Saari täynnä herkkuja

Sziget Fesztival, su 16.8.

Luulin festarikesäni päättyneen jo Vantaalle, mutta mitä vielä; myös Budapestissa oli kärsittävä laittomat annokset väentungosta ja mutavelliä. Kaikki parin elämää suuremman bändin vuoksi. Homma oli silti kokemisen arvoinen. Vaikka lähdinkin Szigetin päätöspäivään ensisijaisesti päälavan esiintyjien vuoksi, tarjosi tämä Euroopan suurimpiin kuuluva festari paljon muutakin. Ainakin sille, joka jaksoi vaeltaa valtavaa aluetta päästä toiseen kiintoisan ohjelman perässä.

Massiivisen tarjonnan vuoksi Szigetissä joutui tekemään valintoja. Niitä oli paljon ja ne olivat kyseenalaisia. Eräs valinta oli Coldcutin vaihtaminen The Offspringiin. Tiedän, että nostalgia on syntiä, mutta myös niin pahuksen nautinnollista. Tällä kertaa yhteiskunnallisesti tiedostava elektro jäi lapsuuden suosikin jalkoihin, ja pääsin näkemään yhden kesän parhaista keikoista. Ei hassumpi vaihtokauppa.

Offspringin nykykunto oli minulle täysi arvoitus. 90-luvun huippulevyt ovat muinaishistoriaa eikä bändi ole onnistunut samanlaisessa profiilinnostossa kuin saman aikakauden lapsi Green Day. Kaikeksi onneksi vanhat temput luonnistuvat yhä. Smash ja Americana ovat sen verran kovia uuspunk-plättyjä, että niiden kansaanmenevä draivi ei yhdessä vuosikymmenessä nuupahda. Voimasointuralli oli vauhdikasta läpi keikan ja tutut whooaa-kertosäkeet saivat vanhat fanit karjumaan innosta.

Offspringin biisit on kasattu aika vähistä aineksista, mutta niiden viihdyttävyys on edelleen ykkösluokkaa. Kukapa hyväksi havaittuja sointukiertoja ja tavaramerkinomaista takapotkukomppausta lähtisi liikaa muuttelemaan. Säännöllinen nollaaminen on elintärkeää ja tunnen itseni taas hieman eheämmäksi ihmisyksilöksi saatuani pomppia All I Wantin ja The Kids Aren't Alrightin tahtiin.

Vaikka Offspring riemastuttava olikin, vei päälavan viimeinen esiintyjä Faith No More kuitenkin voiton sekä taiteellisena että viihteellisenä elämyksenä. Pojat eivät selvästi lähteneet comeback- ja jäähyväiskiertueelleen puolivaloilla, vaan heittäytyen ja kokonaisuutta tarkkaan harkiten.

Bändille ominainen viisto itseironia oli läsnä alusta asti. Mike Patton saapui lavalle sliipattuna ja punaisessa smokissa kuin paraskin italialainen elostelija. Mies voiteli yleisönsä vanhalla Peaches & Herbin soulballadilla, Reunitedilla. Duetto kosketinsoittaja Roddy Bottumin kanssa oli herkullista kuultavaa. Heti perään pamahtikin From Out Of Nowhere, kuin takeena parin tunnin raskaasta hittiputkesta. Pattonin moni-ilmeistä ääntä ja Billy Gouldin munakasta bassosoundia sai fiilistellä koko rahalla. Välillä tunnelmoitiin Commodores-laina Easyn äärellä, jotta jaksettaisiin kärsiä Midlife Crisisia. Timantinkovasta tuotannosta olisi voinut koostaa kolmituntisenkin keikan, mutta ei Kindergartenin poisjäänti silti kauaa jaksanut nakertaa.

Faith No More on niitä yhtyeitä, joille ei oikein löydy vastinetta mistään päin maailmaa. Jäljittelijöitä on toki piisannut, mutta kukaan ei ole pystynyt yhtä väkevään metallin, progen ja rytmimusiikin fuusioon kuin Patton ja kumppanit. Kesän kiertueaikataulu ja Szigetin tunnelma kertovat kestävästä suosiosta. Onneksi Kaisaniemen ja Ruisrockin laiminlyönnit tulivat paikattua, sillä tämä piti todellakin nähdä.

Szigetistä tuntuisi riittävän tarinaa vielä toisenkin annoksen verran. Ensi kerralla ruodin niitä astetta undergroundimpia akteja. Stay tuned!