Toukokuun keikkasatoa

Provinssirock-viikon alkulämmittelynä puen sanoiksi parin menneen keikan tunnelmat. Tarjolla antiikkista blues/progekitarismia ja, yllätys yllätys, kuuma indienimi!

Jukka Syrenius Band, Café Jazz, Pori 22.5.2009

Alkaneen kesän kunniaksi Porin omaa kitarajumalaa pääsee jälleen kuulemaan valituissa soittoruokaloissa. Pari viikkoa aiemmin Syrenius oli liikkeellä legendaarisen Elonkorjuu-nimen turvin ja nyt Café Jazzin lauteille kapusi herran nimikko-orkesteri. Tällä kertaa yhtye esiintyi trion muodossa: bassossa Jouni Hokkanen ja rummuissa tuntemattomampi unkarilaisvahvistus. Kokoonpano elää, mutta blues säilyy.

Ja juuri etelävaltioiden rytmi onkin Syreniuksen vahvinta aluetta. Rouheat bluesriffit lähtevät uskomattomalla varmuudella suoraan selkäytimestä, samoin kuin useampaan kiertoon venyvät soolot. Välillä sukelletaan jazzin ja monimutkaisempien sointurakenteiden maailmaan, jossa basisti Hokkanen ottaa oman tilansa kuulaalla soolosoundillaan. Aina ei ole myöskään helppo päättää, kummalle solistivuoro kuuluisi, mutta tämä asia saadaan sovittua lennosta.

Jukka Syreniusta olisi helppo syyttää tyylitajuttomuudesta. Soittaahan hän monta minuuttia kestäviä sooloja. Mikä pahinta, ne menevät usein tiluttamisen puolelle. On kuitenkin mahdoton tuomita miestä, joka soittaa näin kirkkaalla tatsilla ja saa kappaleen jokaisen nuotin kuuluviin häiriöittä. Tämän teknisen taituruuden yhdistyessä vauhdikkaaseen blueshölkkään, ei yksinkertaisesti voi olla nyökyttelemättä. Ja niin kauan kuin se vain on mahdollista, käyn mielelläni kerran vuodessa kuulemassa Jukan laulavan, että Every Day I Got The Blues.


Kiki Pau, Ravintola Lepakkomies, Helsinki, 29.5.2009

Helsingin indiepiireissä on jo pidemmän aikaa kohistu Kiki Pau -nimisestä yhtyeestä. Poppoon viimesyksyinen debyyttialbumi keräsi ylistävät arviot rocklehdistössä ja keikkakuntoa kuulee tuon tuostakin hehkutettavan yliopiston käytävillä. Olin onnistunut missaamaan bändin jo monesti kevään aikana, joten nyt oli pakko heittää ruutupaita niskaan ja soluttautua trenditietoisten joukkoon.

Myönnettävä on, että viidakkorumpu ei ole pärissyt turhaan. Kiki Paun musiikki on genressään harvinaisen kiinnostavaa ja koukkuisaa. Yhtye on rohkeasti ammentanut vaikutteita kitararockin alkuhämäristä asti. Lepakkomiehen kellarissa biisit rullasivat vastustamattomasti eteenpäin eikä yhteen komppiin takerruttu liiaksi. Kahden kitaran luova käyttö, sopivan jämäkkä rytmiryhmä ja vinkeä vintage-soundi hilasivat meiningin hetkessä kattoon. Tanssijalka alkoi vipattaa, mutta yleisö oli suomalaiseen tapaan seisoskelevalla tuulella.

Groove on selvästi Kiki Paun pojilla hallussa, eikä sävellystyötäkään voi juuri moittia. Osa biiseistä jopa yllätti kekseliäisyydellään ja mukaansatempaavuudellaan. Levyltä tutuista kappaleista parhaiten toimi letkeästi twistaava Poses. Moni tykeimmistä vedoista oli kuitenkin tyystin ennenkuulemattomia.

Kiki Pau rynni kertaheitolla soittolistoilleni. Temppu on ollut nk. indiebändeille yleensä haastava, vaikka nytkään siihen ei tarvittu kuin reipas tempo ja oikea-aikaisia takapotkuja kitarasta. Samoja eväitä kuin vanhalla suosikillani The Strokesilla, jonka vaikutus Kiki Paun soitosta hieman paistaakin. Yhtä häpeilemättömän perinnetietoista vaihtoehtomusiikkia kuuntelisi mieluusti enemmänkin.