Sitten taas pieni triviaosuus: tiedättekö mitä yhteistä on Maceo Parkerilla ja eilisen videon Brecker-veljeksillä? Varmasti paljon muutakin, mutta ainakin kaikki kolme soittivat George Clintonin Parliamentissa levyillä Mothership Connection ja Clones of Dr. Funkenstein. Pienetkö piirit?
perjantai 4. joulukuuta 2009
Yksi monessa liemessä marinoitu fonisti, kiitos!
Tökkäänpä tänne heti toisen pätkän funkahtavaa jazzia. Tällä videolla seikkaileva Maceo Parker kuuluu legendaaristen saksofonistien joukkoon. Kaveri on soittanut pitkään esimerkiksi James Brownin bändissä, mutta soolotuotantokin on hyvää ja laajaa. Jos tästä biisistä pitää taas nostaa jotain yksityiskohtia esiin, niin taidan mainita rumpalin, joka soittaa erästä suosikkikomppiani, kuudestoistaosia haikkaan yhdellä kädellä. Käsien määrällä on todellakin väliä, sillä tällä tavoin touhu groovaa ihan eri tavalla kuin vuorokäsin vedetyssä diskokompissa. Parkerin upean kirkas fonisoundi ansainnee myös noston.
Sitten taas pieni triviaosuus: tiedättekö mitä yhteistä on Maceo Parkerilla ja eilisen videon Brecker-veljeksillä? Varmasti paljon muutakin, mutta ainakin kaikki kolme soittivat George Clintonin Parliamentissa levyillä Mothership Connection ja Clones of Dr. Funkenstein. Pienetkö piirit?
Sitten taas pieni triviaosuus: tiedättekö mitä yhteistä on Maceo Parkerilla ja eilisen videon Brecker-veljeksillä? Varmasti paljon muutakin, mutta ainakin kaikki kolme soittivat George Clintonin Parliamentissa levyillä Mothership Connection ja Clones of Dr. Funkenstein. Pienetkö piirit?
torstai 3. joulukuuta 2009
Fuusiota ysärisoundeilla
Tekee taas pitkästä aikaa mieli postailla videoita, ja mikäpä sopisi näin joulukuun alkuun paremmin kuin kesäinen jatsimeininki. Brecker Brothers on ehdottomia suosikkejani jazzfunk-osastolta, ja näitä pätkiä riittäisi enemmänkin jaettavaksi.
Sponge on ihan ok biisi, mutta Barry Finnertyn skebasooloilu tekee tästä versiosta erityisen kovan. Huomaako muuten kukaan muu, että pitkät äänet, joita mies vetää teemaan, kuulostavat aivan Mike Oldfieldin lurittelulta Pekka Pohjolan Keesojen lehto -levyllä? Harmi vain, että tämä biisi on sävelletty aiemmin.
Mutta unohdetaan nippelitieto ja naureskellaan mieluummin Randy Breckerin (trumpetisti) efektipelleilylle ja videon ohjaajalle, joka keskittyy loppupuolella vesiurheiluun musiikin sijasta. Voi sitä 90-lukua!
Sponge on ihan ok biisi, mutta Barry Finnertyn skebasooloilu tekee tästä versiosta erityisen kovan. Huomaako muuten kukaan muu, että pitkät äänet, joita mies vetää teemaan, kuulostavat aivan Mike Oldfieldin lurittelulta Pekka Pohjolan Keesojen lehto -levyllä? Harmi vain, että tämä biisi on sävelletty aiemmin.
Mutta unohdetaan nippelitieto ja naureskellaan mieluummin Randy Breckerin (trumpetisti) efektipelleilylle ja videon ohjaajalle, joka keskittyy loppupuolella vesiurheiluun musiikin sijasta. Voi sitä 90-lukua!
lauantai 21. marraskuuta 2009
Minäkö mainonnan uhri?
Hyvä etten ole vielä mainosroskaan tuskastuneena tilannut maksullista Spotifyta. Tänään joka suunnasta hyökkäävät pop-upit nimittäin piristivät päivääni puffaamalla Jason Mrazin livelevyä. Jos ette tunne taikka muista kyseistä herraa, kannattaa vilkaista tämän blogin ihka ensimmäistä postausta. Kyseessä on epäilemättä eräs aikamme kiinnostavimmista popmuusikoista!
Nyt on vielä pakko liittää yksi video Jasonilta, sen verran tuon uuden kiekon kuuleminen sykähdytti. Butterfly on luultavasti Mrazin menevin ja puhaltimekkain kappale. Tämä versio ei ole aivan yhtä onnistunut kuin livelevylle eksynyt, mutta aika kivasti groovaa kuitenkin. Itse ainakin diggailen biisin lattarivibaa ja koukkuisaa soitantaa. Oikea-aikaiset yhteisiskut ja tyylikkäät puhallinstemmat ovat jälleen avain menestykseen, vaikka biisi lähtisi lentoon pelkän akustisen kitarankin kanssa.
