Brian Setzer Orchestra, Kirjurinluoto, 18.7.
Uumoilin jo ennen jazzeja, että en ole otollisinta maaperää Brian Setzerin rokkikukkoilulle. En ole koskaan kuunnellut rockabilly-musiikkia systemaattisesti ja minulla on tiettyjä ennakkoluuloja koko genreä ja siihen liittyvää fiftarikulttuuria kohtaan. Päätin kuitenkin antaa legendalle mahdollisuuden; ehkä iso bändi ja vauhdikas show saisivat unohtamaan materiaalin yksipuolisuuden. Valitettavasti Setzer ryssi saumansa totaalisesti soittamalla 90 minuuttia kliseistä rokkenrollipötköä. Tilaisuus oli pitkästyttävin miesmuistiin. Tätä ei varmaan missään tapauksessa kannattaisi huudella julkisesti.
Älkää käsittäkö väärin; perinteiseen blueskaavaan pohjautuva rock ’n’ roll on sinällään kelpo musaa, joka pieninä annoksina sopii tanssittavaksi tunnelmankohottajaksi. Mitta täyttyy kuitenkin nopeasti, koska tempo on joka biisissä kutakuinkin sama, erilaisia komppivaihtoehtoja noin kolme kappaletta ja breikitkin aina samoissa paikoissa. Kokoillan keikalla tylsistyminen ei ole mitenkään vältettävissä.
Oli Setzerin esiintymisessä paljon hyvääkin. Show-meininki, puhallinsektio ja jämpti rumpali. Heti kärkeen tuutattu Batman-tunnari nosti odotukset kattoon, mutta arki koitti nopeasti. Näissä tapauksissa vikaa pitäisi etsiä ensin kuuntelijasta, mutta minkäs minä sille voin, jos kappaleet kuulostavat aivan samanlaisilta. Toisaalta, en yleensä jaksa kuunnella bluesiakaan yhtä settiä pidempään, ellei kitaristi ole todellinen tekijämies. Tällä kertaa sekään osasto ei aivan vakuuttanut. Voin sentään lohduttautua sillä, että muut 15 000 katsojaa saivat lauantaina tasan sitä, mitä olivat tulleet hakemaankin.
Stefan Pasborg’s Odessa 5, Ultra Music Nights, 18.7.
Setzerin lopetettua minun oli pakko saada shuffle-kompit jotenkin ulos päästäni. Lähdin siis rauhoittumaan jazzien salaperäisimmälle iltaklubille, Ultra Music Nightsiin Puuvillatehtaalle. Siellä kokoontuvat vuosittain kaiken maailman free-hörhöt ja muut kokeelliset kolistelijat. Aina pieni riskivalinta meikäläiselle, jota ei niinkutsuttu atonaalinen paska hirveästi kiinnosta.
Tällä kertaa Ultra-vierailuni osui kuitenkin nappiin. Tanskalaisen Stefan Pasborgin Odessa 5 -yhtye ampui sellaisen täyslaidallisen progeilevaa kansanmusiikkijatsia, että korvat soivat vieläkin. Atonaaliset introt ja väliosatkin olivat nyt pelkästään hyvää viihdettä. Bändin neljä puhaltajaa ja vieraileva trumpetisti Kalevi Louhivuori rakensivat toinen toistaan upeampia melodiakudelmia ja rumpali Pasborg antoi hommalle vahvan selkärangan. Julkeaa komppausta kupuun ja pitelemättömiä tomivyörytyksiä, niistä on tämän kaverin groove tehty. Taitavia rumpaleita kiitellään usein musikaalisuudesta tietämättä täysin, mitä sanalla edes tarkoitetaan. Pasborgin kohdalla käsite on kuitenkin paikallaan, sen verran melodisesti mies kannujaan ja lehmänkellojaan naputteli.
Odessa 5 muistutti myös siitä, että matalien taajuuksien tuottamiseen ei tarvita aina basistia. Sousafonisti Jakob Munckilta irtosi niin perinteinen walking bass kuin veikeät balkanilaisrytmitkin, ja takuulla erottuvalla soundilla.
Hengästyttävän keikan loppupuolella bändi soitti vielä kaksi medleytä, jotka oli omistettu jazzin rakastetuimmille toisinajattelijoille, Charles Mingusille ja Ornette Colemanille. Avantgardistien vaikutus kuului myös Pasborgin omissa kappaleissa, jotka eivät vielä yllä aivan samaan nerokkuuteen. Tanskalainen hyppäsi kuitenkin omissa kirjoissani tämän hetken kiinnostavimpien rumpaleiden kastiin, joten hänen tekemisiään täytynee alkaa seurata tarkemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti