Lisää popin ystävän tunnustuksia

Minun on jälleen tehtävä paljastus, joka uhkaa uskottavuuttani musiikinharrastajana: pidän Anssi Kelasta. Suomalaisesta valtavirrasta ei löydy kovin montaa artistia, jonka tekemisiä seuraisin yhtä suurella mielenkiinnolla. Ex-nummelalainen on tehnyt ihailtavan omaleimaista ja -ehtoista poppia, enkä jätä hyvää poppia kuuntelematta pelkästään yleisen mielipiteen vuoksi. Kelan kiinnostavuutta lisää sekin, että hän on maamme kovimpia kitara- ja bassovirtuooseja. Eipä olisi aikuisrokkarista uskonut!

Tänään tahdonkin ruotia hieman Anssi Kelan tuoreinta sinkkubiisiä, ja osoittaa sovitustaidon merkityksen popmusiikissa.

Kun Aamu alkoi soida radiokanavilla joskus kesällä, en lämmennyt ollenkaan. Ensivaikutelma oli pettynyt ja epäuskoinen: eikö Anssi ole yrittänytkään muuttua neljässä vuodessa? Samat melodiankuljetukset on kuultu kaikilla aiemmilla levyillä, puhumattakaan kömpelöistä, loppusointuja kammoavista sanoituksista. Tokihan tavaramerkeistä kannattaa pitää kiinni, mutta kevyt soveltaminen olisi niin ikään ihan suotavaa.

Ensivaikutelmat ovat tunnetusti petollisia. Aamun tarkempi kuuntelu pakottaa jälleen nöyrtymään tosiasioiden edessä: Anssi Kela on loistava pop-artisti, joka tietää prikulleen, mitä on tekemässä. Sanoitus- ja sävellystyyli eivät ehkä ole ottaneet suuria harppauksia, mutta sovituspuolella Kela pääsee edelleen loistamaan – ja soveltamaan urakalla. Mies käyttää rohkeasti erilaisia tyylejä Neil Young & Crazy Horsen räkäisestä rokista kasaripoppiin ja akustiseen folkiin ja palkitsee tarkkaavaisen kuuntelijan valtavalla määrällä pikku oivalluksia.

Aamu on sovituksellinen suurvoitto. Biisi liikkuu koko kestonsa ajan aivan kornin rajoilla, mutta kuin ihmeen kaupalla soitintasapaino pysyy lähes täydellisenä ja uusia, ihastuttavia koukkuja esitellään juuri oikeaan tahtiin. Tarkastellaanpa kappaletta seuraavaksi hieman lähemmin.

Aamu alkaa yksinkertaisella, mutta ihmeen tarttuvalla riffillä, joka toimii säkeistön pohjana. Se, että riffi alkaa vasta ykkösen takapotkulla tuo koko A-osaan kummasti jännitettä, ja kuulostaa kivasti 80-lukulaiselta. Taputukset kakkoselle ja neloselle ovat sitä mainitsemaani kornin rajojen koettelua, mutta sopivat hilpeään kokonaisuuteen oivasti.

Bändin lopullinen sisääntulo on niin ikään kekseliäs. Konventionaalisempi sovittaja ottaisi täyden kompin mukaan neljän kierron jälkeen, mutta Anssipa pistää meidät odottamaan vielä yhden siihen päälle. Taaskaan ei tarvittu kovin erikoista kikkailua, ja homma on heti paljon mielenkiintoisemman kuuloinen.

Täysivauhtisessa säkeistössä korvaan pistää erityisesti se, että jokin polkuharmooni tai muu ulvotin tuplaa pääriffin. Ratkaisu on aivan hervoton! Kakkoskitaran hillitty näppäily ja akustinen kitara rikastavat soundia mukavasti. Komppi on melko perus, mutta sopivan miehekäs. Kaiken kaikkiaan erittäin toimiva osa, jossa kelamaiset sanoituksetkin alkavat tuntua aika symppiksiltä.

Kertosäkeessä heitetäänkin sitten sitten astetta isompaa pop-soundia kehiin. B-osa on oikeastaan jo sävellyksenä hävyttömän tarttuva, mutta tahdon nostaa esiin kolme seikkaa, jotka tekevät siitä entistä suureellisemman ja koukuttavamman: piano, taustalaulu ja bassofillit.

Ensimmäistä tekijää ei tarvitse paljon selitellä. Mahtipontinen pianosäestys tuo yleensä biisiin kuin biisiin lisää potkua. Moni ehkä pitää ratkaisua mauttomana ja turhan pateettisena, mutta itse olen kappaleen sovittajan kanssa samaa mieltä: juuri tältä popkertsin pitää kuulostaa. Taustalaulu ja bassofillit puolestaan iskevät juuri oikeissa kohdissa ja takaavat maksimaalisen toimivuuden. Kertsikierron puolivälissä tunnelmaa kohottaa Kelan tavaramekriksi muodostunut Uuuu-stemmalaulu. Antti Karisalmen signature-juoksutuksia kuullaan useammassa kohtaa, mutta erityisesti toisen kierron ensimmäisen säkeen jälkeen mies pääsee toden teolla irti pariksi sekunniksi.

Biisi jatkuu lähes yhtä vahvana loppuun asti. Lyhyessä C-osassa on mukavan reipas tunnelma, jota kevyt tamburiini vauhdittaa. Sen jälkeinen pysähdys on ehkä hieman tarpeeton, mutta komeasti siitäkin noustaan takaisin kertsiin. Simppeli mutta intensiivinen kitarasoolo kruunaa teoksen, ja pianisti Saara Metsbergkin pääsee lopussa herkuttelemaan vähän lisää.

Kela on onnistunut jalostamaan biiseistä 1972 ja Jennifer Aniston tutut hittiainekset entistä maistuvammaksi paketiksi. Esitän lämpimimmät onnitteluni ja nautin harvinaisesta tilanteesta, jossa oikeasti hyvä biisi jää viikoiksi päähän soimaan.

Valitettavasti en pysty liittämään musiikkinäytettä analyysini tueksi, mutta video löytyy Youtubesta ja biisi soi jatkuvasti Radio Novalla, mikäli sen on tähän asti onnistunut missaamaan.