti sulavaa groovea. Alkuperäisellä levyllä soittivat legendaarisimmat jazzarimme Pekka Pohjolan ja Eero Koivistoisen johdolla, joten on mielenkiintoista nähdä, miten tämän päivän huipuista koostuva sekstetti tulkitsee Ahvenlahden mestariteoksen.

Nicola Conte Jazz Combo, LP44 ja Otava Factory, to 16.7.

Jo nyt voi todeta, että Nicola Conte on hyvin lähellä näiden festarien kovimman hissimusan palkintoa. Italialaisen kitaristi-DJ:n leppoisat loungerytmit saavat hengityksen tasaantumaan rankkojen festarirypistysten jälkeen. Bossa novaa ja elokuvatunnelmia yhdistellään torstaina kahdessa iltakonsertissa.

Älkääkä unohtako näitäkään...

Richard Galliano Quartet, Kirjurinluoto to 16.7.
Ranskalainen hanuristi ei välttämättä tällä kertaa vedä Piazzollaa, mutta vinkeää lattarijazzia on silti tiedossa.

Kim Clarke & Magnets, Café Jazz la 18.7. Kirjurinluoto su 19.7.
Defunktin basisti esittää takuukovaa kamaa funkin ja jazzrockin ystäville

Miss Saana & The Missionaries, Otava Factory pe 17.7.
Kotimaista perinnesoulia 12-henkisen orkesterin voimin. Sopii Otavan Motown-teemaan kuin stemmalaulu kertsiin.