Lykätäänpä perään vielä musiikkinäyte, joita minulla on ollut tapana käyttää argumenttieni havainnollistamiseksi. Oheinen Pamela-biisi kuultiin Porissakin, ja se on oiva esimerkki Toton lyömättömästä groovesta.
Voisin käyttää jälleen reilusti palstatilaa eritelläkseni, mitkä fillit ja jännistä paikoista löytyvät korostetut iskut ovat erityisen maukkaita. Se tuskin kiinnostaa ketään, joten tyydyn tekemään muutaman yleisemmän huomion. Meillähän on tässä popbiisi, joka ei sävellyksellisesti tarjoile mitään kummallista; vain hyvät melodiat, jotka vievät mukanaan. Hommaa vauhdittaa Toton usein käyttämä kolmimuunteinen komppi sekä basistin suuri rooli säkeistön säestyksessä. Kitara ja koskettimet lähinnä maustavat bassovetoista menoa. Simon Phillips rummuissa esittää aika makeaa takapotkumeininkiä haikalla, mikä tuo heti lisäarvoa biisille. Säkeistön groove paljastaa auttamatta omat musiikilliset mieltymykseni: jos bassolle annetaan kitaran alle hautautuvan pohjasävelautomaatin pestiä enemmän tilaa, muuttuu touhu heti kiinnostavammaksi.
Kertsi on sitten paljon suoraviivaisempi: basso alkaa paukuttaa neljäsosia ja pääosa annetaan komealle laulumelodialle. Ehkä äitelää stadionkamaa, mutta kuulostaa vain niin syntisen hyvältä.
Sooloista ja lopun free-häröilystä ei edes kannata kirjoittaa sen enempää. Menee muuten liiaksi kikkailuksi. Lopputulos kuitenkin on, että meikäläinen diggaa kybällä, ja tahtoisi ihan mahdottomasti kuulla syitä ajatella toisin. Mielellään sellaisia, jotka liittyvät lähinnä musiikkiin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste video. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste video. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 4. elokuuta 2010
lauantai 10. huhtikuuta 2010
Mutta missä on jazz?
Viimeksi julistamani "uuden alun" jälkeen on taas ehtinyt kulua melkein kaksi kuukautta ilman postauksia. Olen kompastunut pahemman kerran jokaiselle bloggarille tuttuun alkuinnostuksen hiipumiseen. Kuherruskuukaudet ovat auttamatta ohi, eikä uusia entryjä jaksa jatkuvasti miettiä. Tässä vaiheessa menestyvät ne, jotka puristavat ideoita väkisin ulos, vaikka kuinka olisi tärkeämpää tekemistä. Siihen pitäisi varmaan pyrkiä, sillä mikään ei ole säälittävämpää kuin heitteille jätetty keskenkasvuinen blogi.
Tällä kertaa on pakko kommentoida lyhyesti mutta äärimmäisen subjektiivisesti Pori Jazzin esiintyjäkiinnityksiä. Etukäteen hieman askarrutti, millaista festaria Tuomas Kallio ja kumppanit ovat kasaamassa, mutta eipä tarvinnut hirveästi pettyä. Lopputulos on tekijöidensä näköinen ja sisältää runsaasti kiinnostavia akteja. Toto ja Jeff Beck ovat ensi kesänä Suomessa konsertoivista isoista nimistä ylivoimaisesti kovimmat, ja "nuorisolta" saadaan sopivasti nyhdettyä lippurahat Tori Amosilla ja Massive Attackilla. Hatunnoston arvoista on myös väkevän comebackin tehneen Gil Scott-Heronin saaminen Poriin. Lisäksi mukana on retrosoulia muodikkaaksi tehnyt Sharon Jones & the Dap-Kings, jota en parin vuoden takaisella jazzvierailulla ehtinyt näkemään.
Äskeinen lista herättää kuitenkin tutun kysymyksen: missä jazz? Samaa ihmetellään joka vuosi, ja yleensä vastaus on "pienemmillä klubeilla". Tällä kertaa jazz-anti vaikuttaa kuitenkin heikoimmalta miesmuistiin. Onhan Café Jazzissa ja Suomalaisella klubilla joka ilta silkkaa jaskaa, ja runsaasti suomalaista, kuten uudet taustapirut lupailivatkin. Sen sijaan kansainvälinen rosteri vaikuttaa ohuelta ja potentiaaliset yllättäjät loistavat poissaolollaan. Kovat nimet ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Kyllä minulle Tomasz Stanko ja Lee Konitz kelpaavat, mutta trendi on huolestuttava. Tiedä sitten johtuuko heikko jazzpanostus järjestäjien tietoisesta valinnasta vai kiertueaikataulujen asettamista rajoituksista. Kyllä maailmalla ainakin isoja jazznimiä vielä liikkuu: North Sea Jazzissa pääsisi kuulemaan Herbie Hancockia, McCoy Tyneria ja John Scofieldia.
Kaikesta huolimatta Pori Jazz on jälleen kesän odotuslistani kärjessä. Festari on kasvattanut minusta uskollisen kannattajan ja tarjoaa vuodesta toiseen mahdollisuuden nähdä livenä legendoja, joita ei rock-tapahtumissa yhytä. Tänäkin suvena muset ja greendayt jäävät kakkoseksi, kun on mahdollista päästä kuulemaan, mitä Jeff Beckin kitara juttelee. Toivottavasti jotenkin tähän tyyliin:
Tällä kertaa on pakko kommentoida lyhyesti mutta äärimmäisen subjektiivisesti Pori Jazzin esiintyjäkiinnityksiä. Etukäteen hieman askarrutti, millaista festaria Tuomas Kallio ja kumppanit ovat kasaamassa, mutta eipä tarvinnut hirveästi pettyä. Lopputulos on tekijöidensä näköinen ja sisältää runsaasti kiinnostavia akteja. Toto ja Jeff Beck ovat ensi kesänä Suomessa konsertoivista isoista nimistä ylivoimaisesti kovimmat, ja "nuorisolta" saadaan sopivasti nyhdettyä lippurahat Tori Amosilla ja Massive Attackilla. Hatunnoston arvoista on myös väkevän comebackin tehneen Gil Scott-Heronin saaminen Poriin. Lisäksi mukana on retrosoulia muodikkaaksi tehnyt Sharon Jones & the Dap-Kings, jota en parin vuoden takaisella jazzvierailulla ehtinyt näkemään.
Äskeinen lista herättää kuitenkin tutun kysymyksen: missä jazz? Samaa ihmetellään joka vuosi, ja yleensä vastaus on "pienemmillä klubeilla". Tällä kertaa jazz-anti vaikuttaa kuitenkin heikoimmalta miesmuistiin. Onhan Café Jazzissa ja Suomalaisella klubilla joka ilta silkkaa jaskaa, ja runsaasti suomalaista, kuten uudet taustapirut lupailivatkin. Sen sijaan kansainvälinen rosteri vaikuttaa ohuelta ja potentiaaliset yllättäjät loistavat poissaolollaan. Kovat nimet ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Kyllä minulle Tomasz Stanko ja Lee Konitz kelpaavat, mutta trendi on huolestuttava. Tiedä sitten johtuuko heikko jazzpanostus järjestäjien tietoisesta valinnasta vai kiertueaikataulujen asettamista rajoituksista. Kyllä maailmalla ainakin isoja jazznimiä vielä liikkuu: North Sea Jazzissa pääsisi kuulemaan Herbie Hancockia, McCoy Tyneria ja John Scofieldia.
Kaikesta huolimatta Pori Jazz on jälleen kesän odotuslistani kärjessä. Festari on kasvattanut minusta uskollisen kannattajan ja tarjoaa vuodesta toiseen mahdollisuuden nähdä livenä legendoja, joita ei rock-tapahtumissa yhytä. Tänäkin suvena muset ja greendayt jäävät kakkoseksi, kun on mahdollista päästä kuulemaan, mitä Jeff Beckin kitara juttelee. Toivottavasti jotenkin tähän tyyliin:
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
Uuden alun kunniaksi... progea!
Tämän blogin joululoma on venynyt jo luvattoman pitkäksi, mutta nyt se vihdoin katkeaa. Siviilielämän kiireet ja viime aikojen vähäinen musiikinkuunteluni eivät riitä syyksi siihen, etten jaksa uhrata viittä minuuttia päivästä hauskan videon postaamiseen. Jatkossa taas paremmin!
Voisin myös sanoa, että en ole ehtinyt kirjoitella, koska piti ensin kuunnella Grass for Bladesin soolot loppuun. Nostan jälleen hattua, jos jotakuta lukijoista oikeasti kiinnostaa katsoa oheinen video kokonaan. Minulle tämä biisi kolahti jo lukioiässä, jolloin musiikkimakuni noudatti karkeasti ottaen periaatetta: "mitä enemmän sooloja, sitä ansiokkaampaa". En ole täysin päässyt ajattelutavasta irti vieläkään.
Grass for Bladesissahan on hauskaa se, että biisi oli alunperin pariminuuttinen tunnelmapala Jim Pembroken ensimmäisellä soololevyllä. Wigwamin ohjelmistossa kappaleen kylkeen lätkäistiin sitten reilusti sooloaikaa. Hieno sävellys on kuitenkin kyseessä, siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Tärppinä huomautan tällä kertaa kosketinsoolosta. Sorminäppäryysesitys selventää, mitä Pedro Hietanen teki ennen kuin alkoi viihtyä kissapuvussa. Ja Rekku Rechardt komppaa kitaralla niin maukkaasti, ettei ole tosikaan!
Voisin myös sanoa, että en ole ehtinyt kirjoitella, koska piti ensin kuunnella Grass for Bladesin soolot loppuun. Nostan jälleen hattua, jos jotakuta lukijoista oikeasti kiinnostaa katsoa oheinen video kokonaan. Minulle tämä biisi kolahti jo lukioiässä, jolloin musiikkimakuni noudatti karkeasti ottaen periaatetta: "mitä enemmän sooloja, sitä ansiokkaampaa". En ole täysin päässyt ajattelutavasta irti vieläkään.
Grass for Bladesissahan on hauskaa se, että biisi oli alunperin pariminuuttinen tunnelmapala Jim Pembroken ensimmäisellä soololevyllä. Wigwamin ohjelmistossa kappaleen kylkeen lätkäistiin sitten reilusti sooloaikaa. Hieno sävellys on kuitenkin kyseessä, siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Tärppinä huomautan tällä kertaa kosketinsoolosta. Sorminäppäryysesitys selventää, mitä Pedro Hietanen teki ennen kuin alkoi viihtyä kissapuvussa. Ja Rekku Rechardt komppaa kitaralla niin maukkaasti, ettei ole tosikaan!
keskiviikko 23. joulukuuta 2009
Joulun toivotukset!
Jaska Jokusen joulu on mielestäni eräs parhaista joulupiirretyistä. Erityisen ansiokkaan siitä tekevät taustalla soivat joululaulujen jazz-versiot, etenkin ihanan ilmava Oi kuusipuu. Tässä kuussa olen kuunnellut Vince Guaraldi Trion upeaa Tenavat-soundtrackia jatkuvasti, koska satuin löytämään sen Spotifysta. Vinkin tarjosi eräs brittipopista pitävä ystäväni. Miettikääpä sitä.
Guaraldia ei valitettavasti löydy Youtubesta, joten joudumme tyytymään astetta nimekkäämmän Oscar Petersonin tulkintaan. Hieno rubato-fiilis silti tässäkin versiossa. Tämän diashow'n myötä toivotankin oikein letkeää joulua kaikille. Toivottavasti pukki tuo paljon levyjä!
Guaraldia ei valitettavasti löydy Youtubesta, joten joudumme tyytymään astetta nimekkäämmän Oscar Petersonin tulkintaan. Hieno rubato-fiilis silti tässäkin versiossa. Tämän diashow'n myötä toivotankin oikein letkeää joulua kaikille. Toivottavasti pukki tuo paljon levyjä!
lauantai 12. joulukuuta 2009
Vain muusikoille?
Olen tällä hetkellä työssä, jossa saa kuunnella musiikkia. iPod on kuitenkin jäänyt päivittämättä viime aikoina, koska kotona kuuntelen Spotifyta. Blogin joulukuu painottuu siis vanhojen suosikkien esittelyyn, mutta onneksi niitä sentään riittää!
Eilen kuuntelin Steely Dania, laulaja/kosketinsoittaja Donald Fagenin ja kitaristi Walter Beckerin kuulua 70-luvun hifistelyprojektia, jota ei juuri studion ulkopuolella näkynyt. Bändi lopetti keikkailun parin levyn jälkeen, tekaisi vielä muutaman huippukiekon ja lähti tosissaan tien päälle vasta uuden vuosituhannen puolella.
Steely Dan kuuluu samaan "muusikoilta muusikoille" -osastoon kuin esimerkiksi Toto. Kyseessä on siis loistavaa poprockia tekevä, maailman ykköskorin sessiomuusikoista koostuva porukka, jota alan harrastajien on yksinkertaisesti pakko diggailla. Tämä aiheuttaa usein vastareaktioita tietyissä piireissä, joille musiikillisella ammattimaisuudella ei ole niin positiivista kaikua. Hienoisen kyseenalaista on myös se, että Steely Dania täytyisi ehkä kuunnella parin tonnin hifi-vehkeillä, jotta päiväkausia viilatut kitarasoundit pääsisivät parhaiten oikeuksiinsa.
Skeptikoille on aina vaikea väittää vastaan, mutta heitä voi yrittää ohjailla ulkomusiikillisuuden parista tärkeämpien asioiden äärelle. Faktahan nimittäin on, että Steely Danin musiikki on helvetin hyvää. Tuotannon raamit on otettu perinteistä bluesrockista, mutta miedot jazz-mausteet, hassut soinnut, hävyttömän toimivat sävellykset ja tekijäkaksikon armoton perfektionismi studiossa tekevät projektista täysin uniikin tapauksen.
Kid Charlemagne on luultavasti Steely Danin parhaita biisejä. Sävellys tarttuu, soittajat kutovat todella stimuloivaa komppia (Huom. esim. kitara kakkoselle ja neloselle!) ja taustalaulut ynnä puhaltimetkin hyppäävät esiin sopivan härskisti. Kaiken hyvän lisäksi biisin kitarasoolo on vakiokamaa kaikkien aikojen kovimpia sooloja listatessa. Itse asiassa soolopaikkoja on kaksi, mutta ehkä ne lasketaan yhteen listoja laadittaessa. Tälläkin videolla Jon Heringtonin vetämät soolot kuulostavat hiton hyviltä, vaikka eivät albumiversiota täysin noudatakaan.
Lienee sanomattakin selvää, että Steely Danin esiintyminen Pori Jazzissa 2007 kuuluu kovimpien koskaan näkemieni keikkojen joukkoon. Niin jäätävää groovea ja osaamisen tasoa ei pääse usein todistamaan. Tutustukaa ihmeessä.
Eilen kuuntelin Steely Dania, laulaja/kosketinsoittaja Donald Fagenin ja kitaristi Walter Beckerin kuulua 70-luvun hifistelyprojektia, jota ei juuri studion ulkopuolella näkynyt. Bändi lopetti keikkailun parin levyn jälkeen, tekaisi vielä muutaman huippukiekon ja lähti tosissaan tien päälle vasta uuden vuosituhannen puolella.
Steely Dan kuuluu samaan "muusikoilta muusikoille" -osastoon kuin esimerkiksi Toto. Kyseessä on siis loistavaa poprockia tekevä, maailman ykköskorin sessiomuusikoista koostuva porukka, jota alan harrastajien on yksinkertaisesti pakko diggailla. Tämä aiheuttaa usein vastareaktioita tietyissä piireissä, joille musiikillisella ammattimaisuudella ei ole niin positiivista kaikua. Hienoisen kyseenalaista on myös se, että Steely Dania täytyisi ehkä kuunnella parin tonnin hifi-vehkeillä, jotta päiväkausia viilatut kitarasoundit pääsisivät parhaiten oikeuksiinsa.
Skeptikoille on aina vaikea väittää vastaan, mutta heitä voi yrittää ohjailla ulkomusiikillisuuden parista tärkeämpien asioiden äärelle. Faktahan nimittäin on, että Steely Danin musiikki on helvetin hyvää. Tuotannon raamit on otettu perinteistä bluesrockista, mutta miedot jazz-mausteet, hassut soinnut, hävyttömän toimivat sävellykset ja tekijäkaksikon armoton perfektionismi studiossa tekevät projektista täysin uniikin tapauksen.
Kid Charlemagne on luultavasti Steely Danin parhaita biisejä. Sävellys tarttuu, soittajat kutovat todella stimuloivaa komppia (Huom. esim. kitara kakkoselle ja neloselle!) ja taustalaulut ynnä puhaltimetkin hyppäävät esiin sopivan härskisti. Kaiken hyvän lisäksi biisin kitarasoolo on vakiokamaa kaikkien aikojen kovimpia sooloja listatessa. Itse asiassa soolopaikkoja on kaksi, mutta ehkä ne lasketaan yhteen listoja laadittaessa. Tälläkin videolla Jon Heringtonin vetämät soolot kuulostavat hiton hyviltä, vaikka eivät albumiversiota täysin noudatakaan.
Lienee sanomattakin selvää, että Steely Danin esiintyminen Pori Jazzissa 2007 kuuluu kovimpien koskaan näkemieni keikkojen joukkoon. Niin jäätävää groovea ja osaamisen tasoa ei pääse usein todistamaan. Tutustukaa ihmeessä.
lauantai 5. joulukuuta 2009
Progressive = Good
Olen puhunut tässä blogissa hämmentävän vähän progesta siihen nähden, miten paljon sitä on vuosien saatossa tullut kuunneltua. Nyt laiminlyöntiä täytyy vähän paikkailla, kun satuin eilen pitkästä aikaa kuuntelemaan Spock's Beardin tuoreinta albumia.
Spock's Beardhan on pahamaineinen ysäriprogebändi. Ei aivan yhtä julmaa metallitilutusta kuin Dream Theater (joka kyllä sekin on edelleen loistoyhtye), mutta kuuluu kuitenkin jossain määrin samaan kaveriporukkaan. Eräänlainen vedenjakaja Beardin uralla oli laulaja/kosketinsoittaja Neal Morsen lähtö vuonna 2002. Bändi sai kasattua sen jälkeen rivinsä kunnialla ja tämä uusin, vuonna 2006 julkaistu lätty kuuluu ehkä hieman yllättäen porukan parhaimmistoon.
On a Perfect Day on Spock's Beard -levyn avausbiisi ja iskee välittömästi murealla riffillään. Harmi, että tämä on ainoa Youtubesta löytyvä hyvälaatuinen livepätkä, koska oikeasti biisi on levyn kehnoimpia. Puolivälissä on aivan liikaa löysää sooloilua ja maalailua. Samalta kiekolta löytyy monta kompaktimpaa ja paremmin sävellettyä rehellistä rock- ja pop-vetoa. No, riffi on kuitenkin upea ja laulumelodiakin toimii. Loppupuolella on myös erittäin makeaa variointia ja paisutusta. Kannattaa katsoa läpi, jos proge ei pelota.
Spock's Beardhan on pahamaineinen ysäriprogebändi. Ei aivan yhtä julmaa metallitilutusta kuin Dream Theater (joka kyllä sekin on edelleen loistoyhtye), mutta kuuluu kuitenkin jossain määrin samaan kaveriporukkaan. Eräänlainen vedenjakaja Beardin uralla oli laulaja/kosketinsoittaja Neal Morsen lähtö vuonna 2002. Bändi sai kasattua sen jälkeen rivinsä kunnialla ja tämä uusin, vuonna 2006 julkaistu lätty kuuluu ehkä hieman yllättäen porukan parhaimmistoon.
On a Perfect Day on Spock's Beard -levyn avausbiisi ja iskee välittömästi murealla riffillään. Harmi, että tämä on ainoa Youtubesta löytyvä hyvälaatuinen livepätkä, koska oikeasti biisi on levyn kehnoimpia. Puolivälissä on aivan liikaa löysää sooloilua ja maalailua. Samalta kiekolta löytyy monta kompaktimpaa ja paremmin sävellettyä rehellistä rock- ja pop-vetoa. No, riffi on kuitenkin upea ja laulumelodiakin toimii. Loppupuolella on myös erittäin makeaa variointia ja paisutusta. Kannattaa katsoa läpi, jos proge ei pelota.
perjantai 4. joulukuuta 2009
Yksi monessa liemessä marinoitu fonisti, kiitos!
Tökkäänpä tänne heti toisen pätkän funkahtavaa jazzia. Tällä videolla seikkaileva Maceo Parker kuuluu legendaaristen saksofonistien joukkoon. Kaveri on soittanut pitkään esimerkiksi James Brownin bändissä, mutta soolotuotantokin on hyvää ja laajaa. Jos tästä biisistä pitää taas nostaa jotain yksityiskohtia esiin, niin taidan mainita rumpalin, joka soittaa erästä suosikkikomppiani, kuudestoistaosia haikkaan yhdellä kädellä. Käsien määrällä on todellakin väliä, sillä tällä tavoin touhu groovaa ihan eri tavalla kuin vuorokäsin vedetyssä diskokompissa. Parkerin upean kirkas fonisoundi ansainnee myös noston.
Sitten taas pieni triviaosuus: tiedättekö mitä yhteistä on Maceo Parkerilla ja eilisen videon Brecker-veljeksillä? Varmasti paljon muutakin, mutta ainakin kaikki kolme soittivat George Clintonin Parliamentissa levyillä Mothership Connection ja Clones of Dr. Funkenstein. Pienetkö piirit?
Sitten taas pieni triviaosuus: tiedättekö mitä yhteistä on Maceo Parkerilla ja eilisen videon Brecker-veljeksillä? Varmasti paljon muutakin, mutta ainakin kaikki kolme soittivat George Clintonin Parliamentissa levyillä Mothership Connection ja Clones of Dr. Funkenstein. Pienetkö piirit?
torstai 3. joulukuuta 2009
Fuusiota ysärisoundeilla
Tekee taas pitkästä aikaa mieli postailla videoita, ja mikäpä sopisi näin joulukuun alkuun paremmin kuin kesäinen jatsimeininki. Brecker Brothers on ehdottomia suosikkejani jazzfunk-osastolta, ja näitä pätkiä riittäisi enemmänkin jaettavaksi.
Sponge on ihan ok biisi, mutta Barry Finnertyn skebasooloilu tekee tästä versiosta erityisen kovan. Huomaako muuten kukaan muu, että pitkät äänet, joita mies vetää teemaan, kuulostavat aivan Mike Oldfieldin lurittelulta Pekka Pohjolan Keesojen lehto -levyllä? Harmi vain, että tämä biisi on sävelletty aiemmin.
Mutta unohdetaan nippelitieto ja naureskellaan mieluummin Randy Breckerin (trumpetisti) efektipelleilylle ja videon ohjaajalle, joka keskittyy loppupuolella vesiurheiluun musiikin sijasta. Voi sitä 90-lukua!
Sponge on ihan ok biisi, mutta Barry Finnertyn skebasooloilu tekee tästä versiosta erityisen kovan. Huomaako muuten kukaan muu, että pitkät äänet, joita mies vetää teemaan, kuulostavat aivan Mike Oldfieldin lurittelulta Pekka Pohjolan Keesojen lehto -levyllä? Harmi vain, että tämä biisi on sävelletty aiemmin.
Mutta unohdetaan nippelitieto ja naureskellaan mieluummin Randy Breckerin (trumpetisti) efektipelleilylle ja videon ohjaajalle, joka keskittyy loppupuolella vesiurheiluun musiikin sijasta. Voi sitä 90-lukua!
lauantai 21. marraskuuta 2009
Minäkö mainonnan uhri?
Hyvä etten ole vielä mainosroskaan tuskastuneena tilannut maksullista Spotifyta. Tänään joka suunnasta hyökkäävät pop-upit nimittäin piristivät päivääni puffaamalla Jason Mrazin livelevyä. Jos ette tunne taikka muista kyseistä herraa, kannattaa vilkaista tämän blogin ihka ensimmäistä postausta. Kyseessä on epäilemättä eräs aikamme kiinnostavimmista popmuusikoista!
Nyt on vielä pakko liittää yksi video Jasonilta, sen verran tuon uuden kiekon kuuleminen sykähdytti. Butterfly on luultavasti Mrazin menevin ja puhaltimekkain kappale. Tämä versio ei ole aivan yhtä onnistunut kuin livelevylle eksynyt, mutta aika kivasti groovaa kuitenkin. Itse ainakin diggailen biisin lattarivibaa ja koukkuisaa soitantaa. Oikea-aikaiset yhteisiskut ja tyylikkäät puhallinstemmat ovat jälleen avain menestykseen, vaikka biisi lähtisi lentoon pelkän akustisen kitarankin kanssa.
Nyt on vielä pakko liittää yksi video Jasonilta, sen verran tuon uuden kiekon kuuleminen sykähdytti. Butterfly on luultavasti Mrazin menevin ja puhaltimekkain kappale. Tämä versio ei ole aivan yhtä onnistunut kuin livelevylle eksynyt, mutta aika kivasti groovaa kuitenkin. Itse ainakin diggailen biisin lattarivibaa ja koukkuisaa soitantaa. Oikea-aikaiset yhteisiskut ja tyylikkäät puhallinstemmat ovat jälleen avain menestykseen, vaikka biisi lähtisi lentoon pelkän akustisen kitarankin kanssa.
tiistai 17. marraskuuta 2009
Walesin tiikeri karjahtaa
Näin tiistaiaamun kunniaksi voisikin kuunnella vähän Tomppaa. Ja koska kaikki tuntevat seuraavan biisin, kuten myös herra Jonesin huikean äänen, pyydän kiinnittämään huomiota miehen loistavaan bändiin.
Minä arvostan aivan hulluna kivenkovia ammattimuusikoita, jotka soittavat maailmantähtien taustayhtyeissä. Yksinkertaisesti siksi, että tällaiset hemmot tietävät miten groovataan. Koska kaikki lähtee kompista, tässä vedossa osuu ensin korvaan letkeä rumpali. Äijä pistelee hervottoman hyviä fillejä samanlaisella rutiinilla, jolla perusjamppa keittää kahvit aamuisin. Basisti möyrii pahuksen matalalta ja demppaa joka nuotin niinsanotusti suoraan taskuun ilman pienintäkään suurpiirteisyyttä.
Koko muu bändi osallistuu grooven rakentamiseen myös kiitettävästi, ja biisin sovitus on erinomainen. Puhallinsektion isku sinne, pari haikanavausta tänne, ja parasta funk-kitaraa koko matkalle. Onko mitään makoisampaa?
Jos lukija ei aivan pääse jyvälle siitä, mitä oikeastaan hehkutan tässä, niin samat kiksit saa helpommin muistelemalla Suomen MM-kultaa tämän biisin tahtiin. Mutta kannattaa silti kuunnella myös rumpalin ghost noteja!
Minä arvostan aivan hulluna kivenkovia ammattimuusikoita, jotka soittavat maailmantähtien taustayhtyeissä. Yksinkertaisesti siksi, että tällaiset hemmot tietävät miten groovataan. Koska kaikki lähtee kompista, tässä vedossa osuu ensin korvaan letkeä rumpali. Äijä pistelee hervottoman hyviä fillejä samanlaisella rutiinilla, jolla perusjamppa keittää kahvit aamuisin. Basisti möyrii pahuksen matalalta ja demppaa joka nuotin niinsanotusti suoraan taskuun ilman pienintäkään suurpiirteisyyttä.
Koko muu bändi osallistuu grooven rakentamiseen myös kiitettävästi, ja biisin sovitus on erinomainen. Puhallinsektion isku sinne, pari haikanavausta tänne, ja parasta funk-kitaraa koko matkalle. Onko mitään makoisampaa?
Jos lukija ei aivan pääse jyvälle siitä, mitä oikeastaan hehkutan tässä, niin samat kiksit saa helpommin muistelemalla Suomen MM-kultaa tämän biisin tahtiin. Mutta kannattaa silti kuunnella myös rumpalin ghost noteja!
torstai 12. marraskuuta 2009
That's What I Call Great Pop!
Kuulin eilen jonkun puhuvan Maxïmo Parkin Books from Boxes -kappaleesta. Muistin, että sehän oli muuten harvinaisen onnistunut pop-biisi!
En ole perinteisesti ollut mikään suuri brittipopin ystävä. Osin asenteeni on johtunut lapsellisesta auktoriteettien (musiikkilehdistön) ja trendien vastustamisesta. Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt päästä tähänkin genreen paremmin sisään, jotta ymmärtäisin mistä kaikki kaverini vaahtoavat. En vieläkään täysin ymmärrä, mikä saarivaltion poppiksessa oikeastaan viehättää, mutta jos britpop-biisit olisivat keskimäärin läheskään yhtä toimivia kuin tämä Books from Boxes, juoksisin kiljuen ostamaan kaikki Smithsin ja Oasiksen levyt.
Tästä stygestähän ei tarvitse oikein muuta sanoa, kuin että sävellys on lähes täydellinen. Kitaramnelodiat tukevat laulua loistavasti ja rakenne taitaa noudattaa jonkinlaista popbiisin kultaista leikkausta. Myös säkeistön alkupuolen hi-hat-rytmi osuu maukkauden ytimeen. Naputtelin sen mukana tänään ostamallani halpistriangelilla!
En ole perinteisesti ollut mikään suuri brittipopin ystävä. Osin asenteeni on johtunut lapsellisesta auktoriteettien (musiikkilehdistön) ja trendien vastustamisesta. Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt päästä tähänkin genreen paremmin sisään, jotta ymmärtäisin mistä kaikki kaverini vaahtoavat. En vieläkään täysin ymmärrä, mikä saarivaltion poppiksessa oikeastaan viehättää, mutta jos britpop-biisit olisivat keskimäärin läheskään yhtä toimivia kuin tämä Books from Boxes, juoksisin kiljuen ostamaan kaikki Smithsin ja Oasiksen levyt.
Tästä stygestähän ei tarvitse oikein muuta sanoa, kuin että sävellys on lähes täydellinen. Kitaramnelodiat tukevat laulua loistavasti ja rakenne taitaa noudattaa jonkinlaista popbiisin kultaista leikkausta. Myös säkeistön alkupuolen hi-hat-rytmi osuu maukkauden ytimeen. Naputtelin sen mukana tänään ostamallani halpistriangelilla!
tiistai 10. marraskuuta 2009
Tohtori Funkenstein on täällä!
Tämäniltaista George Clintonin keikkaa odotellessa on hyvää aikaa katsella vanhoja Parliamentin videoita tuubista. Mothership Connection on oiva esimerkki funkin syvimmästä olemuksesta: yhtä riffiä voi jörniä vaikka 10 minuuttia, jos se groovaa tarpeeksi kovaa. Väliin sopii heittää bassosooloakin. Jännittävää nähdä, millainen on Clintonin 2000-luvulle päivitetty funk-karnevaali. Vieläkö sedässä mahtaa riittää potkua?
perjantai 6. marraskuuta 2009
Vuoden kovin riffi?
Ylistettyä indiepoppia on maailma pullollaan, mutta silti muutamasta tämän vuoden tyylikkäimmästä kitarapop-biisistä on vastannut vanha hardcore-poppoo AFI, jonka parilla viime levyllä on hyödynnetty häiritsevää gootti-estetiikkaa. Miksihän näin?
No, en valita. AFI on vienyt ulosantiaan neutraalimpaan suuntaan ja onnistunut tekaisemaan jokusen loistobiisin. Tämä Medicate ei ole edes poppia, vaan konstailematonta ja pahuksen toimivaa rokkipaahtoa. C-osan "I feel nothing at all" -vaikerrus nyt on ehkä hieman kyseenalaista, mutta olen silti luukuttanut tätä kappaletta tihenevään tahtiin viime päivinä. Mitä muutakaan sitä voisi tehdä näin iskevän sävellyksen kanssa? Minut on kyllä turhan helppo koukuttaa myös maukkaalla hi-hatin availulla ja tiukoilla breikeillä. Harmi, että Crash Love -levy ei ole kokonaisuutena yhtä timanttinen.
Mutta nyt kysynkin yleisön mielipidettä biisin simppelistä, mutta samalla niin nerokkaasta riffistä. Onko kyseessä kovin rykäisy 2009? Minun on ainakin vaikea äkkiseltään keksiä mitään onnistuneempaa tältä vuodelta.
No, en valita. AFI on vienyt ulosantiaan neutraalimpaan suuntaan ja onnistunut tekaisemaan jokusen loistobiisin. Tämä Medicate ei ole edes poppia, vaan konstailematonta ja pahuksen toimivaa rokkipaahtoa. C-osan "I feel nothing at all" -vaikerrus nyt on ehkä hieman kyseenalaista, mutta olen silti luukuttanut tätä kappaletta tihenevään tahtiin viime päivinä. Mitä muutakaan sitä voisi tehdä näin iskevän sävellyksen kanssa? Minut on kyllä turhan helppo koukuttaa myös maukkaalla hi-hatin availulla ja tiukoilla breikeillä. Harmi, että Crash Love -levy ei ole kokonaisuutena yhtä timanttinen.
Mutta nyt kysynkin yleisön mielipidettä biisin simppelistä, mutta samalla niin nerokkaasta riffistä. Onko kyseessä kovin rykäisy 2009? Minun on ainakin vaikea äkkiseltään keksiä mitään onnistuneempaa tältä vuodelta.
maanantai 2. marraskuuta 2009
Ilmoitusluontoista asiaa
Jos jollekulle aktiivisista lukijoistani (en ole vieläkään täysin vakuuttunut että sellaisia on) on viimeisen kuukauden aikana tullut ikävä blogin pidempiä analyyseja ja arvioita, niin minun täytynee tunnustaa, että olen laajentanut toimintakenttääni pariin nettilehteen. Noise.fi:stä löytyy jo muutama levyarvio ja esimerkiksi juttu viime viikonlopun Tampere Jazz Happeningista. Kohtapuoliin alan väsäillä arvioita myös desibeli.nettiin. Sitä odotellessa voi vaikka käydä lukemassa artikkelini Tower of Powerin klassisesta Urban Renewal -levystä.
Turha silti pelätä, että In Search of the Groove jäisi hunningolle. Youtubesta eivät videot lopu, ja kyllä niihin pidempiinkin juttuihin aina silloin tällöin tulee ideoita. Vielä pari viikkoa myös kandintutkielma haukkaa suuren osan keskittymiskyvystäni, mutta kuun loppupuolella on taas enemmän aikaa seikkailla musiikin maailmassa.
Ja tätä marraskuun alkua voisi juhlistaa vaikka Tampere Jazz Happeningissa vakuuttaneen Dave Douglasin biisillä. Kova äijä, kova sävellys!
Turha silti pelätä, että In Search of the Groove jäisi hunningolle. Youtubesta eivät videot lopu, ja kyllä niihin pidempiinkin juttuihin aina silloin tällöin tulee ideoita. Vielä pari viikkoa myös kandintutkielma haukkaa suuren osan keskittymiskyvystäni, mutta kuun loppupuolella on taas enemmän aikaa seikkailla musiikin maailmassa.
Ja tätä marraskuun alkua voisi juhlistaa vaikka Tampere Jazz Happeningissa vakuuttaneen Dave Douglasin biisillä. Kova äijä, kova sävellys!
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
Anssi lesoo!
Kun viime kerralla päästiin jo suht hyvään hevimeininkiin kiinni, niin nostanpa vielä esiin lisää Ritchie Blackmoren elämäntyölle kumartelevaa kamaa. Tämä pätkä on TV2:n Haaveiden ilta -ohjelmasta, jossa julkkikset ilmeisesti pääsivät toteuttamaan haaveitaan. Anssi Kela tahtoi soittaa Rainbow'ta.
Jos olette joskus törmänneet kulttimainetta saavuttaneeseen Peukkulyseo-videoon, tiedätte, että Kela tosiaan osaa soittaa. En tiedä kertooko viime aikojen näyttämistarve heikentyneestä itsetunnosta vai mistä, mutta pakkohan se on kunnioittaa kaveria, joka tekee hyvää poppia JA soittaa Blackmoren sooloja yksi yhteen. Ja vielä jäätävällä tatsilla. Seuratkaapa vaikka niitä bendejä taas; tässä ei ole kyse pelkästä sorminäppäryydestä.
Lisähauskaa tässä videossa: en olisi uskonut, että Lenni-Kalle Taipaleesta kuoriutuu noin uskottava hevikiipparisti!
Jos olette joskus törmänneet kulttimainetta saavuttaneeseen Peukkulyseo-videoon, tiedätte, että Kela tosiaan osaa soittaa. En tiedä kertooko viime aikojen näyttämistarve heikentyneestä itsetunnosta vai mistä, mutta pakkohan se on kunnioittaa kaveria, joka tekee hyvää poppia JA soittaa Blackmoren sooloja yksi yhteen. Ja vielä jäätävällä tatsilla. Seuratkaapa vaikka niitä bendejä taas; tässä ei ole kyse pelkästä sorminäppäryydestä.
Lisähauskaa tässä videossa: en olisi uskonut, että Lenni-Kalle Taipaleesta kuoriutuu noin uskottava hevikiipparisti!
maanantai 26. lokakuuta 2009
Nostalgiapeikko iskee jälleen
Heti Musen keikkaa seuraavana päivänä törmäsin yllätyksekseni yhteen koko syksyn riemastuttavimmista bändituttavuuksista. Menin parin vanhan kaverin kanssa katsastamaan Zero Ninea Virgin Oiliin, ja vaikka pohjoisen hard rock -papat veivasivatkin todella viriilisti, sykähdytti lämppärinä esiintynyt hevipumppu MoonMadness vielä astetta enemmän. Sydäntä lämmitti alusta asti porukan retroileva meininki, taitava soitanta ja loistavat power metal -sävellykset.
Lopullisesti minut herätti kuitenkin ohessakin kuultava biisi Ain't No Angel. Intron pärähdettyä käyntiin ajattelin, että jumankauta, onko Jon Lord palannut eläkepäiviltä. Näin autenttista Deep Purple -riffiä nimittäin harvoin kuulee. Niin simppeliä, mutta perkeleen tarttuvaa. Urkujen ja kitaran yhteispeli toimii koko biisin ajan saumattomasti, ja onhan kepittäjälläkin aika lailla Ritchie Blackmoren elkeitä. Säkeistön hölmöt synasoundit ovat nolo mutta anteeksiannettava tyylirikko. Ah, tätä kuunnellessa tulevat taas ne nuoruuden huolettomat hevipäivät mieleen.
Lopullisesti minut herätti kuitenkin ohessakin kuultava biisi Ain't No Angel. Intron pärähdettyä käyntiin ajattelin, että jumankauta, onko Jon Lord palannut eläkepäiviltä. Näin autenttista Deep Purple -riffiä nimittäin harvoin kuulee. Niin simppeliä, mutta perkeleen tarttuvaa. Urkujen ja kitaran yhteispeli toimii koko biisin ajan saumattomasti, ja onhan kepittäjälläkin aika lailla Ritchie Blackmoren elkeitä. Säkeistön hölmöt synasoundit ovat nolo mutta anteeksiannettava tyylirikko. Ah, tätä kuunnellessa tulevat taas ne nuoruuden huolettomat hevipäivät mieleen.
maanantai 19. lokakuuta 2009
Kotikutoinen meno
Kaverini vinkkasi minulle tällaisen pariskunnan, joka tekee sympaattisia covereita kotistudiossa ja esittelee niitä Youtube-kanavallaan. Päättäkää itse onko tämä ihastuttavaa vai ällöttävää, mutta ainakin tyttö laulaa ihan kivalla soundilla. Pakko antaa propsit myös käsinukesta basarinuijassa. Hervotonta!
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Valkoista funkkia
Youtuben soul- ja funk-klassikoiden kavalkadi jatkukoon vielä toistaiseksi. Juuri nyt tuntui tarpeelliselta esitellä legendaarinen skotlantilaispoppoo, Average White Band. Pick up the Piecesin pitäisi olla sellainen biisi, johon moni on törmännyt aiemminkin. Itse pidän enemmän esimerkiksi Cut the Cakesta, mutta valitsin tämän videon Hamish Stuartin kiltin takia. AWB:n tavaramerkit, maailman tiukin funk-kitarakomppi ja loistavat foniteemat löytyvät kyllä tästäkin palasta.
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
Bassohyökkäys!
Kuulin viikonloppuna aika hauskan jutun, kun olin soittelemassa. Basisti alkoi yhtäkkiä veivata Super Mario Brosin viemäriteemaa ja veti väliin aivan jäätäviä Larry Graham -bendejä sun muita fillejä. Siitä johtui mieleeni tällainen vanha videohelmi.
Larry Grahamiahan on väitetty släppäyksen isäksi. Niin tai näin, on tällä Sly & the Family Stonesta soolouralle ponnistaneella basistilla kyllä aika hyvä tatsi soittimeensa. Vaikka oheinen video liikkuu tiukasti camp-huumorin alueella, ovat esimerkiksi jodlausosuuksista paluut erittäin tiukkoja. Ja kuka nyt voisi muutenkaan vastustaa näin rehtiä 70-luvun meininkiä. Jengi joraa tuolla "diskossa" ihan tosissaan!
Larry Grahamiahan on väitetty släppäyksen isäksi. Niin tai näin, on tällä Sly & the Family Stonesta soolouralle ponnistaneella basistilla kyllä aika hyvä tatsi soittimeensa. Vaikka oheinen video liikkuu tiukasti camp-huumorin alueella, ovat esimerkiksi jodlausosuuksista paluut erittäin tiukkoja. Ja kuka nyt voisi muutenkaan vastustaa näin rehtiä 70-luvun meininkiä. Jengi joraa tuolla "diskossa" ihan tosissaan!
tiistai 13. lokakuuta 2009
Isoa hifistelyä
Huh, tällä hetkellä on sen verran monta rautaa tulessa, että en ole ehtinyt analysoimaan musiikkia yli viikkoon. Täytynee keskittyä ainakin toistaiseksi Youtube-tarjonnan poimintaan, sillä hommat eivät ainakaan hetkeen vähene.
Tässä olisi nyt ainakin oivaa studioliveä Jamiroquailta. Saman session biisejä löytyy tuubista pari muutakin. Soundi + sovitukset ovat melkeinpä parempia kuin alkuperäislevytyksissä! Tästä biisistä kannattaa nostaa esiin ainakin äärimaukas bassogroove, ja ovathan nuo jousiarritkin aika lesot.
Tässä olisi nyt ainakin oivaa studioliveä Jamiroquailta. Saman session biisejä löytyy tuubista pari muutakin. Soundi + sovitukset ovat melkeinpä parempia kuin alkuperäislevytyksissä! Tästä biisistä kannattaa nostaa esiin ainakin äärimaukas bassogroove, ja ovathan nuo jousiarritkin aika lesot.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