Nyt on vielä pakko liittää yksi video Jasonilta, sen verran tuon uuden kiekon kuuleminen sykähdytti. Butterfly on luultavasti Mrazin menevin ja puhaltimekkain kappale. Tämä versio ei ole aivan yhtä onnistunut kuin livelevylle eksynyt, mutta aika kivasti groovaa kuitenkin. Itse ainakin diggailen biisin lattarivibaa ja koukkuisaa soitantaa. Oikea-aikaiset yhteisiskut ja tyylikkäät puhallinstemmat ovat jälleen avain menestykseen, vaikka biisi lähtisi lentoon pelkän akustisen kitarankin kanssa.
tiistai 17. marraskuuta 2009
Walesin tiikeri karjahtaa
Näin tiistaiaamun kunniaksi voisikin kuunnella vähän Tomppaa. Ja koska kaikki tuntevat seuraavan biisin, kuten myös herra Jonesin huikean äänen, pyydän kiinnittämään huomiota miehen loistavaan bändiin.
Minä arvostan aivan hulluna kivenkovia ammattimuusikoita, jotka soittavat maailmantähtien taustayhtyeissä. Yksinkertaisesti siksi, että tällaiset hemmot tietävät miten groovataan. Koska kaikki lähtee kompista, tässä vedossa osuu ensin korvaan letkeä rumpali. Äijä pistelee hervottoman hyviä fillejä samanlaisella rutiinilla, jolla perusjamppa keittää kahvit aamuisin. Basisti möyrii pahuksen matalalta ja demppaa joka nuotin niinsanotusti suoraan taskuun ilman pienintäkään suurpiirteisyyttä.
Koko muu bändi osallistuu grooven rakentamiseen myös kiitettävästi, ja biisin sovitus on erinomainen. Puhallinsektion isku sinne, pari haikanavausta tänne, ja parasta funk-kitaraa koko matkalle. Onko mitään makoisampaa?
Jos lukija ei aivan pääse jyvälle siitä, mitä oikeastaan hehkutan tässä, niin samat kiksit saa helpommin muistelemalla Suomen MM-kultaa tämän biisin tahtiin. Mutta kannattaa silti kuunnella myös rumpalin ghost noteja!
Minä arvostan aivan hulluna kivenkovia ammattimuusikoita, jotka soittavat maailmantähtien taustayhtyeissä. Yksinkertaisesti siksi, että tällaiset hemmot tietävät miten groovataan. Koska kaikki lähtee kompista, tässä vedossa osuu ensin korvaan letkeä rumpali. Äijä pistelee hervottoman hyviä fillejä samanlaisella rutiinilla, jolla perusjamppa keittää kahvit aamuisin. Basisti möyrii pahuksen matalalta ja demppaa joka nuotin niinsanotusti suoraan taskuun ilman pienintäkään suurpiirteisyyttä.
Koko muu bändi osallistuu grooven rakentamiseen myös kiitettävästi, ja biisin sovitus on erinomainen. Puhallinsektion isku sinne, pari haikanavausta tänne, ja parasta funk-kitaraa koko matkalle. Onko mitään makoisampaa?
Jos lukija ei aivan pääse jyvälle siitä, mitä oikeastaan hehkutan tässä, niin samat kiksit saa helpommin muistelemalla Suomen MM-kultaa tämän biisin tahtiin. Mutta kannattaa silti kuunnella myös rumpalin ghost noteja!
torstai 12. marraskuuta 2009
That's What I Call Great Pop!
Kuulin eilen jonkun puhuvan Maxïmo Parkin Books from Boxes -kappaleesta. Muistin, että sehän oli muuten harvinaisen onnistunut pop-biisi!
En ole perinteisesti ollut mikään suuri brittipopin ystävä. Osin asenteeni on johtunut lapsellisesta auktoriteettien (musiikkilehdistön) ja trendien vastustamisesta. Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt päästä tähänkin genreen paremmin sisään, jotta ymmärtäisin mistä kaikki kaverini vaahtoavat. En vieläkään täysin ymmärrä, mikä saarivaltion poppiksessa oikeastaan viehättää, mutta jos britpop-biisit olisivat keskimäärin läheskään yhtä toimivia kuin tämä Books from Boxes, juoksisin kiljuen ostamaan kaikki Smithsin ja Oasiksen levyt.
