Vain muusikoille?

Olen tällä hetkellä työssä, jossa saa kuunnella musiikkia. iPod on kuitenkin jäänyt päivittämättä viime aikoina, koska kotona kuuntelen Spotifyta. Blogin joulukuu painottuu siis vanhojen suosikkien esittelyyn, mutta onneksi niitä sentään riittää!

Eilen kuuntelin Steely Dania, laulaja/kosketinsoittaja Donald Fagenin ja kitaristi Walter Beckerin kuulua 70-luvun hifistelyprojektia, jota ei juuri studion ulkopuolella näkynyt. Bändi lopetti keikkailun parin levyn jälkeen, tekaisi vielä muutaman huippukiekon ja lähti tosissaan tien päälle vasta uuden vuosituhannen puolella.

Steely Dan kuuluu samaan "muusikoilta muusikoille" -osastoon kuin esimerkiksi Toto. Kyseessä on siis loistavaa poprockia tekevä, maailman ykköskorin sessiomuusikoista koostuva porukka, jota alan harrastajien on yksinkertaisesti pakko diggailla. Tämä aiheuttaa usein vastareaktioita tietyissä piireissä, joille musiikillisella ammattimaisuudella ei ole niin positiivista kaikua. Hienoisen kyseenalaista on myös se, että Steely Dania täytyisi ehkä kuunnella parin tonnin hifi-vehkeillä, jotta päiväkausia viilatut kitarasoundit pääsisivät parhaiten oikeuksiinsa.

Skeptikoille on aina vaikea väittää vastaan, mutta heitä voi yrittää ohjailla ulkomusiikillisuuden parista tärkeämpien asioiden äärelle. Faktahan nimittäin on, että Steely Danin musiikki on helvetin hyvää. Tuotannon raamit on otettu perinteistä bluesrockista, mutta miedot jazz-mausteet, hassut soinnut, hävyttömän toimivat sävellykset ja tekijäkaksikon armoton perfektionismi studiossa tekevät projektista täysin uniikin tapauksen.

Kid Charlemagne on luultavasti Steely Danin parhaita biisejä. Sävellys tarttuu, soittajat kutovat todella stimuloivaa komppia (Huom. esim. kitara kakkoselle ja neloselle!) ja taustalaulut ynnä puhaltimetkin hyppäävät esiin sopivan härskisti. Kaiken hyvän lisäksi biisin kitarasoolo on vakiokamaa kaikkien aikojen kovimpia sooloja listatessa. Itse asiassa soolopaikkoja on kaksi, mutta ehkä ne lasketaan yhteen listoja laadittaessa. Tälläkin videolla Jon Heringtonin vetämät soolot kuulostavat hiton hyviltä, vaikka eivät albumiversiota täysin noudatakaan.

Lienee sanomattakin selvää, että Steely Danin esiintyminen Pori Jazzissa 2007 kuuluu kovimpien koskaan näkemieni keikkojen joukkoon. Niin jäätävää groovea ja osaamisen tasoa ei pääse usein todistamaan. Tutustukaa ihmeessä.

Vuoden kovin riffi?

Ylistettyä indiepoppia on maailma pullollaan, mutta silti muutamasta tämän vuoden tyylikkäimmästä kitarapop-biisistä on vastannut vanha hardcore-poppoo AFI, jonka parilla viime levyllä on hyödynnetty häiritsevää gootti-estetiikkaa. Miksihän näin?

No, en valita. AFI on vienyt ulosantiaan neutraalimpaan suuntaan ja onnistunut tekaisemaan jokusen loistobiisin. Tämä Medicate ei ole edes poppia, vaan konstailematonta ja pahuksen toimivaa rokkipaahtoa. C-osan "I feel nothing at all" -vaikerrus nyt on ehkä hieman kyseenalaista, mutta olen silti luukuttanut tätä kappaletta tihenevään tahtiin viime päivinä. Mitä muutakaan sitä voisi tehdä näin iskevän sävellyksen kanssa? Minut on kyllä turhan helppo koukuttaa myös maukkaalla hi-hatin availulla ja tiukoilla breikeillä. Harmi, että Crash Love -levy ei ole kokonaisuutena yhtä timanttinen.

Mutta nyt kysynkin yleisön mielipidettä biisin simppelistä, mutta samalla niin nerokkaasta riffistä. Onko kyseessä kovin rykäisy 2009? Minun on ainakin vaikea äkkiseltään keksiä mitään onnistuneempaa tältä vuodelta.

Koreaa kuorta, suttuista sisältöä

Muse, Hartwall Areena, 22.10.

Lavarakennelmaa hallitseviin kolmeen pilariin heijastetaan kuvia, joissa valot syttyvät ikkunoihin ja kasvoton massa raahustaa ylös portaita. Mahtipontinen intronauha pyörii ja eriväriset valonsäteet suihkivat ympäri areenaa. Lopulta esiriput putoavat paljastaen kolme korskeaa soittajasankaria, ja samassa polkaistaan käyntiin uusin hittishuffle. Tähdet korokkeillaan, yleisö haltioissaan. Tulevaisuus on jo tänään.

Musen keikka areenassa oli loistava hypermoderni show. Jokaiselle kappaleelle oli suunniteltu oma visuaalinen ilme ja elämystä vahvisti yhtyeen intensiivinen esiintyminen. Etenkin Matthew Bellamyn poukkoilu ja temppuilu oli juuri niin raivokasta kuin videoilla on tottunnut näkemään. Muse myös soitti käytännössä kaikki biisit, joita saattoi toivoa. Se, että pari ihan hyvää rallia jäi pois settilistasta, ei hittikimaraa heikentänyt.

Miksi en siis ole täysin pähkinöinä ja ylistä viime torstain iltapuhdetta parhaaksi keikaksi koskaan? Hesarin Aleksi Kinnunen ei osannut vastata kysymykseen tyhjentävästi, enkä osaa itsekään. Jostain syystä fiilis vain jäi valjuksi.

Äkkiseltään pystyn keksimään kaksi tekijää, jotka saattoivat osaltaan latistaa tunnelmaa. Ensimmäinen on miksaus. Niin banaalia kuin keikkojen soundeista valittaminen onkin, nyt se on pakko tehdä. Musen kaltainen riffivetoinen bändi ei vain kerta kaikkiaan voi lähteä maailmankiertueelle sellaisella äänikuvalla, joka sotkee kitaran ja basson, korkeat ja matalat taajuudet yhdeksi mössöksi. Ajoittain tilanne oli siedettävä, ja etenkin loppua kohden paraneva. Pitkät pätkät saatiin silti kuunnella tismalleen samaa veivausta kuin levyillä, mutta kehnommilla soundeilla. Se ei vastaa käsitystäni loistokeikasta.

Siirtyäkseni siihen toiseen heikkouteen, Muse tosiaan veti biisinsä melko varman päälle ja albumiversioita mukaillen. Kun aika suuri osa musiikista vielä tuotetaan koneellisesti, jää yllätyksille hyvin vähän sijaa. En osaa sanoa, olisivatko pojat voineet oikeasti tehdä mitään parantaakseen vaikutelmaa ainutkertaisesta tulkinnasta. Ehkä sorrun uskomaan typeriin myytteihin vaatiessani konserttitilanteeseen jotain soitannollisesti uutta. Odotin kenties turhaan huikeaa sooloa kohottamaan istumapaikkojen tunnelmaa, kun olisi vain pitänyt painua kentälle eturiviin ja takoa nyrkkiä ilmaan.

Onneksi Muse on aina yli-inhimillisen taitava ja tiukka bändi. Yksikään biisi ei pettänyt, ja kuultiin kaiken tutun ja turvallisen väliin sentään maukas rumpu-basso-doodle pyörivältä alustalta. Myös Resistance-inhokkini, United States of Eurasia, toimi huomattavasti paremmin, kun pääsi konkreettisesti seuraamaan Bellamyn flyygelityöskentelyä. Sen jälkeen jäikin askarruttamaan, miksei Nocturne tullut perään. Loppuikohan Mattilta rutiini?

Sitä saa mitä tilaa, joskin varmistellen

Paramore - Brand New Eyes



Jenkkilän teinisensaatio Paramore tunnetaan luultavasti parhaiten laulaja Hayley Williamsin liekehtivänpunaisista hiuksista. Heti kakkosena tulevat porukan tarttuvat ja välillä erikoisemmilla tahtilajeillakin paiskatut pop-punk -rallit. Tuotteistus on onnistunut, mutta taustalla on myös ihan oikeita ansioita. Tällä hetkellä jännittävintä on bändin tuleva suunta. Jäädäänkö tähän vai jatketaanko eteenpäin?

Paramoren menestysreseptiä ei ole ainakaan vielä lähdetty turhia sotkemaan. Taktiikka on täysin ymmärrettävä, kun hiomattoman esikoislevyn jälkeen löydettiin lähes täydellinen soundi. Tyyliä varmistellessa ei saisi kuitenkaan unohtaa tärkeintä, eli musiikkia. Nyt vahinko on ollut lähellä. Brand New Eyes kuulostaa lähes samalta kuin kahden vuoden takainen Riot!, mutta biisimateriaali on heikompaa ja tasapaksumpaa. Misery Businessin tai That’s What You Getin kaltaisia koukuttavariffisiä täysosumia ei ole tälle kiekolle eksynyt.

Pääosin liikutaan kuitenkin tiukasti ok-tasolla. Sinkkubiisi Ignorancessa on mukavasti draivia ja suurin osa matskusta toimii samalla dempattu säkeistö vs. riehakas kertsi -dynamiikalla. Ja kyllähän Paramoren kertovärssyt pesiytyvät edelleen kuulijan päähän aika pitkiksi periodeiksi. Levyn heikompaa osastoa edustavat hitaammat vedot The Only Exception ja All I Wanted. Jälkimmäisessä tavoitellaan suuria, mutta kovin junnaavaksi jää.

Koviksi nousseiden kehitystoiveiden jälkeen Brand New Eyes jää väkisinkin pettymykseksi, mutta platta sisältää silti hyvän annoksen tarttuvaa nuorta energiaa. Sitähän Hayleylta ja pojilta kaivataankin. Pöhkön popin tarve tyydyttyy, eikä sitä Riotiakaan jatkuvalla syötöllä jaksa kuunnella.

Kun nyt vielä pelattiin varman päälle, niin ehkä seuraavalle levylle uskalletaan sisällyttää enemmän uutta kikkaa. Tai vaikka uusvanhaakin. Henkilökohtaisesti nimittäin toivoisin, että rumpali Zac Farro lakkaisi pelkäämästä kakkosta ja nelosta. Virpalla on hyvä varioida, ettei kuulosta tylsältä, mutta varomattomasti harjoitettuna sellainen toiminta tappaa sykkeen yllättävän tehokkaasti. Toki tämä on vain konservatiivin mielipide.

Turvallisesti keskitiellä

Syksyn levyt kypsyvät hyvää vauhtia. Tällä viikolla vartoillaan ainakin Paramoren uutuutta. Ennen pop-punk hehkutuksia tahdon vielä palata Radio Nova -rockin pariin ja tehdä silmäyksen alkukuusta ilmestyneeseen kotimaiseen levykaksikkoon. Älkää huoliko - Lauri Tähkään en koske metrin seipäälläkään.

Anssi Kela – Aukio



Anssi Kela on jo pitkään puhunut bändilevyn tekemisestä. Tähän asti mies on kuitenkin päätynyt hoitamaan itse lähes kaiken rumpujen soitosta tuotantoon. Uutta Aukio-levyä valmistellessa käytäntö on vihdoin muuttunut ja pitkään mukana roikkunut taustaorkka on päässyt soitto- ja sovitushommiin jo studiossa. Yhtenäinen yhtyesoundi sopiikin hyvin Kelan uusiin ambitioihin, jotka ovat tällä kertaa poikineet työläisromantiikkaa tihkuvan konseptialbumin.

Aukio on kunnianhimoisista lähtökohdistaan huolimatta tuttuakin tutumpaa Kelaa. Artisti tallaa samaa folkahtavaa aikusrock-tietä kuin aiemmillakin levyillään. Toisinaan Anssi on enemmän pop, välillä hyvinkin rock, mutta maneerit pysyvät tallessa. Syvältä musiikkiperinteestä kaivetut kauniit ja mahtipontiset melodiat kaikuvat kertosäkeissä ja carverilaisen maanläheiset sanoitukset takaavat kansansuosion. Touhu tuntuu ehkä vähän turhankin tarkoitushakuiselta, kun levyllä lauletaan pienen kaivostyöläisen arjesta ja maailmantalouden mullistuksista. Rakkausveisuille sitä vastoin on aina tilausta, ja niitä Kela osaa edelleen vääntää kiitettävästi.

Aukio on musiikillisesti melko vahva kokonaisuus, mutta kuten teemalevyillä helposti käy, selkeät huippuhetket jäävät vähiin. Aamu on tarttuva voimapop-helmi, mutta muuta sinkkulohkaisukamaa levyltä on vaikea keksiä. Ehkä avausraita Huuto pääsisi lähimmäksi reippaalla ja bassovetoisella menollaan. Toisaalta, levyllä ei ole yhtään huonoa biisiä ja sovitukset ovat kekseliäitä kautta linjan. Esimerkiksi Paluu sisältää todella mehevää Knopfler-kitarointia, joka kylläkin liukenee luvattoman laimeaan kertosäkeeseen.

On silti sanottava, että Kelan edellinen levy Rakkaus on murhaa oli pari piirua sykähdyttävämpi paketti Bacharach-balladeineen. Rouheaa E-Street Band -meininkiäkin löytyi. Mutta ehkä seuraavaksi kannattaa odottaa, että Anssi bändeineen esittää Aukion kokonaisuudessaan keikalla. Eikös se ole yleensä konseptialbumien kanssa tapana?

Yö – Loisto



Kohta keski-ikäinen iskelmärock-yhtye Yö pukkaa edelleen levyjä ulos tappavaan tahtiin. Suosiokin on ollut huikeaa taas vuoden 2003 Rakkaus on lumivalkoinen -menestyksen jälkeen. Uuden albumin suurin yllätys löytyy biisien tekijätiedoista: lähes kaikki kappaleet ovat ulkojäseneksi palanneen Jussi Hakulisen käsialaa, eikä bändin kipparin Olli Lindholmin sävellyksiä ole mahdutettu mukaan lainkaan. Ilmankos iltapäivälehdet hehkuttivat levyn julkaisun alla kaksikon sovinnontekoa, josta on vierähtänyt vasta 18 vuotta.

Yö ei kaatunut biisintekijänsä lähtöön vuonna 1985, vaan siirtyi onnistuneesti perinteisempään kitararockiin. Tänä päivänä yhtye saattaisi jälleen kaivata vaihtoehtoisia näkemyksiä. Loisto kuulostaa suuressa määrin samalta kuin kolme edellistäkin Yön levyä. Hakulisen hitaat ja keskitempoiset mahtiballadit haukkaavat leijonanosan pyörimisajasta. Ainoa kunnon rock-pala, avausraita Kiitos ja kunnia, on vain hienoinen variaatio muutaman vuoden takaisesta Kaksintaistelu-biisistä.

Mutta tätähän kansa ilmeisesti haluaa, ja pakko myöntää, että Jussi Hakulisen mollivoittoinen ja iskelmäperinteestä lainaileva tyyli on vuosien saatossa tuottanut helmiäkin. Tässä satsissa esimerkiksi radiossa jo puhkisoitettu nimibiisi Loisto on tarkemmin kuunneltuna aika komea sävellys. Turhan usein harhaudutaan kuitenkin pitkästyttävän mahtipontisuuden suolle, eivätkä edes Daffy Terävän nautittavat mutta aivan liian lyhyet kitarasoolot luo riittävästi rokkimeininkiä. Loisto on takuuvarma tuote, joka uppoaa varmasti keskivertotyömatkalaiseen. Itse en taida kovin montaa kertaa kuunnella läpi.

Parhaimmillaan loistava

Muse - The Resistance



On vaikea keksiä yhtyettä, jonka tuotanto aiheuttaisi yhtä ristiriitaisia tuntemuksia kuin Musen. Matthew Bellamylla on kyky tehdä biisistä kuin biisistä kuuntelukelvoton falsettilaulullaan, mutta soittopuolella trio puskee yleensä eteenpäin hyökkäysvaunun voimalla ja atomikellon tarkkuudella. Jos musiikkihistorian kovimpia kitara- ja bassoriffejä ryhdyttäisiin kartoittamaan, valloittaisivat Musen biisit luultavasti aika monta paikkaa kärkikymmeniköstä.

Uudella levyllä Musen kehitys jatkuu hyvään suuntaan: falsettia ja huonoja kertosäkeitä on vähennetty entisestään. Yhtyeen ristiriitaisuus ei ole silti kokonaan poissa, sillä nyt ärsyttävyyden tilalle levyntäytteeksi ovat astuneet tylsyys ja inkoherenssi. On vaikea sanoa, kumpi on pienempi paha. Helpompaa on pohtia, paljonko The Resistancen heikkoudet painavat vaakakupissa levyn ansioiden rinnalla.

Ansioita Musen uutukaisella kyllä riittää. Soitto on totutun tiukkaa ja taidokasta, killeririffejä putoilee tasaiseen tahtiin ja eri musiikkityyleihin viittaillaan hykerryttävän nokkelasti. Levyn kokonaissoundi on aavistuksen keveämpi kuin aiempien. Stadionrockin, metallin ja klasarin lisäksi kurotellaan entistä enemmän rytmimusiikin suuntaan.

Nimibiisissä Dom Howard pääsee irrottelemaan reippaalla diskokompilla hyvin Queen-vaikutteisessa osassa, Undisclosed Desires taas hyödyntää hiphop-tyylistä breakbeatia mukavan pop-melodian pohjana. Molemmat nousevat albumin onnistuneimpien raitojen joukkoon. Myös levyn loppupuolelta löytyvät MK Ultra ja I Belong to You ovat mukavan progeilevia teoksia, joita on siunattu upeilla riffeillä ja mieleenpainuvilla melodioilla. Tosin jälkimmäisen Saint-Saëns -lainailu ei välttämättä toimi parhaalla mahdollisella tavalla.

Tästä päästäänkin levyn heikkouksiin, jotka tuppaavat valitettavasti liittymään Matthew Bellamyn klassisen musiikin intohimoihin. Rockin ja taidemusiikin naittaminen on kunnioitettava pyrkimys, mutta The Resistancella suurin osa yrityksistä tuntuu joko päälleliimatuilta tai pitkästyttäviltä. Hyvänä esimerkkinä toimii United States of Eurasia, joka alkaa perinteisenä Muse-balladina, kehittyy Bohemian Rhapsody-pastissiksi ja päättyy Chopinin nocturnen tunnelmiin. Koko tänä aikana biisistä ei saa juuri minkäänlaista otetta. Myös levyn päättävä kolmiosainen ”sinfonia” Exogenesis jättää helposti kylmäksi. Paisutteleva alkusoitto on yksiselitteisen haukotuttava, mutta kaksi seuraavaa osaa jo ihan nättejä klassisen pianon ja musemaisen maalailun yhdistelmiä.

Muse ei siis pystynyt vieläkään tekemään kokonaisvaltaisesti onnistunutta levyä. Kyseenalaiset klasarikokeilut tuovat liikaa epätasaisuutta, eivätkä perinteisemmän riffivetoiset biisit Uprising ja Unnatural Selection yllä aivan toivottuun ässäkategoriaan.

Ristiriitaisuudesta huolimatta The Resistancestakaan ei voi olla pitämättä. Huippuhetkinään Muse on niin energinen, herkullinen, kekseliäs ja virtuoottinen, ettei monikaan nykybändi yllä samaan. Matthew Bellamy pyrkii ilmeisesti jonkinlaiseksi musiikkimaailman Quentin Tarantinoksi, ja mikäs siinä. Olen aina valmis antamaan tukeni hyvin soitetulle, älykkäälle ja omaperäiselle stadionrockille.

Vihattu virtuositeetti

Liian hyvä soittotaito – tai ainakin sen esiintuominen – on monelle musiikinkuuntelijalle punainen vaate. Yleisesti hyväksytyn myytin mukaan soiton tekniseen puoleen keskittyminen johtaa helposti mielikuvituksettomuuteen ja liikaan sääntöjen noudattamiseen, eli tylsään musiikkiin. Ajattelutapa on yleinen varsinkin muusikoiden.netin keskustelufoorumilla ja indieväen keskuudessa. Totesipa Reino Nordinkin taannoin Rumban haastattelussa, että turhan hyvin soitettu musiikki kuulostaa kliiniseltä.

Tällaiset mielenilmaukset saavat miettimään, onko niiden lausujilla mitään todellisia musiikillisia perusteita näkemyksilleen, vai onko kyse klassisesta ”tätä mieltä nyt vaan kuuluu olla” -ilmiöstä. No, taitavat soittajathan ovat jo lähtökohtaisesti melko heterogeeninen porukka, joten senkin takia tuollaiset sammakot pitäisi jättää omaan arvoonsa. En kuitenkaan voi olla tarttumatta tähän aiheeseen. Kuunnellaanpa siis tähän väliin yksi Joe Satrianin biisi ja tutkitaan vähän, mikä esimerkiksi tällaisten kitarasankarien soitossa on niin tylsää ja kliinistä.

Kuten saatatte huomata, One Big Rush on tyylilajiltaan suht nopea rockbiisi. Minkäänlaista rakenteellista kikkailua ei ole: kolme osaa melko perinteisillä sointukierroilla. Tässä tempossa ja rumpalin ja basistin luomassa etenevässä fiiliksessä ne vain sattuvat kuulostamaan äärimmäisen mukaansatempaavilta. Biisi ei ole kolmen minuutin soolo, vaan siinä on toistuva kaksiosainen teemamelodia, kuten missä tahansa musiikkiteoksessa. Melodian maukkaus ja tarttuvuus? Täysi kymppi!

One Big Rush on kaikesta huolimatta instrumentaalikappale, mikä saattaa vieraannuttaa osan kuulijoista. Laulusolistia kaipaavat voivat yrittää lohduttautua Satrianin eläytyvällä soitolla, bendeillä ja maukkailla filleillä (esim. kohdassa 2:22). Tällaisilla oivalluksilla maustettu musiikki ei kuulosta kliiniseltä, vaan potkii kovaa. Ainoat kauneusvirheet uhkaavat silloin, kun Satch lyö kunnon tiluvaihdetta silmään. Ensimmäinen soolo on juuri muuttumassa pitkästyttäväksi, kun C-osa saapuu pelastamaan tilanteen.

Pikaisen analyysin perusteella voidaan siis vastata pariin huulilla pyörineeseen kysymykseen. Onko kitaravirtuoosi Joe Satrianin soitto kliinistä? Ei ainakaan tämän videon perusteella. Onko se tylsää? Ei todellakaan, ainakaan jos pitää nopeasta ja melodisesta rockista. Enkä keksi yhtään syytä olla pitämättä, vaikka tässä taidetaankin liikkua siellä mielipiteiden ja mieltymysten valtakunnassa.

Ja nämä olivatkin ainoat kysymykset, jotka tämän videon perusteella pystyi esittämään. Jätän yleistysten tekemisen muille, mutta toivottavasti niitä tehdään vielä joskus paremmalla argumentaatiolla.

Toukokuun keikkasatoa

Provinssirock-viikon alkulämmittelynä puen sanoiksi parin menneen keikan tunnelmat. Tarjolla antiikkista blues/progekitarismia ja, yllätys yllätys, kuuma indienimi!

