Anssi Kela – Aukio
Anssi Kela on jo pitkään puhunut bändilevyn tekemisestä. Tähän asti mies on kuitenkin päätynyt hoitamaan itse lähes kaiken rumpujen soitosta tuotantoon. Uutta Aukio-levyä valmistellessa käytäntö on vihdoin muuttunut ja pitkään mukana roikkunut taustaorkka on päässyt soitto- ja sovitushommiin jo studiossa. Yhtenäinen yhtyesoundi sopiikin hyvin Kelan uusiin ambitioihin, jotka ovat tällä kertaa poikineet työläisromantiikkaa tihkuvan konseptialbumin.
Aukio on kunnianhimoisista lähtökohdistaan huolimatta tuttuakin tutumpaa Kelaa. Artisti tallaa samaa folkahtavaa aikusrock-tietä kuin aiemmillakin levyillään. Toisinaan Anssi on enemmän pop, välillä hyvinkin rock, mutta maneerit pysyvät tallessa. Syvältä musiikkiperinteestä kaivetut kauniit ja mahtipontiset melodiat kaikuvat kertosäkeissä ja carverilaisen maanläheiset sanoitukset takaavat kansansuosion. Touhu tuntuu ehkä vähän turhankin tarkoitushakuiselta, kun levyllä lauletaan pienen kaivostyöläisen arjesta ja maailmantalouden mullistuksista. Rakkausveisuille sitä vastoin on aina tilausta, ja niitä Kela osaa edelleen vääntää kiitettävästi.
Aukio on musiikillisesti melko vahva kokonaisuus, mutta kuten teemalevyillä helposti käy, selkeät huippuhetket jäävät vähiin. Aamu on tarttuva voimapop-helmi, mutta muuta sinkkulohkaisukamaa levyltä on vaikea keksiä. Ehkä avausraita Huuto pääsisi lähimmäksi reippaalla ja bassovetoisella menollaan. Toisaalta, levyllä ei ole yhtään huonoa biisiä ja sovitukset ovat kekseliäitä kautta linjan. Esimerkiksi Paluu sisältää todella mehevää Knopfler-kitarointia, joka kylläkin liukenee luvattoman laimeaan kertosäkeeseen.
On silti sanottava, että Kelan edellinen levy Rakkaus on murhaa oli pari piirua sykähdyttävämpi paketti Bacharach-balladeineen. Rouheaa E-Street Band -meininkiäkin löytyi. Mutta ehkä seuraavaksi kannattaa odottaa, että Anssi bändeineen esittää Aukion kokonaisuudessaan keikalla. Eikös se ole yleensä konseptialbumien kanssa tapana?
Yö – Loisto
Kohta keski-ikäinen iskelmärock-yhtye Yö pukkaa edelleen levyjä ulos tappavaan tahtiin. Suosiokin on ollut huikeaa taas vuoden 2003 Rakkaus on lumivalkoinen -menestyksen jälkeen. Uuden albumin suurin yllätys löytyy biisien tekijätiedoista: lähes kaikki kappaleet ovat ulkojäseneksi palanneen Jussi Hakulisen käsialaa, eikä bändin kipparin Olli Lindholmin sävellyksiä ole mahdutettu mukaan lainkaan. Ilmankos iltapäivälehdet hehkuttivat levyn julkaisun alla kaksikon sovinnontekoa, josta on vierähtänyt vasta 18 vuotta.
Yö ei kaatunut biisintekijänsä lähtöön vuonna 1985, vaan siirtyi onnistuneesti perinteisempään kitararockiin. Tänä päivänä yhtye saattaisi jälleen kaivata vaihtoehtoisia näkemyksiä. Loisto kuulostaa suuressa määrin samalta kuin kolme edellistäkin Yön levyä. Hakulisen hitaat ja keskitempoiset mahtiballadit haukkaavat leijonanosan pyörimisajasta. Ainoa kunnon rock-pala, avausraita Kiitos ja kunnia, on vain hienoinen variaatio muutaman vuoden takaisesta Kaksintaistelu-biisistä.
Mutta tätähän kansa ilmeisesti haluaa, ja pakko myöntää, että Jussi Hakulisen mollivoittoinen ja iskelmäperinteestä lainaileva tyyli on vuosien saatossa tuottanut helmiäkin. Tässä satsissa esimerkiksi radiossa jo puhkisoitettu nimibiisi Loisto on tarkemmin kuunneltuna aika komea sävellys. Turhan usein harhaudutaan kuitenkin pitkästyttävän mahtipontisuuden suolle, eivätkä edes Daffy Terävän nautittavat mutta aivan liian lyhyet kitarasoolot luo riittävästi rokkimeininkiä. Loisto on takuuvarma tuote, joka uppoaa varmasti keskivertotyömatkalaiseen. Itse en taida kovin montaa kertaa kuunnella läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti