Uuden alun kunniaksi... progea!

Tämän blogin joululoma on venynyt jo luvattoman pitkäksi, mutta nyt se vihdoin katkeaa. Siviilielämän kiireet ja viime aikojen vähäinen musiikinkuunteluni eivät riitä syyksi siihen, etten jaksa uhrata viittä minuuttia päivästä hauskan videon postaamiseen. Jatkossa taas paremmin!

Voisin myös sanoa, että en ole ehtinyt kirjoitella, koska piti ensin kuunnella Grass for Bladesin soolot loppuun. Nostan jälleen hattua, jos jotakuta lukijoista oikeasti kiinnostaa katsoa oheinen video kokonaan. Minulle tämä biisi kolahti jo lukioiässä, jolloin musiikkimakuni noudatti karkeasti ottaen periaatetta: "mitä enemmän sooloja, sitä ansiokkaampaa". En ole täysin päässyt ajattelutavasta irti vieläkään.

Grass for Bladesissahan on hauskaa se, että biisi oli alunperin pariminuuttinen tunnelmapala Jim Pembroken ensimmäisellä soololevyllä. Wigwamin ohjelmistossa kappaleen kylkeen lätkäistiin sitten reilusti sooloaikaa. Hieno sävellys on kuitenkin kyseessä, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Tärppinä huomautan tällä kertaa kosketinsoolosta. Sorminäppäryysesitys selventää, mitä Pedro Hietanen teki ennen kuin alkoi viihtyä kissapuvussa. Ja Rekku Rechardt komppaa kitaralla niin maukkaasti, ettei ole tosikaan!

Progressive = Good

Olen puhunut tässä blogissa hämmentävän vähän progesta siihen nähden, miten paljon sitä on vuosien saatossa tullut kuunneltua. Nyt laiminlyöntiä täytyy vähän paikkailla, kun satuin eilen pitkästä aikaa kuuntelemaan Spock's Beardin tuoreinta albumia.

Spock's Beardhan on pahamaineinen ysäriprogebändi. Ei aivan yhtä julmaa metallitilutusta kuin Dream Theater (joka kyllä sekin on edelleen loistoyhtye), mutta kuuluu kuitenkin jossain määrin samaan kaveriporukkaan. Eräänlainen vedenjakaja Beardin uralla oli laulaja/kosketinsoittaja Neal Morsen lähtö vuonna 2002. Bändi sai kasattua sen jälkeen rivinsä kunnialla ja tämä uusin, vuonna 2006 julkaistu lätty kuuluu ehkä hieman yllättäen porukan parhaimmistoon.

On a Perfect Day on Spock's Beard -levyn avausbiisi ja iskee välittömästi murealla riffillään. Harmi, että tämä on ainoa Youtubesta löytyvä hyvälaatuinen livepätkä, koska oikeasti biisi on levyn kehnoimpia. Puolivälissä on aivan liikaa löysää sooloilua ja maalailua. Samalta kiekolta löytyy monta kompaktimpaa ja paremmin sävellettyä rehellistä rock- ja pop-vetoa. No, riffi on kuitenkin upea ja laulumelodiakin toimii. Loppupuolella on myös erittäin makeaa variointia ja paisutusta. Kannattaa katsoa läpi, jos proge ei pelota.

Ruohonleikkuulevyt Top 4

Hyttysten ja festarien ohella kesän ikävämpiin lieveilmiöihin kuuluu nurmikon hoito. Ajatuskin bensan ja vastaleikatun ruohon katkusta nostaa monella karvat pystyyn. Ainoa tunnettu tapa selvitä viikoittaisesta kierroksesta on tunkea napit syvälle korviin. Nurtsia ajellessa taustamusiikin on oltava energistä ja tarpeeksi äänekästä, jotta serkkupojan virittelemän Stigan helvetillinen melu peittyy.

Tällä kertaa esittelyssä siis ruohonleikkuulevyjen huiput.

1. Rancid - ...And Out Come The Wolves
Jäikö 90-luvun punk-villityksestä mitään käteen? Ainakin kertakäyttöistä voimasointupoppia ja Rancid! Kalifornialaisnelikon pirteä ska-punk pistää sen verran vauhtia töppösiin, että isommistakin myyränmättäistä mennään matalalentoa yli. Ruimakka bassottelu ja takapotkukompit saavat aluksi homman maistumaan.



Ajan myötä levy tavoittaa myös ruohonleikkuun karun realismin mainiosti: kun samat biisit alkavat toistua eri sanoituksilla ja saman pensaan ympärillä on jurnutellut puolisen tuntia, ei edes mehukattitauko pelasta tympääntymiseltä.

2. The James Taylor Quartet – Room at the Top
Monikin funklevy kelpaa moottorin ääntä vaimentamaan, mutta harva huutaa James Taylorin Hammondia kovempaa. Antaumukselliseen kompin kehittelyyn ehtii hyvin uppoutua avarammilla nurmialueilla. Rauhallisempien biisien, kuten Show Me All Your Colorsin aikana puolestaan kuulee, jos kone alkaa yskiä. Ja hyvä fiilis säilyy urakan loppuun asti!

3. Edguy – Hellfire Club
Pihahommissa maistuisi raaempikin meno, mutta jostain syystä saksalainen power metal sopii hyvin päiväunelmointiin leikkuria lykkiessä. Edguy syleilee rohkeasti kaikkia lajityypin kliseitä vuonna 2004 ilmestyneellä levyllään. Riffeissä on munaa ja Tobias Sammetin ääni kantaa kertosäkeissä. Tasapainoisesti tuotettu lätty kuulostaa pahuksen sankarilliselta. Tekisi mieli itsekin karauttaa auringonlaskuun tuplabasarit paukkuen, mutta tyydyn hymyilemään leveästi työni lomassa.

4. Jukka Tolonen – Hysterica
70-luvun suomiproge ei helposti saavuta ruohonleikkuussa tarvittavaa desibelitasoa, mutta Tolosen menevää kultakauden tuotosta voi onnitella hyvästä yrityksestä. Levy on kuitenkin sen verran kovaa kamaa, että volyymia kannattaa säätää ylemmäs kuin ehkä olisi soveliasta. Jazzahtava progeiloittelu tekee puurtamisesta sopivan absurdia. Ainakin kosketinhörhö Esa Kotilaisen soundit ovat jostain linnunradan ulkopuolelta.

Rokkia provinssissa 1/2

Tämän kesän Provinssirock ei vaikuttanut etukäteen erityisen kiinnostavalta. Tutut indiesuosikit ja kotimaiset suuruudet jylläsivät esiintyjälistalla. Erinäisten sattumien kautta päädyin kuitenkin Törnävänsaarelle kahdeksi päiväksi, ja löytyihän niitä kovia keikkojakin suht’ vaivatta ja monessa eri genressä. Siispä on festariraportin paikka – vähintään kahdessa näytöksessä.

Turvallista lähimusiikkia

Päälavan puolella kinkerit polkaisi käyntiin Von Hertzen Brothers suureellisella progerockillaan. Bändi täytti avaran tilan esimerkillisesti, vaikka keikka hivenen yllätyksetön olikin. Veljekset tehtailivat komeaa äänivallia ja Mikko Kaakkuriniemi piti paketin kasassa huimalla rumpuvyörytyksellään. Toiminta kuulosti loppujen lopuksi aika samalta kuin levyilläkin.

Harmi vain, että ylettömästi paisuvat biisit aiheuttavat lievää kuunteluväsymystä kaltaisessani kevyemmän progen ystävässä. Edes Let Thy Will Be Donen kuningasriffi ei auta jaksamaan aivan koko iltaa. Von Hertzeneitä on silti aina mukava mennä kuulemaan, vaikka pelkästään aatteen vuoksi. Nykymaailmassa ei ole ihan helppo saada levyjä myydyksi progella ja psykedelialla. 30 vuotta sitten pojat olisivat vetäneet kevyesti stadioneja täyteen, nyt kotimaan isoilla festareilla soittaminen on jo melko hyvä saavutus. Pisteet siitä, vaikka vanhat pop-meriitit ovatkin auttaneet uralla eteenpäin.

Myös suomirockin pahan akseli osoitti voimansa Provinssirockissa. Pari vuotta sitten comebackin tehnyt ja uutta levyä työstävä Kolmas Nainen veti mukavasti väkeä X-Stagen suojiin perjantain jo vaihduttua lauantaiksi. Kansa tahtoi kuulla rakkaat radiohittinsä ja ne Pauli Hanhiniemi yhtyeineen myös esitti. Eikä lainkaan kehnommin, I might add.

Kolmannen naisen sävellyksissä ei ole Eppu Normaalin hienostunutta oivaltavuutta tai Popedan rock-asennetta, mutta jokin bändin keskitietä tallaavassa, folkahtavassa aikuisrockissa uppoaa jopa allekirjoittaneeseen. Oma osansa suosiossa on eittämättä Pauli Hanhiniemen tarinankertojan lahjoilla. Nyt ne näkyivät biisien lisäksi välispiikeissä; anekdootti pirusta ja töysäläisestä taksikuskista oli hyvä syy tuoda haitari lavalle. Ei Kolmas nainen aivan suomirockin kermaa ole, mutta kyllä porukkaa silti ilokseen kuuntelee. Nostalgialisän avulla voi helposti ratsastaa ajoittaisen sävellyksellisen tasapaksuuden yli.

Heviä hevikansalle

Perjantailta odotin eniten pennsylvanialaisen metallipumpun August Burns Redin esiintymistä. Kristillisenä metallina markkinoitava porukka veivaa melkoisen maukasta metalcorea vienolla progeviballa. Kuin Killswitch Engage nyrjähtäneemmillä sävelasteikoilla ja ilman poppikertsejä, voisi joku sanoa. Joka tapauksessa sopivan melodista minun makuuni.

Ryminä olikin Rumba-teltassa kova ja lavan edessä pyöri luultavasti festarien suurin moshpit. Fiilis oli katossa, mutta ala-arvoinen miksaus rampauti keikan tehokkaasti. Kitarat hautautuivat täysin tuplabasarien jytkeen alle. Ei tee hyvää bändille, jonka ominta juttua ovat nimenomaan kitaramelodiat ja eksoottiset riffit. Yritin kuitenkin nauttia tiukasta soitannasta ja vääjäämättä saapuvista breakdown-osista. August Burns Red ei ehkä harrasta sitä kaikkein omaperäisintä metallia, mutta bändin tuotannosta on vaikea löytää heikkoja lenkkejä. Tasaisen varmaa, päähän potkivaa tykitystä. Ehkä joskus vielä paremmin miksattuna.

Matkalla festarialueelta ulos törmäsin Children of Bodomin vetoon päälavalla. Esitys naulitsi minut vielä kolmeksi vartiksi, vaikka Bodom ei ollut kuulunut alkuperäisiin suunnitelmiin. Menevä ja melodinen black metal kolahti pitkän tauon jälkeen yllättävän kovaa. Bändi oli liikkeellä sopivan ylimielisellä asenteella ja näytti esiintymisvarmuudellaan, että siihen on hiukan aihettakin. Komppi kulki ja soolotulitus oli hurjaa. Etenkin Alexi Laihon ja Janne Wirmanin unisonotiluttelut nostivat suupieliä urakalla. Suurin osa biiseistä oli tuoreempaa materiaalia, ja soundi oli selvästi mennyt jenkkilän uuden metallin suuntaan. Näin tiukka esitys pakottaa melkein kuuntelemaan CoBin viimeisimmät levyt, vaikka luulin jättäneeni bändin taakseni jo vuosia sitten.

Seuraavassa osassa sitten lauantain kattauksen kimppuun. Malttakaa!