Mestarit ja oppipojat

Hyisiä kesäpäiviä voi yrittää piristää vaikkapa Las Vegasin kimalluksella! Paremman puutteessa Helsingin Grand Casinokin kelvannee. Tarjolla siis kotimaista Frank Sinatra -pastissia ja vanhan sinisilmän oma ekskursio bossa novan äärelle.

Sami Pitkämö & UMO Jazz Orchestra - Lauluja rakkaudesta ja vähän muustakin, 2008



Frank Sinatran kuolemattomat laulut ovat suurten viihdekonserttien vakio-ohjelmistoa, mutta uutta big band -swingiä ei kovin moni tänä päivänä julkaise. Laulaja, säveltäjä ja multi-instrumentalisti Sami Pitkämö pukkasi kuitenkin viime vuonna ulos pitkäsoiton verran suomenkielistä viihdemusiikkia Sinatran hengessä. Säestäjäksi tuhattaituri sai maamme kovimman big bandin, UMOn, joten ainakin tuotantoarvot olivat mukavasti tapissa.

Levy on ensi tahdeista lähtien ehtaa Vegasia. Pitkämön alkuperäissävellykset ovat esikuvilleen uskollisia, mutta sopivasti pilke silmäkulmassa kirjoitettuja. Sanoitukset pyörivät oikeaoppisesti rakkauden ja uhkapelien maailmassa ja solistin lauluäänessä on riittävää samettia. Mukaan on luonnollisesti mahtunut pari Sinatra-lainaa, esimerkiksi ikiklassikko Fly Me To The Moon. Frankien karismaa tihkuvien tulkintojen tasolle Pitkämö ei aivan pääse, mutta sitä tuskin kukaan odottikaan.

Taustabändi UMO svengaa tasaisen vahvasti niin elämää suuremmissa mahtiballadeissa kuin reippaammissakin menopaloissa. Maininnan ansaitsevat juuri oikeisiin kohtiin iskevä puhallinsektio ja upeasti komppipellillä varioiva rumpali Markus Ketola. Pitkämö näyttää kyntensä myös sovittajana, yhdessä Tero Lindbergin kanssa.

Lauluja rakkaudesta ja vähän muustakin kuulostaa ehkä ajoittain liiankin sliipatulta, mutta näin kunnianhimoiselle projektille on silti nostettava hattua. Varsinkin, kun homma on tuotu menestyksellä kotiin ja mahtipontinen swing kulkee. Odotan malttamattomana Pitkämön ja UMOn esiintymistä Rauma Summer Jazzissa parin viikon päästä. Viime kesänä Porissa meno ainakin oli muikeaa.

Francis Albert Sinatra & Antonio Carlos Jobim, 1967



Frank Sinatran mittavalle uralle mahtuu muutakin kuin isoja levyjä isojen orkesterien kanssa. Vuonna 1967 Sinatra päätti tehdä uuden aluevaltauksen ja äänittää bossa nova -albumin. Latin jazz oli joitakin vuosia aiemmin rantautunut näkyvästi Yhdysvaltoihin ja monet Latinalaisen Amerikan muusikot saivat kylpeä massamarkkinoiden suosiossa. Sinatra nappasi yhteistyökumppanikseen bossa novan nimekkäimmän tekijän, brasilialaisen Antonio Carlos Jobimin, ja pääsi tulkitsemaan tämän kaihoisia balladeja.

Mestareiden yhteistyö poiki jotakin unohtumatonta. Sinatran vivahteikas ääni sopii täydellisesti yhteen Jobimin pehmeän kitaran kanssa. Vanha sinisilmä hallitsee herkistelyn ja Girl from Ipanema, Quiet Nights of Quiet Stars ynnä muut bossa novan standardit saavat arvoisensa tulkinnan. Groove piilee tällä kertaa äänen värissä ja nailonkieliä näppäilevissä sormissa.

Sinatran ja Jobimin yhteistyö on toki tunnustettu klassikko, mutta jää silti usein João Gilberton bossa-tulkintojen varjoon. Se on sääli, sillä Sinatra saa Jobimin kappaleisiin aivan toisenlaisen latauksen. Kahden miehen kiireetön tunnelmointi sopii oivallisesti myös pohjolan kesäöiden soundtrackiksi.