Muse, Hartwall Areena, 22.10.
Lavarakennelmaa hallitseviin kolmeen pilariin heijastetaan kuvia, joissa valot syttyvät ikkunoihin ja kasvoton massa raahustaa ylös portaita. Mahtipontinen intronauha pyörii ja eriväriset valonsäteet suihkivat ympäri areenaa. Lopulta esiriput putoavat paljastaen kolme korskeaa soittajasankaria, ja samassa polkaistaan käyntiin uusin hittishuffle. Tähdet korokkeillaan, yleisö haltioissaan. Tulevaisuus on jo tänään.
Musen keikka areenassa oli loistava hypermoderni show. Jokaiselle kappaleelle oli suunniteltu oma visuaalinen ilme ja elämystä vahvisti yhtyeen intensiivinen esiintyminen. Etenkin Matthew Bellamyn poukkoilu ja temppuilu oli juuri niin raivokasta kuin videoilla on tottunnut näkemään. Muse myös soitti käytännössä kaikki biisit, joita saattoi toivoa. Se, että pari ihan hyvää rallia jäi pois settilistasta, ei hittikimaraa heikentänyt.
Miksi en siis ole täysin pähkinöinä ja ylistä viime torstain iltapuhdetta parhaaksi keikaksi koskaan? Hesarin Aleksi Kinnunen ei osannut vastata kysymykseen tyhjentävästi, enkä osaa itsekään. Jostain syystä fiilis vain jäi valjuksi.
Äkkiseltään pystyn keksimään kaksi tekijää, jotka saattoivat osaltaan latistaa tunnelmaa. Ensimmäinen on miksaus. Niin banaalia kuin keikkojen soundeista valittaminen onkin, nyt se on pakko tehdä. Musen kaltainen riffivetoinen bändi ei vain kerta kaikkiaan voi lähteä maailmankiertueelle sellaisella äänikuvalla, joka sotkee kitaran ja basson, korkeat ja matalat taajuudet yhdeksi mössöksi. Ajoittain tilanne oli siedettävä, ja etenkin loppua kohden paraneva. Pitkät pätkät saatiin silti kuunnella tismalleen samaa veivausta kuin levyillä, mutta kehnommilla soundeilla. Se ei vastaa käsitystäni loistokeikasta.
Siirtyäkseni siihen toiseen heikkouteen, Muse tosiaan veti biisinsä melko varman päälle ja albumiversioita mukaillen. Kun aika suuri osa musiikista vielä tuotetaan koneellisesti, jää yllätyksille hyvin vähän sijaa. En osaa sanoa, olisivatko pojat voineet oikeasti tehdä mitään parantaakseen vaikutelmaa ainutkertaisesta tulkinnasta. Ehkä sorrun uskomaan typeriin myytteihin vaatiessani konserttitilanteeseen jotain soitannollisesti uutta. Odotin kenties turhaan huikeaa sooloa kohottamaan istumapaikkojen tunnelmaa, kun olisi vain pitänyt painua kentälle eturiviin ja takoa nyrkkiä ilmaan.
Onneksi Muse on aina yli-inhimillisen taitava ja tiukka bändi. Yksikään biisi ei pettänyt, ja kuultiin kaiken tutun ja turvallisen väliin sentään maukas rumpu-basso-doodle pyörivältä alustalta. Myös Resistance-inhokkini, United States of Eurasia, toimi huomattavasti paremmin, kun pääsi konkreettisesti seuraamaan Bellamyn flyygelityöskentelyä. Sen jälkeen jäikin askarruttamaan, miksei Nocturne tullut perään. Loppuikohan Mattilta rutiini?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti