Ruohonleikkuulevyt Top 4

Hyttysten ja festarien ohella kesän ikävämpiin lieveilmiöihin kuuluu nurmikon hoito. Ajatuskin bensan ja vastaleikatun ruohon katkusta nostaa monella karvat pystyyn. Ainoa tunnettu tapa selvitä viikoittaisesta kierroksesta on tunkea napit syvälle korviin. Nurtsia ajellessa taustamusiikin on oltava energistä ja tarpeeksi äänekästä, jotta serkkupojan virittelemän Stigan helvetillinen melu peittyy.

Tällä kertaa esittelyssä siis ruohonleikkuulevyjen huiput.

1. Rancid - ...And Out Come The Wolves
Jäikö 90-luvun punk-villityksestä mitään käteen? Ainakin kertakäyttöistä voimasointupoppia ja Rancid! Kalifornialaisnelikon pirteä ska-punk pistää sen verran vauhtia töppösiin, että isommistakin myyränmättäistä mennään matalalentoa yli. Ruimakka bassottelu ja takapotkukompit saavat aluksi homman maistumaan.



Ajan myötä levy tavoittaa myös ruohonleikkuun karun realismin mainiosti: kun samat biisit alkavat toistua eri sanoituksilla ja saman pensaan ympärillä on jurnutellut puolisen tuntia, ei edes mehukattitauko pelasta tympääntymiseltä.

2. The James Taylor Quartet – Room at the Top
Monikin funklevy kelpaa moottorin ääntä vaimentamaan, mutta harva huutaa James Taylorin Hammondia kovempaa. Antaumukselliseen kompin kehittelyyn ehtii hyvin uppoutua avarammilla nurmialueilla. Rauhallisempien biisien, kuten Show Me All Your Colorsin aikana puolestaan kuulee, jos kone alkaa yskiä. Ja hyvä fiilis säilyy urakan loppuun asti!

3. Edguy – Hellfire Club
Pihahommissa maistuisi raaempikin meno, mutta jostain syystä saksalainen power metal sopii hyvin päiväunelmointiin leikkuria lykkiessä. Edguy syleilee rohkeasti kaikkia lajityypin kliseitä vuonna 2004 ilmestyneellä levyllään. Riffeissä on munaa ja Tobias Sammetin ääni kantaa kertosäkeissä. Tasapainoisesti tuotettu lätty kuulostaa pahuksen sankarilliselta. Tekisi mieli itsekin karauttaa auringonlaskuun tuplabasarit paukkuen, mutta tyydyn hymyilemään leveästi työni lomassa.

4. Jukka Tolonen – Hysterica
70-luvun suomiproge ei helposti saavuta ruohonleikkuussa tarvittavaa desibelitasoa, mutta Tolosen menevää kultakauden tuotosta voi onnitella hyvästä yrityksestä. Levy on kuitenkin sen verran kovaa kamaa, että volyymia kannattaa säätää ylemmäs kuin ehkä olisi soveliasta. Jazzahtava progeiloittelu tekee puurtamisesta sopivan absurdia. Ainakin kosketinhörhö Esa Kotilaisen soundit ovat jostain linnunradan ulkopuolelta.