Joulun toivotukset!

Jaska Jokusen joulu on mielestäni eräs parhaista joulupiirretyistä. Erityisen ansiokkaan siitä tekevät taustalla soivat joululaulujen jazz-versiot, etenkin ihanan ilmava Oi kuusipuu. Tässä kuussa olen kuunnellut Vince Guaraldi Trion upeaa Tenavat-soundtrackia jatkuvasti, koska satuin löytämään sen Spotifysta. Vinkin tarjosi eräs brittipopista pitävä ystäväni. Miettikääpä sitä.

Guaraldia ei valitettavasti löydy Youtubesta, joten joudumme tyytymään astetta nimekkäämmän Oscar Petersonin tulkintaan. Hieno rubato-fiilis silti tässäkin versiossa. Tämän diashow'n myötä toivotankin oikein letkeää joulua kaikille. Toivottavasti pukki tuo paljon levyjä!

Yksi monessa liemessä marinoitu fonisti, kiitos!

Tökkäänpä tänne heti toisen pätkän funkahtavaa jazzia. Tällä videolla seikkaileva Maceo Parker kuuluu legendaaristen saksofonistien joukkoon. Kaveri on soittanut pitkään esimerkiksi James Brownin bändissä, mutta soolotuotantokin on hyvää ja laajaa. Jos tästä biisistä pitää taas nostaa jotain yksityiskohtia esiin, niin taidan mainita rumpalin, joka soittaa erästä suosikkikomppiani, kuudestoistaosia haikkaan yhdellä kädellä. Käsien määrällä on todellakin väliä, sillä tällä tavoin touhu groovaa ihan eri tavalla kuin vuorokäsin vedetyssä diskokompissa. Parkerin upean kirkas fonisoundi ansainnee myös noston.

Sitten taas pieni triviaosuus: tiedättekö mitä yhteistä on Maceo Parkerilla ja eilisen videon Brecker-veljeksillä? Varmasti paljon muutakin, mutta ainakin kaikki kolme soittivat George Clintonin Parliamentissa levyillä Mothership Connection ja Clones of Dr. Funkenstein. Pienetkö piirit?

Fuusiota ysärisoundeilla

Tekee taas pitkästä aikaa mieli postailla videoita, ja mikäpä sopisi näin joulukuun alkuun paremmin kuin kesäinen jatsimeininki. Brecker Brothers on ehdottomia suosikkejani jazzfunk-osastolta, ja näitä pätkiä riittäisi enemmänkin jaettavaksi.

Sponge on ihan ok biisi, mutta Barry Finnertyn skebasooloilu tekee tästä versiosta erityisen kovan. Huomaako muuten kukaan muu, että pitkät äänet, joita mies vetää teemaan, kuulostavat aivan Mike Oldfieldin lurittelulta Pekka Pohjolan Keesojen lehto -levyllä? Harmi vain, että tämä biisi on sävelletty aiemmin.

Mutta unohdetaan nippelitieto ja naureskellaan mieluummin Randy Breckerin (trumpetisti) efektipelleilylle ja videon ohjaajalle, joka keskittyy loppupuolella vesiurheiluun musiikin sijasta. Voi sitä 90-lukua!

Ilmoitusluontoista asiaa

Jos jollekulle aktiivisista lukijoistani (en ole vieläkään täysin vakuuttunut että sellaisia on) on viimeisen kuukauden aikana tullut ikävä blogin pidempiä analyyseja ja arvioita, niin minun täytynee tunnustaa, että olen laajentanut toimintakenttääni pariin nettilehteen. Noise.fi:stä löytyy jo muutama levyarvio ja esimerkiksi juttu viime viikonlopun Tampere Jazz Happeningista. Kohtapuoliin alan väsäillä arvioita myös desibeli.nettiin. Sitä odotellessa voi vaikka käydä lukemassa artikkelini Tower of Powerin klassisesta Urban Renewal -levystä.

Turha silti pelätä, että In Search of the Groove jäisi hunningolle. Youtubesta eivät videot lopu, ja kyllä niihin pidempiinkin juttuihin aina silloin tällöin tulee ideoita. Vielä pari viikkoa myös kandintutkielma haukkaa suuren osan keskittymiskyvystäni, mutta kuun loppupuolella on taas enemmän aikaa seikkailla musiikin maailmassa.

Ja tätä marraskuun alkua voisi juhlistaa vaikka Tampere Jazz Happeningissa vakuuttaneen Dave Douglasin biisillä. Kova äijä, kova sävellys!

Jotain hyvää pimeneviin iltoihin

Yllä näette luultavasti vuoden tyylikkäimmän levynkannen. Kuvassa on trumpetti. Pakkaus kuvaa itse tuotetta harvinaisen osuvasti: Jukka Eskolan tuorein levy on pakahduttavan tyylikästä trumpetinsoittoa alusta loppuun.

Muun muassa Five Corners Quintetissa vaikuttava Jukka Eskola on maamme uuden jazzsukupolven kärkinimiä ja työllistetyimpiä muusikoita. Kolmannella soololevyllään hän antaa vakuuttavan näytön näkemyksellisyydestään orkesterinjohtajana ja säveltäjänä. Eskola uppoutuu levyllään syvälle 60- ja 70-luvun taitteen jazzsoundiin. Trumpetistin tulkinnassa kuuluvat vahvasti Freddie Hubbard ja Miles Davis, mutta myös oma ääni pyrkii pintaan. Ainakin nyanssien taju on ensiluokkaista.

Walkoverin soundi ja tyyli on hiottu niin tarkasti, että säröjä on vaikea löytää. Levy etenee varsin hillityllä yleisilmeellä, joka sulauttaa jopa kakkosraita Jovan lattarirytmit ja muut reippaammat pätkät osaksi kokonaisuutta. Rhodesilla maustettu äänimaisema tuntuu erinomaisen miellyttävältä. On mukava kuulla jazz-proffa Jukkis Uotilaa koskettimien ääressä, ja vielä melko suurella soolovastuulla. Rytmiosasto Teppo Mäkynen-Antti Lötjönen hoitaa tonttinsa tarkasti ilman ylilyöntejä.

Tyylikästä ja yhtenäistä soundia etsivä muusikko on aina vaarassa ajautua tasapaksuuteen. Walkoverillakin voisi olla enemmän sooloirrottelua ja vähemmän teemojen pyörittelyä, jolloin se ehkä kuulostaisi mielenkiintoisemmalta. Toisaalta on hyvä veto Eskolalta jättää vetävä dancehall-meininki Five Corners Quintetille. Tällaisenaan Walkover on niitä levyjä, joita kuunnellaan nojatuolissa hitaasti nautiskellen, ehkä tilkka jotakin väkevää kyytipoikana. Tunnelmoinnillekin on aina oma tilauksensa, ja siihen Eskola osaa selvästi vastata.

Innovaation voitto perinteestä

Jazzin parissa jatketaan vielä yhden entryn verran. Lauantaipäivältä löytyi ainakin kaksi mainitsemisen arvoista aktia. Molemmat antoivat aihetta pohtia, mitä oikeastaan odotan musiikilta. Vaikka korostan usein sitä, että innovatiivisuus ei ole mikään itseisarvo, otti kokeilevuus tällä kertaa selkävoiton genreuskollisuudesta.

Brian Setzer Orchestra, Kirjurinluoto, 18.7.

Uumoilin jo ennen jazzeja, että en ole otollisinta maaperää Brian Setzerin rokkikukkoilulle. En ole koskaan kuunnellut rockabilly-musiikkia systemaattisesti ja minulla on tiettyjä ennakkoluuloja koko genreä ja siihen liittyvää fiftarikulttuuria kohtaan. Päätin kuitenkin antaa legendalle mahdollisuuden; ehkä iso bändi ja vauhdikas show saisivat unohtamaan materiaalin yksipuolisuuden. Valitettavasti Setzer ryssi saumansa totaalisesti soittamalla 90 minuuttia kliseistä rokkenrollipötköä. Tilaisuus oli pitkästyttävin miesmuistiin. Tätä ei varmaan missään tapauksessa kannattaisi huudella julkisesti.

Älkää käsittäkö väärin; perinteiseen blueskaavaan pohjautuva rock ’n’ roll on sinällään kelpo musaa, joka pieninä annoksina sopii tanssittavaksi tunnelmankohottajaksi. Mitta täyttyy kuitenkin nopeasti, koska tempo on joka biisissä kutakuinkin sama, erilaisia komppivaihtoehtoja noin kolme kappaletta ja breikitkin aina samoissa paikoissa. Kokoillan keikalla tylsistyminen ei ole mitenkään vältettävissä.

Oli Setzerin esiintymisessä paljon hyvääkin. Show-meininki, puhallinsektio ja jämpti rumpali. Heti kärkeen tuutattu Batman-tunnari nosti odotukset kattoon, mutta arki koitti nopeasti. Näissä tapauksissa vikaa pitäisi etsiä ensin kuuntelijasta, mutta minkäs minä sille voin, jos kappaleet kuulostavat aivan samanlaisilta. Toisaalta, en yleensä jaksa kuunnella bluesiakaan yhtä settiä pidempään, ellei kitaristi ole todellinen tekijämies. Tällä kertaa sekään osasto ei aivan vakuuttanut. Voin sentään lohduttautua sillä, että muut 15 000 katsojaa saivat lauantaina tasan sitä, mitä olivat tulleet hakemaankin.

Stefan Pasborg’s Odessa 5, Ultra Music Nights, 18.7.



Setzerin lopetettua minun oli pakko saada shuffle-kompit jotenkin ulos päästäni. Lähdin siis rauhoittumaan jazzien salaperäisimmälle iltaklubille, Ultra Music Nightsiin Puuvillatehtaalle. Siellä kokoontuvat vuosittain kaiken maailman free-hörhöt ja muut kokeelliset kolistelijat. Aina pieni riskivalinta meikäläiselle, jota ei niinkutsuttu atonaalinen paska hirveästi kiinnosta.

Tällä kertaa Ultra-vierailuni osui kuitenkin nappiin. Tanskalaisen Stefan Pasborgin Odessa 5 -yhtye ampui sellaisen täyslaidallisen progeilevaa kansanmusiikkijatsia, että korvat soivat vieläkin. Atonaaliset introt ja väliosatkin olivat nyt pelkästään hyvää viihdettä. Bändin neljä puhaltajaa ja vieraileva trumpetisti Kalevi Louhivuori rakensivat toinen toistaan upeampia melodiakudelmia ja rumpali Pasborg antoi hommalle vahvan selkärangan. Julkeaa komppausta kupuun ja pitelemättömiä tomivyörytyksiä, niistä on tämän kaverin groove tehty. Taitavia rumpaleita kiitellään usein musikaalisuudesta tietämättä täysin, mitä sanalla edes tarkoitetaan. Pasborgin kohdalla käsite on kuitenkin paikallaan, sen verran melodisesti mies kannujaan ja lehmänkellojaan naputteli.

Odessa 5 muistutti myös siitä, että matalien taajuuksien tuottamiseen ei tarvita aina basistia. Sousafonisti Jakob Munckilta irtosi niin perinteinen walking bass kuin veikeät balkanilaisrytmitkin, ja takuulla erottuvalla soundilla.

Hengästyttävän keikan loppupuolella bändi soitti vielä kaksi medleytä, jotka oli omistettu jazzin rakastetuimmille toisinajattelijoille, Charles Mingusille ja Ornette Colemanille. Avantgardistien vaikutus kuului myös Pasborgin omissa kappaleissa, jotka eivät vielä yllä aivan samaan nerokkuuteen. Tanskalainen hyppäsi kuitenkin omissa kirjoissani tämän hetken kiinnostavimpien rumpaleiden kastiin, joten hänen tekemisiään täytynee alkaa seurata tarkemmin.

Soulin uusi tuleminen

Kuten odottaa saattoi, reaaliaikainen tilanneseuranta oli pakko unohtaa jazzien jälkipuoliskolla. Tässä kuitenkin yhteenvetoa parista tilaisuudesta, joita ehdin loppuviikosta katsastaa. Tämän vuoden festarista tuli oikeastaan melkoinen Pori Soul.

Kirjurinluoto, to 16.7.

Kirjurinluodon perinteinen nuorisopäivä osui tänä vuonna torstaille. Kauden hittiartistit houkuttelivat paikalle arviolta 17 000 katsojaa ja tarjoilivat joukolle oikein menevää soul-musiikkia. Retrosouliksi ne sitä väittävät, ehkä erotuksena neo-souliin tai R&B:hen. Kuinka vain, olen pelkästään iloinen, että vanhakantainen soul on palannut näyttävästi hittilistoille ja suurille areenoille.

Päivän sielukkaimman esiintyjän titteli meni kirkkaasti Raphael Saadiqille. Kypsällä iällä starbaksi heittäytynyt mies hoiti homman vastustamattomalla karismalla. Eläväinen artisti hurmasi paitsi laulullaan, myös kitaran- ja bassonsoitollaan. Suurimmat hittibiisit kajahtivat heti kärkeen, mutta herkkuja piisasi loppuun asti. Nautinnon takasi Saadiqin osaava bändi, joka intoutui jopa hurjiin hard rock -rypistyksiin. 70-luvun tyyliin, totta kai.

Keikan loppupuolella intensiteetti uhkasi hiukan hiipua yleisönhuudatukseen ja looppina veivattuun grooveen. Silti Raphael Saadiq toi luodolle parasta meininkiä pitkään aikaan. Soul on ihan kivaa taustamusiikkia, mutta sen arvo punnitaan vasta, kun päästään tositoimiin. Tämä soul-veli läpäisi testin kirkkaasti.

Lisää uusvanhaa soulia esitti debyyttilevyllään huikean suosion saavuttanut Duffy. Walesin tyttönen veti tarkkaan puntaroidun keikan, joka ei liikuttanut ahteria aivan samalla voimalla kuin Saadiqin esitys. Biisit ovat toki loistavia ja tyylilleen uskollisia, mutta lisää rosoa niihin kaivattaisiin. Duffyn persoonallinen, nariseva ääni ei aivan riitä, kun bändikin pysyi niin tiukasti ruodussa. Mutta oli se silti komea kuulla Warwick Avenue ja Mercy ihan elävinä. Kyllä ne ison rahan säveltäjätkin aina välillä kehittävät pahuksen makoisan kuuloisia trendejä.

Otava Factory, pe 17.7.

Otavassa oli tänä vuonna teemana Motown, tuo rytmimusiikkia julkaisseista levy-yhtiöistä groovyin. Paikalle oli rahdattu esimerkiksi iäkkäistä Motown-veteraaneista koostuva Jr Walker’s Allstar Band. Tuollaisilta seitsemääkymppiä lähenteleviltä sediltä on yleensä lupa odottaa vähän väsähtänyttä menoa, mutta yllättäen joukkio svengasi kuin mikä. Lauteilla oli kenties paras koskaan näkemäni bilebändi.

Mitä tahansa soundia on suhteellisen helppo jäljitellä, mutta alkuperäistä on lähes mahdoton tavoittaa kokonaisuudessaan. Soulissa meno tuntuu heti kertaluokkaa aidommalta, jos muusikot ovat tummahipiäisiä. Jotenkin rumpalin touhu vaikuttaa luontevammalta ja basistikin saa ruimakamman pörinän aikaiseksi huippurennolla sormityöskentelyllään. Monet muutkin kuriositeetit olivat kohdallaan Motown-miesten soittaessa hittikimaraansa läpi. Marvin Gayen, Smokey Robinsonin ja The Supremesin biisit vedettiin hurjalla pappaenergialla ja hilpeillä saksofonisooloilla höystettynä. Kuulinpa myös kesän parhaan version Billie Jeanista. Kun seuraavan kerran järjestän isot bileet, en tilaa sinne Boston Promenadea, vaan mustia muusikoita suoraan Detroitista. Hinnasta viis!

Kellon lähennellessä kolmea lavalle nousi vielä eräs Suomen kovimmista retrosoul-pumpuista, Miss Saana & The Missionaries. Yhtye vakuuttaa vaativimmankin soulinystävän muhkealla soinnillaan, johon on annosteltu reilulla kädellä puhaltimia ja taustalaulua. Rehevä-ääninen Miss Saana on uskottava keulakuva ja biisit on tehty selvästi solistin ehdoilla. Soitannollinen vetovastuu on usein Rocka Merilahden kitaralla. Bändi ei pääse turhia sooloilemaan, mutta silti energiataso pysyy huipussaan. Ehkä tällä kertaa vähän liikaakin, sillä pieni kuunteluväsymys alkoi iskeä. Saattoi johtua myös fyysisestä väsymyksestä, mutta kovinkaan moni kappaleista ei noussut massasta. Selkeimpiä huippubiisejä ovat tarttuvat Slowly ja Fool’s Game. Miss Saana & The Missionaries on tyylillisesti täysi kymppi ja loistavaa bailumusaa, mutta sävellyksiin kaivataan vielä hippasen enemmän variaatioita.

Klassikkolevyt lavalla

Pori Jazzin suuret konserttipäivät lähestyvät ja Etelärannan kuhina sakenee. Mbar stage on vetänyt ohjelmistollaan onnistuneinta linjaa tähän asti. Teltassa on saanut kuulla kotimaisen jazzin huippuosaajia jo kolmena iltana peräkkäin. Samaan aikaan perinteisemmällä ilmaislavalla ovat veuhkanneet kaikenkarvaiset bilebändit.

Jazzissa jos missä biisit elävät omaa elämäänsä. Myös Olli Ahvenlahti antoi The Poetin uustulkinnassa yhtyeelleen yllin kyllin tilaa. Välillä alkoi näkyä jopa mammuttitaudin oireita biisien venyessä yli kymmenminuuttisiksi. Sisäistä dynamiikkaa oli kiitettävästi, mutta ei sooloja tarvitsisi silti aivan niin avokätisesti jaella. Sen sijaan Ahvenlahti olisi voinut ulvottaa Rhodesia vähän rohkeammin. Keikka toimi kuitenkin vauhtiin päästyään erinomaisesti ja parivaljakko Timo Hirvonen-Jussi Lehtonen esitti armottominta komppausta miesmuistiin. Varsinkin Grandma’s Rocking Chair sai arvoisensa käsittelyn; herraisä mikä etenemisen energia. Siinä oli muiden taas hyvä paisutella niitä sooloja.



Tiistaina palattiin hiukan lisää ajassa taaksepäin, kun Verneri Pohjolan ja Joonas Riipan kvartetti soitti Christian Schwindtin levyn For Friends and Relatives. Suomessa tehtiin nähtävästi jo vuonna -65 maailmanluokan free jazzia. En ollut koskaan kuullut kiekkoa, joten materiaalin kokeilevuus tuli hieman puskista. Poljento oli huomattavan orgaaninen ja kelluva – täydellinen vastakohta Ahvenlahden ja kumppanien sähköiselle suoruudelle. Slovareissa fiilis meni jo niin eteeriseksi, että teltta alkoi tuntua liian avaralta. Sellainen tunnelmointi kuuluisi yön pimeisiin tunteihin ja mahdollisimman savuiselle klubille.

Kahden keikan mittainen kurkistus Suomi-Jazzin historiaan sai kaipaamaan lisää samanlaisia kokonaisuuksia. Olisikohan mbarilla rahkeita järkätä tuollaisia keikkoja pääkallonpaikalla lasipalatsissa?

Fuusiota ilmassa

Ensimmäiset oikeat keikat on nyt katseltu ja jazztunnelma alkaa kohota. Tässä pikaiset impressiot sunnuntain tarjonnasta.

Mbar stagella kuultiin trumpetistin tribuutti esikuvalleen, kun Jukka Eskola Quintet soitti pari settiä hiljan edesmenneen Freddie Hubbardin kappaleita. Eivätpä olisi nämä festarit voineet paljon paremmin alkaa, sikäli lennokasta ryhmän meno oli. Bändin fuusiogroove oli viritetty huippuunsa ja soolojen aikana turboruuvi kiristyi kuin varkain. Five Corners Quintetissa puhaltavilta Eskolalta ja Timo Lassylta sopikin odottaa laatua, mutta komppiryhmä sykähdytti myös. Iisalmen mies Timo Hirvonen veti aika vakuuttavat pohjat bassosoolojen kilpasarjassa. Ja huomenna samat jampat säestävät sitten Olli Ahvenlahtea. Mbar stage on muuten suht toimiva trenditeltta riippumattoineen ja nettipäätteineen.

Klubi Gardenissa oli tänään dixie night, mutta dixielandia en ehtinyt kuulla lainkaan. Lähempää liippasi turkkilaislaulajatar Ipek Dinc, joka veti Marian Petrescun ja Tomi Salesvuon säestyksellä ihan nättiä tunnelmajazzia. Tämän jälkeen lavalle nousikin kirgisialaissyntyisen Eldar Djangirovin trio. En olekaan sitten hetkeen törmännyt yhtä julman kuuloisiin Chick Corea -pastisseihin. Toinen biisi jaksoi vielä hymyilyttää, mutta kolmannen aikana piti lähteä kotiin. Ei sellainen asteikkojen sahaus varttia kauempaa viihdytä, vaikka tahtilaji jatkuvasti vaihtuisikin. Kumma kyllä, Djangirov on ilmeisesti aika arvostettu tekijä tuolla jenkkilän puolella.

Ja huomenna homma jatkuu. Ahvenlahtea ja Jyrki Kankaan kenkävalintaa jännityksellä odottaen.

Vuoden jazztärpit

Suomen kiinnostavin kesätapahtuma, Pori Jazz, törähti sitten tänään käyntiin. Odotettavissa on siis yhdeksän päivää hektistä rytmimusiikin diggailua. Jazzit tulevat näkymään myös tässä blogissa, mikäli ehdin töiltäni ja konserteissa luuhaamiselta mitään päivityksiä tekemään.

Näin alkajaisiksi ajattelin esitellä muutamia tiukkoja festaritärppejä. Kaikki tahtovat toki nähdä Duffyn, Erykah Badun ja Brian Setzerin, mutta hyvän musiikin perässä kannattaa seikkailla myös pienemmille areenoille. Jos on tarkkana, niillä saattaa kuulla myös sitä usein peräänkuulutettua oikeaa jazzia.

Jonas Kullhammar Quartet, Porin teatteri pe 17.7.

Eräs festivaalin mielenkiintoisimmista jazz-artisteista tulee tällä kertaa länsinaapurista. Saksofonisti Jonas Kullhammar tunnetaan energisenä ja taitavana modernin valtavirtajazzin tekijänä. Hänen musiikkinsa on sopiva sekoitus perinteistä bop-tyyliä ja uusia oivalluksia. Ruotsissa paljon tunnustusta saanut muusikko tuskin pettää teatterissakaan; tarjolla on pohjoismaista huippuosaamista perusjaskan ystäville.

Olli Ahvenlahti: The Poet, mbar stage, ma 13.7.

Tuoreempia soundeja esittelevällä mbar stagella tutustutaan parina iltana myös Suomi-jazzin historiaan. Teemaan liittyen pianisti Olli Ahvenlahti on lupautunut soittamaan läpi klassisen fuusiolevynsä The Poetin. Vuonna 1976 ilmestynyt albumi on kotimaisen jazzfunkin kulmakiviä; kuuden biisin verran maukasta, helposti sulavaa groovea. Alkuperäisellä levyllä soittivat legendaarisimmat jazzarimme Pekka Pohjolan ja Eero Koivistoisen johdolla, joten on mielenkiintoista nähdä, miten tämän päivän huipuista koostuva sekstetti tulkitsee Ahvenlahden mestariteoksen.

Nicola Conte Jazz Combo, LP44 ja Otava Factory, to 16.7.

Jo nyt voi todeta, että Nicola Conte on hyvin lähellä näiden festarien kovimman hissimusan palkintoa. Italialaisen kitaristi-DJ:n leppoisat loungerytmit saavat hengityksen tasaantumaan rankkojen festarirypistysten jälkeen. Bossa novaa ja elokuvatunnelmia yhdistellään torstaina kahdessa iltakonsertissa.

Älkääkä unohtako näitäkään...

Richard Galliano Quartet, Kirjurinluoto to 16.7.
Ranskalainen hanuristi ei välttämättä tällä kertaa vedä Piazzollaa, mutta vinkeää lattarijazzia on silti tiedossa.

Kim Clarke & Magnets, Café Jazz la 18.7. Kirjurinluoto su 19.7.
Defunktin basisti esittää takuukovaa kamaa funkin ja jazzrockin ystäville

Miss Saana & The Missionaries, Otava Factory pe 17.7.
Kotimaista perinnesoulia 12-henkisen orkesterin voimin. Sopii Otavan Motown-teemaan kuin stemmalaulu kertsiin.