Jukka Syrenius Band, Café Jazz, Pori 22.5.2009

Alkaneen kesän kunniaksi Porin omaa kitarajumalaa pääsee jälleen kuulemaan valituissa soittoruokaloissa. Pari viikkoa aiemmin Syrenius oli liikkeellä legendaarisen Elonkorjuu-nimen turvin ja nyt Café Jazzin lauteille kapusi herran nimikko-orkesteri. Tällä kertaa yhtye esiintyi trion muodossa: bassossa Jouni Hokkanen ja rummuissa tuntemattomampi unkarilaisvahvistus. Kokoonpano elää, mutta blues säilyy.

Ja juuri etelävaltioiden rytmi onkin Syreniuksen vahvinta aluetta. Rouheat bluesriffit lähtevät uskomattomalla varmuudella suoraan selkäytimestä, samoin kuin useampaan kiertoon venyvät soolot. Välillä sukelletaan jazzin ja monimutkaisempien sointurakenteiden maailmaan, jossa basisti Hokkanen ottaa oman tilansa kuulaalla soolosoundillaan. Aina ei ole myöskään helppo päättää, kummalle solistivuoro kuuluisi, mutta tämä asia saadaan sovittua lennosta.

Jukka Syreniusta olisi helppo syyttää tyylitajuttomuudesta. Soittaahan hän monta minuuttia kestäviä sooloja. Mikä pahinta, ne menevät usein tiluttamisen puolelle. On kuitenkin mahdoton tuomita miestä, joka soittaa näin kirkkaalla tatsilla ja saa kappaleen jokaisen nuotin kuuluviin häiriöittä. Tämän teknisen taituruuden yhdistyessä vauhdikkaaseen blueshölkkään, ei yksinkertaisesti voi olla nyökyttelemättä. Ja niin kauan kuin se vain on mahdollista, käyn mielelläni kerran vuodessa kuulemassa Jukan laulavan, että Every Day I Got The Blues.


Kiki Pau, Ravintola Lepakkomies, Helsinki, 29.5.2009

Helsingin indiepiireissä on jo pidemmän aikaa kohistu Kiki Pau -nimisestä yhtyeestä. Poppoon viimesyksyinen debyyttialbumi keräsi ylistävät arviot rocklehdistössä ja keikkakuntoa kuulee tuon tuostakin hehkutettavan yliopiston käytävillä. Olin onnistunut missaamaan bändin jo monesti kevään aikana, joten nyt oli pakko heittää ruutupaita niskaan ja soluttautua trenditietoisten joukkoon.

Myönnettävä on, että viidakkorumpu ei ole pärissyt turhaan. Kiki Paun musiikki on genressään harvinaisen kiinnostavaa ja koukkuisaa. Yhtye on rohkeasti ammentanut vaikutteita kitararockin alkuhämäristä asti. Lepakkomiehen kellarissa biisit rullasivat vastustamattomasti eteenpäin eikä yhteen komppiin takerruttu liiaksi. Kahden kitaran luova käyttö, sopivan jämäkkä rytmiryhmä ja vinkeä vintage-soundi hilasivat meiningin hetkessä kattoon. Tanssijalka alkoi vipattaa, mutta yleisö oli suomalaiseen tapaan seisoskelevalla tuulella.

Groove on selvästi Kiki Paun pojilla hallussa, eikä sävellystyötäkään voi juuri moittia. Osa biiseistä jopa yllätti kekseliäisyydellään ja mukaansatempaavuudellaan. Levyltä tutuista kappaleista parhaiten toimi letkeästi twistaava Poses. Moni tykeimmistä vedoista oli kuitenkin tyystin ennenkuulemattomia.

Kiki Pau rynni kertaheitolla soittolistoilleni. Temppu on ollut nk. indiebändeille yleensä haastava, vaikka nytkään siihen ei tarvittu kuin reipas tempo ja oikea-aikaisia takapotkuja kitarasta. Samoja eväitä kuin vanhalla suosikillani The Strokesilla, jonka vaikutus Kiki Paun soitosta hieman paistaakin. Yhtä häpeilemättömän perinnetietoista vaihtoehtomusiikkia kuuntelisi mieluusti enemmänkin.