Vihattu virtuositeetti

Liian hyvä soittotaito – tai ainakin sen esiintuominen – on monelle musiikinkuuntelijalle punainen vaate. Yleisesti hyväksytyn myytin mukaan soiton tekniseen puoleen keskittyminen johtaa helposti mielikuvituksettomuuteen ja liikaan sääntöjen noudattamiseen, eli tylsään musiikkiin. Ajattelutapa on yleinen varsinkin muusikoiden.netin keskustelufoorumilla ja indieväen keskuudessa. Totesipa Reino Nordinkin taannoin Rumban haastattelussa, että turhan hyvin soitettu musiikki kuulostaa kliiniseltä.

Tällaiset mielenilmaukset saavat miettimään, onko niiden lausujilla mitään todellisia musiikillisia perusteita näkemyksilleen, vai onko kyse klassisesta ”tätä mieltä nyt vaan kuuluu olla” -ilmiöstä. No, taitavat soittajathan ovat jo lähtökohtaisesti melko heterogeeninen porukka, joten senkin takia tuollaiset sammakot pitäisi jättää omaan arvoonsa. En kuitenkaan voi olla tarttumatta tähän aiheeseen. Kuunnellaanpa siis tähän väliin yksi Joe Satrianin biisi ja tutkitaan vähän, mikä esimerkiksi tällaisten kitarasankarien soitossa on niin tylsää ja kliinistä.

Kuten saatatte huomata, One Big Rush on tyylilajiltaan suht nopea rockbiisi. Minkäänlaista rakenteellista kikkailua ei ole: kolme osaa melko perinteisillä sointukierroilla. Tässä tempossa ja rumpalin ja basistin luomassa etenevässä fiiliksessä ne vain sattuvat kuulostamaan äärimmäisen mukaansatempaavilta. Biisi ei ole kolmen minuutin soolo, vaan siinä on toistuva kaksiosainen teemamelodia, kuten missä tahansa musiikkiteoksessa. Melodian maukkaus ja tarttuvuus? Täysi kymppi!

One Big Rush on kaikesta huolimatta instrumentaalikappale, mikä saattaa vieraannuttaa osan kuulijoista. Laulusolistia kaipaavat voivat yrittää lohduttautua Satrianin eläytyvällä soitolla, bendeillä ja maukkailla filleillä (esim. kohdassa 2:22). Tällaisilla oivalluksilla maustettu musiikki ei kuulosta kliiniseltä, vaan potkii kovaa. Ainoat kauneusvirheet uhkaavat silloin, kun Satch lyö kunnon tiluvaihdetta silmään. Ensimmäinen soolo on juuri muuttumassa pitkästyttäväksi, kun C-osa saapuu pelastamaan tilanteen.

Pikaisen analyysin perusteella voidaan siis vastata pariin huulilla pyörineeseen kysymykseen. Onko kitaravirtuoosi Joe Satrianin soitto kliinistä? Ei ainakaan tämän videon perusteella. Onko se tylsää? Ei todellakaan, ainakaan jos pitää nopeasta ja melodisesta rockista. Enkä keksi yhtään syytä olla pitämättä, vaikka tässä taidetaankin liikkua siellä mielipiteiden ja mieltymysten valtakunnassa.

Ja nämä olivatkin ainoat kysymykset, jotka tämän videon perusteella pystyi esittämään. Jätän yleistysten tekemisen muille, mutta toivottavasti niitä tehdään vielä joskus paremmalla argumentaatiolla.