Tästä stygestähän ei tarvitse oikein muuta sanoa, kuin että sävellys on lähes täydellinen. Kitaramnelodiat tukevat laulua loistavasti ja rakenne taitaa noudattaa jonkinlaista popbiisin kultaista leikkausta. Myös säkeistön alkupuolen hi-hat-rytmi osuu maukkauden ytimeen. Naputtelin sen mukana tänään ostamallani halpistriangelilla!
En ole perinteisesti ollut mikään suuri brittipopin ystävä. Osin asenteeni on johtunut lapsellisesta auktoriteettien (musiikkilehdistön) ja trendien vastustamisesta. Viime aikoina olen kuitenkin yrittänyt päästä tähänkin genreen paremmin sisään, jotta ymmärtäisin mistä kaikki kaverini vaahtoavat. En vieläkään täysin ymmärrä, mikä saarivaltion poppiksessa oikeastaan viehättää, mutta jos britpop-biisit olisivat keskimäärin läheskään yhtä toimivia kuin tämä Books from Boxes, juoksisin kiljuen ostamaan kaikki Smithsin ja Oasiksen levyt.
Tästä stygestähän ei tarvitse oikein muuta sanoa, kuin että sävellys on lähes täydellinen. Kitaramnelodiat tukevat laulua loistavasti ja rakenne taitaa noudattaa jonkinlaista popbiisin kultaista leikkausta. Myös säkeistön alkupuolen hi-hat-rytmi osuu maukkauden ytimeen. Naputtelin sen mukana tänään ostamallani halpistriangelilla!
tiistai 10. marraskuuta 2009
Tohtori Funkenstein on täällä!
Tämäniltaista George Clintonin keikkaa odotellessa on hyvää aikaa katsella vanhoja Parliamentin videoita tuubista. Mothership Connection on oiva esimerkki funkin syvimmästä olemuksesta: yhtä riffiä voi jörniä vaikka 10 minuuttia, jos se groovaa tarpeeksi kovaa. Väliin sopii heittää bassosooloakin. Jännittävää nähdä, millainen on Clintonin 2000-luvulle päivitetty funk-karnevaali. Vieläkö sedässä mahtaa riittää potkua?
perjantai 6. marraskuuta 2009
Vuoden kovin riffi?
Ylistettyä indiepoppia on maailma pullollaan, mutta silti muutamasta tämän vuoden tyylikkäimmästä kitarapop-biisistä on vastannut vanha hardcore-poppoo AFI, jonka parilla viime levyllä on hyödynnetty häiritsevää gootti-estetiikkaa. Miksihän näin?
No, en valita. AFI on vienyt ulosantiaan neutraalimpaan suuntaan ja onnistunut tekaisemaan jokusen loistobiisin. Tämä Medicate ei ole edes poppia, vaan konstailematonta ja pahuksen toimivaa rokkipaahtoa. C-osan "I feel nothing at all" -vaikerrus nyt on ehkä hieman kyseenalaista, mutta olen silti luukuttanut tätä kappaletta tihenevään tahtiin viime päivinä. Mitä muutakaan sitä voisi tehdä näin iskevän sävellyksen kanssa? Minut on kyllä turhan helppo koukuttaa myös maukkaalla hi-hatin availulla ja tiukoilla breikeillä. Harmi, että Crash Love -levy ei ole kokonaisuutena yhtä timanttinen.
Mutta nyt kysynkin yleisön mielipidettä biisin simppelistä, mutta samalla niin nerokkaasta riffistä. Onko kyseessä kovin rykäisy 2009? Minun on ainakin vaikea äkkiseltään keksiä mitään onnistuneempaa tältä vuodelta.
No, en valita. AFI on vienyt ulosantiaan neutraalimpaan suuntaan ja onnistunut tekaisemaan jokusen loistobiisin. Tämä Medicate ei ole edes poppia, vaan konstailematonta ja pahuksen toimivaa rokkipaahtoa. C-osan "I feel nothing at all" -vaikerrus nyt on ehkä hieman kyseenalaista, mutta olen silti luukuttanut tätä kappaletta tihenevään tahtiin viime päivinä. Mitä muutakaan sitä voisi tehdä näin iskevän sävellyksen kanssa? Minut on kyllä turhan helppo koukuttaa myös maukkaalla hi-hatin availulla ja tiukoilla breikeillä. Harmi, että Crash Love -levy ei ole kokonaisuutena yhtä timanttinen.
Mutta nyt kysynkin yleisön mielipidettä biisin simppelistä, mutta samalla niin nerokkaasta riffistä. Onko kyseessä kovin rykäisy 2009? Minun on ainakin vaikea äkkiseltään keksiä mitään onnistuneempaa tältä vuodelta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
