On vaikea keksiä yhtyettä, jonka tuotanto aiheuttaisi yhtä ristiriitaisia tuntemuksia kuin Musen. Matthew Bellamylla on kyky tehdä biisistä kuin biisistä kuuntelukelvoton falsettilaulullaan, mutta soittopuolella trio puskee yleensä eteenpäin hyökkäysvaunun voimalla ja atomikellon tarkkuudella. Jos musiikkihistorian kovimpia kitara- ja bassoriffejä ryhdyttäisiin kartoittamaan, valloittaisivat Musen biisit luultavasti aika monta paikkaa kärkikymmeniköstä.
Uudella levyllä Musen kehitys jatkuu hyvään suuntaan: falsettia ja huonoja kertosäkeitä on vähennetty entisestään. Yhtyeen ristiriitaisuus ei ole silti kokonaan poissa, sillä nyt ärsyttävyyden tilalle levyntäytteeksi ovat astuneet tylsyys ja inkoherenssi. On vaikea sanoa, kumpi on pienempi paha. Helpompaa on pohtia, paljonko The Resistancen heikkoudet painavat vaakakupissa levyn ansioiden rinnalla.
Ansioita Musen uutukaisella kyllä riittää. Soitto on totutun tiukkaa ja taidokasta, killeririffejä putoilee tasaiseen tahtiin ja eri musiikkityyleihin viittaillaan hykerryttävän nokkelasti. Levyn kokonaissoundi on aavistuksen keveämpi kuin aiempien. Stadionrockin, metallin ja klasarin lisäksi kurotellaan entistä enemmän rytmimusiikin suuntaan.
Nimibiisissä Dom Howard pääsee irrottelemaan reippaalla diskokompilla hyvin Queen-vaikutteisessa osassa, Undisclosed Desires taas hyödyntää hiphop-tyylistä breakbeatia mukavan pop-melodian pohjana. Molemmat nousevat albumin onnistuneimpien raitojen joukkoon. Myös levyn loppupuolelta löytyvät MK Ultra ja I Belong to You ovat mukavan progeilevia teoksia, joita on siunattu upeilla riffeillä ja mieleenpainuvilla melodioilla. Tosin jälkimmäisen Saint-Saëns -lainailu ei välttämättä toimi parhaalla mahdollisella tavalla.
Tästä päästäänkin levyn heikkouksiin, jotka tuppaavat valitettavasti liittymään Matthew Bellamyn klassisen musiikin intohimoihin. Rockin ja taidemusiikin naittaminen on kunnioitettava pyrkimys, mutta The Resistancella suurin osa yrityksistä tuntuu joko päälleliimatuilta tai pitkästyttäviltä. Hyvänä esimerkkinä toimii United States of Eurasia, joka alkaa perinteisenä Muse-balladina, kehittyy Bohemian Rhapsody-pastissiksi ja päättyy Chopinin nocturnen tunnelmiin. Koko tänä aikana biisistä ei saa juuri minkäänlaista otetta. Myös levyn päättävä kolmiosainen ”sinfonia” Exogenesis jättää helposti kylmäksi. Paisutteleva alkusoitto on yksiselitteisen haukotuttava, mutta kaksi seuraavaa osaa jo ihan nättejä klassisen pianon ja musemaisen maalailun yhdistelmiä.
Muse ei siis pystynyt vieläkään tekemään kokonaisvaltaisesti onnistunutta levyä. Kyseenalaiset klasarikokeilut tuovat liikaa epätasaisuutta, eivätkä perinteisemmän riffivetoiset biisit Uprising ja Unnatural Selection yllä aivan toivottuun ässäkategoriaan.
Ristiriitaisuudesta huolimatta The Resistancestakaan ei voi olla pitämättä. Huippuhetkinään Muse on niin energinen, herkullinen, kekseliäs ja virtuoottinen, ettei monikaan nykybändi yllä samaan. Matthew Bellamy pyrkii ilmeisesti jonkinlaiseksi musiikkimaailman Quentin Tarantinoksi, ja mikäs siinä. Olen aina valmis antamaan tukeni hyvin soitetulle, älykkäälle ja omaperäiselle stadionrockille.
Ansiokas kirjoitus! Uusin levy kompastuu omaan epätasaiseen "mehevyyteensä", enkä itsekään ole vielä saanut siitä oikein minkäänlaista otetta.
VastaaPoistaNimibiisi toimii täydellisesti radiohittinä, kun taas osa muista tekeleistä Chopin-samplauksineen (vaikka Nocturne hyvä "biisi" onkin)ja Queen-hassutteluineen (miten ne kehtaa?) lähestyvätkin lähinnä kiusallista itseparodiaa. Lopun sinfoniatrilogia on nyt jo ainoastaan nolo kokonaisuus, jonka kaltaiset neronleimaukset jättäisin suosiolla jonkun Dream Theaterin lätylle. EXOGENESIS SYMPHONY PT. III - come on!
Bellamyn klasarifetissin toimimattomuudesta Resistancella olen samaa mieltä, laulajan falsetin ärsyttävyydestä en - vaikka sen käyttömäärän suhteen voisi ehkä vähän kurinalaisuutta käyttääkin..
Livenä osa näistäkin biiseistä toiminee paremmin, sillä Musen keikkaenergiaa ja soittotaitoa ei voi kieltää kukaan.
Mutta nyt kysymykseeni:
Arvoisa blogisti, mikä on Musen kovin levy? Pelkään pahoin, että vastauksenne on väärä.
Kyllä pahan pistit. Joka levyltä löytyy huippuvetoja ja karmeita hasseja. Pakko varmaan sanoa Black Holes and Revelations, koska siinä on muutamia todella onnistuneita kokeiluja (Map of the Problematique ja kyllä, Knights of Cydonia), mutta homma pysyy myös jollain tapaa kasassa. Origins of Symmetry pääsee kyllä lähelle loistavilla riffeillään.
VastaaPoistaRohkenenko kysyä mikä oli oikea vastaus? :)
BHaR täällä ainakin. Absolution on hyvä (ne kaikki on), mutta en ymmärrä niitä, jotka kyseistä lättyä hehkuttavat jotenkin täydellisen ylivertaisena. Tässää mielessä vastauksesi on oikea, mutta sallittakoon muutkin tulkinnat.
VastaaPoistaLisää näitä "arvosteluja", joissa bändiin/artistiin X keskitytään uusinta teosta laajemmin!