Tieto ja tuska

Musiikillisesta nippelitiedosta tulee helposti pakkomielle. Kaikki vähänkin aktiivisemmin alaa harrastavat tietävät, että triviaa ei ole koskaan kylliksi. Tiedollisten velvollisuuksien laiminlyönnistä seuraa pahimmillaan sosiaalinen syöksykierre. Se, että nuoret pätijät muistavat levyjen ilmestymisvuodet ja yhtyeiden kokoonpanomuutokset kirkkaammin, on musaniilon pahin painajainen.

Katsoin tuossa männä viikolla kaikkien levyhamsterien suosikkileffan, High Fidelityn. Pätkä on näppärä romanttinen komedia, josta tulee periaatteessa aina hyvälle mielelle. Kuitenkin päällimmäinen tunne lopputekstien jälkeen oli painostava, irrationaalinen ahdistus. High Fidelityn päähenkilöt esittävät nimittäin välillä sellaista luovuutta soveltaessaan kevyen musiikin tuntemustaan, että parkkintuneempikin rokkipoliisi haukkoisi henkeään. Top 5 -listoja laaditaan vaivatta aiheesta kuin aiheesta, länsimaisen popmusiikin kenttä on täysin suvereenisti hallussa. Kuinka kaltaiseni keskinkertaisuus voisi koskaan yltää samaan?



Unohdetaanpa hetkeksi, että High Fidelity on fiktiota, ja yritetään purkaa ahdistusta muilla tavoin. Vaikka Rob Gordonin (John Cusack) ja kumppanien nippelitieto vakuuttavaa onkin, on eräs rajoitus kuitenkin varsin ilmeinen: päteäkseen ihan kybällä heidän ei tarvitse tuntea kuin angloamerikkalainen musiikki. Siis se, mitä kuunnellaan kaikkialla maailmassa. Toki jannujen underground-tietämys voi olla vähintään yhtä syvällistä, mutta silti heidän ei ole koskaan tarvinnut kuunnella nuottiakaan esimerkiksi suomalaista musiikkia. Meidän suomalaisten sitä vastoin oletetaan tietävän siitä aika paljonkin.

Yhtäkkiä en kadehdikaan fiktiivisen levykauppiaan lajitietoutta. En ikimaailmassa vaihtaisi kaikkia suomalaisen musiikin tarjoamia elämyksiä siihen, että olisinkin kuunnellut vähän enemmän Clashia ja Velvet Undergroundia. Väliin olisivat jääneet Eppu Normaalin ja Yön tunteikas valtavirtarock, 70-luvun rikkaat progevuodet ja Love Recordsin kulta-aika sekä nykyinen suomijazzin renessanssi Five Corners Quinteteineen ja Rhythm Funk Masterseineen. Puhumattakaan kaikista ihanista laulajattaristamme. Kansallisen musiikin tuntemus on suuri etuoikeus. Selatkoot jenkit ja britit rauhassa niitä 1001 Albums to hear before you die -opuksiaan.

Ahdistuspuuskan laannuttua voi vielä naureskella sille, että ylipäätään suhtautuu musiikkiin tällaisella hartaudella. Onhan se vähän hupsua, että maailmassa voi saada osakseen muiden ihailua tietämällä mikä bändi on innoittanut jotakin toista yhtä tuntematonta. Mutta pätemisentarve on selvästi syvällä geeneissä tai kulttuurissa, joten briljeeraan mieluummin jollain harmittomalla kuin vaikkapa aseiden ja koneiden tuntemuksella. Levyjen kuuntelu on paljon leppoisampaakin. Ja kuten Rob Gordon sanoisi, näillä jutuilla on väliä.