Heviä hevikansalle, osa 2
Päälavan raskaampaa linjaa jatkoi lauantaina Stam1na. Jo vuosia maamme metalliyhtyeiden kärkeen kuulunut porukka kärsi näillä festareilla turhankin tutuksi tulleista soundiongelmista. Tällä kertaa hukkui pahiten laulu. Lemin miehet eivät olleet tilanteesta moksiskaan ja hoitivat leiviskänsä odotetun tarkasti. Äkkiväärä riffittely ja suoraviivaisemmat thrash-palat toimivat yhtä hyvin kuin aina, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Ehkä biisit kaipaisivat vielä muutaman idean lisää, kenties erottuvampaa soundia. Kolme vuotta sitten Stam1na iski pahuksen kovaa, mutta nyt runttaus alkaa tuntua jo turhan tutulta ja turvalliselta. Siitäkin huolimatta, että Väkivaltakunnan ja Koirapojan kaltaiset huippubiisit räjäyttävät edelleen tajuntaa urakalla.
Provinssirockin odotetuin hevinimi oli tietenkin Manowar, legendaarinen larppimetalliyhtye New Yorkista. Bändi pani Törnävälle pystyyn maineensa veroisen show’n ja viihtyi lauteilla yli puolitoista tuntia. Spektaakkelista ei olutta, nahkaa, vähäpukeisia neitoja tai valtavia vahvistimia puuttunut. Basisti Joey DeMaio sai yleisön mukaansa mittavilla välispiikeillään. Ehtipä mies luetella rakkaimmat voimasanammekin. Osa saattoi närkästyä Manowarin avoimesta seksismistä ja lavalla poukkoilleista maitorauhasista, mutta tärkeintä onkin, että ainakaan kylmäksi ei ketään jätetty.
Niin, entäs se musiikki? Manowarin biisithän ovat suhteellisen simppeliä riffittelyä, joka perustuu vahvasti 70-luvun hardrock-konventioihin. Yksitoikkoisuus uhkaa tuon tuostakin, mutta muutamat loistovedot pitävät mielenkiinnon yllä. Klassikoista ehdottomimpana ehkä reipas duurirallatus Gods Made Heavy Metal. Taisteluhenkeä nostattavat sanoitukset ovat suuressa roolissa ja laulaja Eric Adams suoriutuikin kunnialla palkeita vaativasta tehtävästään. Moni laulumelodia on jopa varsin tarttuva, mistä tippuu aina pari plussaa. Myös Karl Loganin räiskyvät soolot piristivät. Manowarin kuunteleminen levyltä ei enää tänä päivänä tunnu kovin uskottavalta vaihtoehdolta, mutta tuollaisella ammattiylpeydellä vedetyn keikan jälkeen kehtaa sentään myöntää, että on joskus sitäkin harrastanut.
Kulttisuosikit liekeissä
Provinssin onnistuneimmista numeroista vastasivat ehkä hieman yllättäen kotimaiset vaihoehtobändit. Kriitikoiden suosikiksi heti debyyttilevyllään noussut Risto esiintyi saarilavalla tutun kiukkuisesti ja parhaimmillaan hengästyttävällä intensiteetillä. Varsinkin ihastuttavan Alina Toivasen rumputyöskentely vei mennessään.
Musiikissaan Risto liikkuu luontevasti punkista jazzin kautta pianoballadiin, ja anarkistiset sanoitukset seuraavat mukana. Kun kuuntelee vaikkapa kappaleita Levy-yhtiön jätkät tai Hessu kostaa, ymmärtää kulttisuosion olleen väistämätöntä alusta asti. Ja mikäs siinä, kun sävellyksetkin toimivat. Soundimaailma on harkitun rujo ja paikoin todella minimalistinen, mutta tarjoaa toisinaan hienoja hetkiä. Herkullisimpana ehkä Discopallo-biisin likainen synakomppi. Viimeistään sen myötä kuulija lentää sinne, vittu, kuuhun!
Risto ei kuitenkaan räjäyttänyt pankkia lopullisesti, vaan kunnia kuuluu Klaus Thunder & Ukkosmaineelle. Joensuulainen synapop-duo villitsi pääasiassa joensuulaisista koostuneen yleisönsä Moulin Rouge -pikkulavalla. Ja millaisella esityksellä! Paljetein koristeltuihin trikoisiin verhoutunut solisti pogosi kuin viimeistä päivää ja pani kaiken peliin tulkitessaan yltiöromanttista tanssipoppiaan. Hittibiisit Eka kerta, Mansikkakausi ja Hälytys! tihkuivat aitoa ysäritunnelmaa.
Kuinka moni suhtautuisi täysin vakavissaan bändiin, joka ilmoittaa tärkeimmiksi vaikutteikseen Aikakoneen, Movetronin ja Taikapeilin? Tai kuorruttaa kappaleensa Amiga-soundeilla ja lapsellisilla syntikkariffeillä? Uskomatonta kyllä, Klaus Thunder & Ukkosmainetta voi diggailla myös musiikillisten ansioiden perusteella. Kaksikon biisit ovat nimittäin aidosti toimivia. Kertosäkeiden tarttuvuus lähentelee maailmanluokkaa ja modulaatiotkin tulevat ajallaan. Edes Euroviisuissa ei yleensä törmää yhtä suureen määrään hyvin sävellettyjä pop-biisejä kuin Niinivaaran ylpeyden keikalla. Ukkosmaine on kuitenkin kerännyt kotikutoisella meiningillään paitsi vankan fanipohjan, myös musiikkilehdistön arvostuksen. Pysykööt siis lestissään, vaikka popteollisuus kaipaisikin poikien kykyjä hyvin kipeästi.
Epilogi: Orgastista cover-energiaa
Kun arvioidaan puhdasta lavaesiintymisen energiatasoa, niin Puolustusvoimien varusmiessoittokunnan showband tarjosi Manowarille ja Klaus Thunderille kovan vastuksen. Vaikka porukka vaihtuu vuosittain, estoton joraaminen ja egoilu kuuluvat aina kuvioon. Kuten myös valtava puhallin- ja perkka-arsenaali sekä mieletön groove.
Suurena bilebändien ystävänä ja entisenä varusmiessoittajana jouduin jättämään Don Johnson Big Bandin väliin ja avaamaan lauantaipäiväni Rumba-teltassa Lahden solttupoikien kanssa. Solistina joukkueella oli ehkä Suomen mustimman soul-äänen omistava Veeti Kallio ja sulkeiset käytiin klassisten rock-coverien tahtiin. Veeti tulkitsi Suspicious Mindsin kuin itse Kunkku konsanaan ja myös Play That Funky Musicissa piisasi munaa.
Säestyskin toimi kuin häkä. Showbändi ei juurikaan kalpene Jean S:n, Boston Promenaden ja muiden kovapalkkaisten tilausyhtyeiden rinnalla, tarkasteltiin sitten kompin kuljetuskykyä, puhallinsektion iskuvoimaa tai Hammond-soundin pistävyyttä. Ja Hennalassa kaikki tuotetaan päivärahojen ja munkkikahvien voimalla! Kustannustehokkuutta, johon ei moni pysty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti