Soulin uusi tuleminen

Kuten odottaa saattoi, reaaliaikainen tilanneseuranta oli pakko unohtaa jazzien jälkipuoliskolla. Tässä kuitenkin yhteenvetoa parista tilaisuudesta, joita ehdin loppuviikosta katsastaa. Tämän vuoden festarista tuli oikeastaan melkoinen Pori Soul.

Kirjurinluoto, to 16.7.

Kirjurinluodon perinteinen nuorisopäivä osui tänä vuonna torstaille. Kauden hittiartistit houkuttelivat paikalle arviolta 17 000 katsojaa ja tarjoilivat joukolle oikein menevää soul-musiikkia. Retrosouliksi ne sitä väittävät, ehkä erotuksena neo-souliin tai R&B:hen. Kuinka vain, olen pelkästään iloinen, että vanhakantainen soul on palannut näyttävästi hittilistoille ja suurille areenoille.

Päivän sielukkaimman esiintyjän titteli meni kirkkaasti Raphael Saadiqille. Kypsällä iällä starbaksi heittäytynyt mies hoiti homman vastustamattomalla karismalla. Eläväinen artisti hurmasi paitsi laulullaan, myös kitaran- ja bassonsoitollaan. Suurimmat hittibiisit kajahtivat heti kärkeen, mutta herkkuja piisasi loppuun asti. Nautinnon takasi Saadiqin osaava bändi, joka intoutui jopa hurjiin hard rock -rypistyksiin. 70-luvun tyyliin, totta kai.

Keikan loppupuolella intensiteetti uhkasi hiukan hiipua yleisönhuudatukseen ja looppina veivattuun grooveen. Silti Raphael Saadiq toi luodolle parasta meininkiä pitkään aikaan. Soul on ihan kivaa taustamusiikkia, mutta sen arvo punnitaan vasta, kun päästään tositoimiin. Tämä soul-veli läpäisi testin kirkkaasti.

Lisää uusvanhaa soulia esitti debyyttilevyllään huikean suosion saavuttanut Duffy. Walesin tyttönen veti tarkkaan puntaroidun keikan, joka ei liikuttanut ahteria aivan samalla voimalla kuin Saadiqin esitys. Biisit ovat toki loistavia ja tyylilleen uskollisia, mutta lisää rosoa niihin kaivattaisiin. Duffyn persoonallinen, nariseva ääni ei aivan riitä, kun bändikin pysyi niin tiukasti ruodussa. Mutta oli se silti komea kuulla Warwick Avenue ja Mercy ihan elävinä. Kyllä ne ison rahan säveltäjätkin aina välillä kehittävät pahuksen makoisan kuuloisia trendejä.

Otava Factory, pe 17.7.

Otavassa oli tänä vuonna teemana Motown, tuo rytmimusiikkia julkaisseista levy-yhtiöistä groovyin. Paikalle oli rahdattu esimerkiksi iäkkäistä Motown-veteraaneista koostuva Jr Walker’s Allstar Band. Tuollaisilta seitsemääkymppiä lähenteleviltä sediltä on yleensä lupa odottaa vähän väsähtänyttä menoa, mutta yllättäen joukkio svengasi kuin mikä. Lauteilla oli kenties paras koskaan näkemäni bilebändi.

Mitä tahansa soundia on suhteellisen helppo jäljitellä, mutta alkuperäistä on lähes mahdoton tavoittaa kokonaisuudessaan. Soulissa meno tuntuu heti kertaluokkaa aidommalta, jos muusikot ovat tummahipiäisiä. Jotenkin rumpalin touhu vaikuttaa luontevammalta ja basistikin saa ruimakamman pörinän aikaiseksi huippurennolla sormityöskentelyllään. Monet muutkin kuriositeetit olivat kohdallaan Motown-miesten soittaessa hittikimaraansa läpi. Marvin Gayen, Smokey Robinsonin ja The Supremesin biisit vedettiin hurjalla pappaenergialla ja hilpeillä saksofonisooloilla höystettynä. Kuulinpa myös kesän parhaan version Billie Jeanista. Kun seuraavan kerran järjestän isot bileet, en tilaa sinne Boston Promenadea, vaan mustia muusikoita suoraan Detroitista. Hinnasta viis!

Kellon lähennellessä kolmea lavalle nousi vielä eräs Suomen kovimmista retrosoul-pumpuista, Miss Saana & The Missionaries. Yhtye vakuuttaa vaativimmankin soulinystävän muhkealla soinnillaan, johon on annosteltu reilulla kädellä puhaltimia ja taustalaulua. Rehevä-ääninen Miss Saana on uskottava keulakuva ja biisit on tehty selvästi solistin ehdoilla. Soitannollinen vetovastuu on usein Rocka Merilahden kitaralla. Bändi ei pääse turhia sooloilemaan, mutta silti energiataso pysyy huipussaan. Ehkä tällä kertaa vähän liikaakin, sillä pieni kuunteluväsymys alkoi iskeä. Saattoi johtua myös fyysisestä väsymyksestä, mutta kovinkaan moni kappaleista ei noussut massasta. Selkeimpiä huippubiisejä ovat tarttuvat Slowly ja Fool’s Game. Miss Saana & The Missionaries on tyylillisesti täysi kymppi ja loistavaa bailumusaa, mutta sävellyksiin kaivataan vielä hippasen enemmän variaatioita.